Minulla ei ole tapana esitellä itseäni. Minä vain olen ja tutustun tutustumisen omalla painolla. Inhoan kertoa lempiväriäni tai suosikkieläintäni, mutta teen sen tarvittaessa hymyillen. Minulla on valkoiset, mutta rösöreunaiset hampaat. Valkoisuus on hyvä juttu, edes kurkkuun lukuisia kertoja työnnetyt sormet eivät ole vetäneet keltaista esirippua purukalustoni ylle. Taas yksi syy lisää lopettaa oksentelu kokonaan. Tahdon pitää hampaat suussani, jotta voisin vielä jonain päivänä käyttää niitä niiden oikeaa tarkoitusta kunnioittaen; syöden ja hymyillen. Miksi kahdesta noin luonnollisesta asiasta on kehkeytynyt minulle suuren mittakaavan ongelma? Kirjoittaisin vastauksen tähän, avaisin ongelmaisuuteni perimmäiset syyt mustaksi valkoiselle, jos vain tietäisin. En tiedä. En ihan oikeasti tiedä. Toki minulla on veikkauksia ja välähdyksiä, mutta mitään ennaltanimettyjä portaita pitkin en kävellyt syömishäiriösuohon. Kerron niistä myöhemmin. Joku päivä niinä tunteina, kun ei vielä ole pimeää. Nyt en pysty, sillä ahdistus kuristaa kurkkuani jo valmiiksi. Vaikka ei se pimeydestä johdu. Minä pidän pimeästä.
En tiennyt, millainen on hyvä blogin aloitusteksti. Minulla ei myöskään ole harmainta aavistusta, millaiset sanat miellyttävät silmää toisessa postauksessa. Itsekritiikkini on suurta kaikessa, mitä teen tai olen tekemättä. Siksi sain villin idean. Minä en ole itsekriittinen tässä blogissa. Kirjoitan, vaikken vielä tietäisi mitä kirjoitan. Puhun, vaikka ahdistus yrittäisi vaientaa minut. Ennen kaikkea, olen rehellinen. Kerron totuuden, en sen muunnelmia tai sulosointuja elämäni kauneudesta. Täällä minä aion olla oma itseni. Ehkä sinäkin tutustut minuun näiden sanojen myötä. Pikkuhiljaa, tutustumisen omalla painolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaa minulle sanoja.