Minä olen Margareta. Nimi on mongertava ja vaikeasti lausuttava, mutta jossain sen siimeksissä piilee pientä voimaa. En ole vielä löytänyt sitä. Joku saattaa muistaa minut, tai sitten ei. Riivin joskus sanoja elämästäni mustansävyiseen blogiin. Kerroin surusta ja ikuisesta laihdutuksesta, mutta yhtäkkiä katosin. Poistin blogini, enkä enää ollut olemassa lukijoilleni. Joku jäi kaipaamaan, useimmat eivät.
Tämä blogi saa alkunsa nyt. Lauantai-iltana marraskuun hyisessä syleilyssä, avauksenaan kummallisen kiero tekstinpätkä. Tuntuu vaikealta kirjoittaa. Tiedän, mitä haluan sanoa, mutten osaa enää puhua. Siltä minusta usein tuntuu. Syvin tarkoitukseni on kuitenkin saada ajatuksiani pois kiehnäämästä päästäni. Liian kauan olen kerännyt kaiken sisälleni, ja tuntuu olevan korkea aika syytää päivän ulosanti näppäimistölle. Koska minua ahdistaa. Minua sattuu. Minua surettaa. Mutta itkeä sallin itseni vain harvoin.
Haluaisin kovasti sanoa, että tämä on paranemisblogi. Kertomus siitä, kuinka luihin nojaava nahkakasa löytää elämänilon ja onnen, oikeat annoskoot ja herkullisen karkkimaun. Postaisin kuvia itsestäni kuin muotibloggari, sievistelisin peilille tuumakoon 24 farkuissa, ja muutaman kuukauden päästä nauraisin päälläni pöksyt kokoa 27. Koska näin ei tule käymään, en edes väitä tämän olevan parantumismyönteinen blogi ulos syömishäiriön sylistä. Proanailu on kuitenkin tyystin väärä kuvaus sekin tälle ajatusmössölle. Laihdutusblogi kuulostaa kökölle, eikä kerro kokototuutta. Ehkä tyydyn toteamaan tämän olevan minun blogini. (Toistaiseksi) diagnosoimattoman syömishäiriöisen kertomia päiviä, jotka sisältävät ahdistusta, liian vähän ruokaa, liikaa ruokaa, oksentamista, valehtelua ja ikuista yrittämistä - vuoroin kohti parempaa, toisinaan suuntana pohja.
Lupaan paljastaa kasvoni, sysätä näytölle ihka oikean kuvani heti, kun voin käsi sydämellä luvata tämän olevan parantumismyönteinen blogi. Koska se tapahtuu? En voi tietää, mutta toivoa saan. Siihen asti tämä olkoon pelkkiä hajanaisia, ehkä ajan mittaan yhtenäistyviä päiväkirjansivuja. Minulle, ehkä sinullekin. Kuinka vaan, sillä loppujen lopuksi, kumpaakaan meistä ei kiinnosta.
Niin kovasti toivon, että pian tajuat, että paraneminen on ainoa vaihtoehto. Saisit elää ihanaa elämää, josta nauttia. Muistella eilistä lämmöllä ja suunnitella kaikkea hauskaa huomiselle. Ja tänään.. Tänään eläisit hetkessä.
VastaaPoistaTykästyin heti tapaasi kirjoittaa. Olet siinä taitava! Mutta eikö kuulostaisikin mukavammalta kirjoittaa illoista kynttilöiden valossa, kaakaomuki kädessä, ystävät ympärillä? Eikö olisi hienoa sanoa, että elämä hymyilee?
Jään seurailemaan, ja toivon sulle kaikkea hyvää! <3 :)
Komppaan Maria! Lupaan liittyä lukijaksi heti kun saat parantumisesta kiinni :) oman vointini vuoksi en lue sairaita blogeja... Hurjasti tsemppiä, toivon että teet oikean ratkaisun <3
VastaaPoista