2014 - Please be better

Minä en tee postausta, jossa kuroisin kuluneen vuoden muutamaan kauniiseen lauseeseen. Minä en tee postausta, minkä kokoaisin kuukausien ympärille kuvin ja sanoin. Minä en tee edes postausta, jossa lupailisin yhtä ja toista alkavalle vuodelle. Koska lupaukset todistetusti vain kasaavat suorituspaineita niskaani, eikä se ole perfektionismilleni alkuunkaan hyvä lisä.

Vaikken mitään varsinaisesti lupaa, on lupauksen yrittäminen asia erikseen. Täten voin yrittää luvata oksentaa vähemmän (tämä on 13. päivä putkeen oksentamatta), syödä järkevämmin ja olla itselleni armollisempi. Ehkä käyn pohjalla ja ehkä nousen sieltä. Ehkä pyydän apua ja saan sitä. Ehkä myönnän, että minulla on syömishäiriö. Ehkä haluan kuolla. Ehkä haluan elää.

Loppujen lopuksi en voi tietää, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Se selvinnee aikanaan. Kokonaisuudessaan pyydän vain, että 2014 olisi minulle edellistä vuotta parempi. Toivon, että osaan toimia terveemmin, vaikka samaan aikaan sairas puoli minusta yrittää luvata laihtua vielä 4 kiloa. Entä jos tekisinkin sen? En tiedä. Edellisvuonna lupasin, siis ihan oikeasti lupasin ilman mitään yrittämis-sanaa, pudottaa painoa 10 kiloa. Ja nehän minä pudotin, enemmänkin. Tästä syystä pelkään luvata laihtua neljä kilogrammaa. Jos lupaisin, se lupaus olisi pidettävä. Sairas puoli minusta hiillostaa allekirjoittamaan tuon kilomäärän pudotettavaksi. Terve puoli yrittää kuiskia sellaista lupausta, että pyytäisin apua ja yrittäisin tosissani parantua.

En siis lupaa virallisesti mitään. Se on kompromissi terveen ja sairaan välillä. Ehkä olen alkavana vuonna laihempi ja sairaampi, mutta toivottavasti myös parantumismyönteisempi. Kumpa uskaltaisin pyytää apua.

Tahdon kiittää teitä kaikkia 46 lukijaa. En olisi ikinä uskonut teitä olevan näin paljoa. Haluan myös lausua mitä syvimmän kiitokseni jättämiinne kommentteihin - varsinkin edellispostauksen kommentit lohduttivat ja valoivat uskoa. Joten kiitos.

Jos teillä on jotain erityisiä postaustoiveita 50 lukijan rajapyykin mennessä rikki (jos niin nyt sattuisi käymään), otan niitä vastaan mielelläni. Satasenpuolikasta sopisi juhlistaa edes hieman tavallisesta poikkeavalla postauksella.

Nyt haluan toivottaa teille jokaiselle hyvää ja ennen kaikkea parempaa vuotta 2014! Tehdään siitä tätä vuotta terveempi ja ollaan itsellemme edes piirun verran armahtavaisempia. Syödään edes vähän enemmän ja astutaan vaa'alle hipun harvemmin.

 

Viime päivät ovat menneet omalla kohdallani suuren ahdistuksen ja vähäisen syömisen merkeissä. Hyvä jos olen 1000 kaloria päivässä syönyt, yleensä energiansaanti on jäänyt 700 kaloriin. Palailen kuulumisineni ensi vuoden puolella. Toivottavasti te kaikki ihanat jaksatte vielä tepastella tammikuun tullessa rinnallani. Ilman teitä olemassaoloni on epävarmaa ja menoni paljon sairaampaa.

En osaa lopettaa tätä postausta. En tahdo tämän päättyvän kilogrammoihin tai kalorimääriin. Ehkä toivotan siis vielä kerran onnea alkavalle vuodelle. Tiedättehän, jos sitä oikein kovasti toistelee, ehkä onnentoivotukset palaavat jonain päivänä takaisin.

 

Katso, tässä on minun vankilani

Minä asun ahdistuksessa. Äiti harrasta lääketiedettä tietokoneelta käsin. Ehkä tämä fyysinen, kerta kaikkisen kamala olo johtuukin kilpirauhasen vajaatoiminnasta? Ehkei lääkitykseni ole kunnossa. Pitää varata verikoe-aika huomenna. Henki ei kulje, ajatukset eivät kulje eikä ruoka mene alas. Äiti tutkii jotain ruokavalioita kilpirauhasen vajaatoimintalääkityksen tueksi. Minä en katso häntä silmiin, en ole aikeissa syödä muita kuin rasvattomia tuotteita, perunasta ja voista puhumattakaan! Tuntuu, että äiti on sysännyt ne pienet näkyvät palaset oudosta ruokakäyttäytymisestäni kilpirauhasen vajaatoiminnan syyksi. Hän ei ymmärrä, enkä minä kerro.

Minusta tuntuu kertakaikkiaan siltä, etten voi olla olemassa enää pitkään. En pysty. Kaikki ahdistaa liikaa.

Joku anonyymi laittoi minulle sähköpostia ja sanoi, etten ole edes syömishäiriöinen, että painoni on liian korkea ollakseni anorektikko. Kiitos sinun haukon happea ja toivon, että osaisin itkeä. Kiitos sinun tunnen oloni valaaksi. Et voinut tulla kertomaan asiaasi kommenttiboksiin, vaan halusit haukkua minut yksityisesti. MIKSI? Ehkä minä ansaitsenkin kaiken tämän.

Onneksi minulla on myös teitä ihania, jotka jaksatte tsemppaavilla kommenteilla rohkaista minua postaus postaukseni perään. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen teille.

Tässä sinulle, anonyymi, pala läskejäni. Ole hyvä ja tule tänne kertomaan, kuinka iso ja inhottava olen. Minä uskon sen kaiken. Katson kuvia itsestäni, eikä oloni ole ikinä ennen ollut näin suuri.

Yksitoista

Tämän ahdistuksen vallitessa en osaa valita oikeita sanoja kuulumispostauksen verran. Olen hieman myöhässä, sillä tämä yhdentoista kohdan koettelemus lykättiin minulle jo jokin aika sitten. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, eikö? Tätä oli yllättävän vaikeaa tehdä, mutta sain kuin sainkin riivittyä haasteen verran tiedonrippeitä itsestäni. Paljon jäi sanomatta, mutta ehkä opitte minusta edes jotain tämän haasteen myötä. Sain tämän haasteen Welhokaniinilta, kaunis kiitos ja hatunnosto.

Haasteen säännöt ovat seuraavanlaiset :
Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.




11 faktaa
1. Rakastan kirjoittamista...
2. ...ja yötä. Yöllä kirjoittaminen hiljaisen talon nukkuessa on parasta, mitä tiedän.
3. Olen perfektionisti.
4. Suosikki TV-ohjelmani on Greyn Anatomia.
5. En lähes koskaan kuuntele musiikkia, vaikka pidänkin siitä. Radio on päällä aina autolla matkatessa, mutta huoneeni helmoissa soitan musiikkia korkeintaan muutamana päivänä kuukaudessa.
6. Haluaisin puhua jollekulle, ja kertoa kaiken tämän ahdistuksen. En kuitenkaan pysty siihen. En ole koskaan puhunut ongelmistani edes lähimmille ystävilleni.
7. Suurkulutan teetä. Talvisaikaan kylmät näpit lämpiävät puolen litran teemukin äärellä. Joulutee, makean makuiset mustat teet sekä vihreä tee ovat suurta rakkauttani.
8. En ole ikinä uskonut, että kalorit jotenkin siirtyisivät ruoasta toiseen tai tarttuisivat ihmiseen haistelusta.
9. En syö perunaa ollenkaan - en ole syönyt sitä varmaan pariin vuoteen. Leipää syön ehkä viipaleen-pari viikossa. Pastaa ja riisiä pelkään, ja pyrin välttämään niitä - yleensä syön korvikkeena parsakaalia. En syö myöskään sianlihaa, en käytä mitään näkyvää rasvaa ja valitsen lähes aina rasvattoman vaihtoehdon. Kaikista kammoistani ja rajoitteisuudestani huolimatta jäätelö(tuutit) ovat lähes ainoa herkku, jolla pystyn herkuttelemaan ja joka ei edes suuresti ahdista.
10. Syön hyvin hitaasti. Äsken lusikoin iltaruokani - 3 desilitraa muroja ja 125g purkin rasvatonta jogurttia - 40 minuutissa. Jäätelötuutin syöminen vie lähes tunnin. Minun on pakko rauhoittaa ruokailutilanne, en kykene hotkaisemaan mitään vauhdissa tai kiireessä. Ilman otollisia olosuhteista en yleensä syö.
11. En pidä ihmisten kosketuksesta. Välttelen ihokontaktia, enkä vastaa halaukseen. En anna kenenkään silittää päätäni tai tarttua ranteeseeni. Silti, samaan aikaan toivon, että joku rutistaisi minua oikein kovasti. Ottaisi syliin ja kertoisi, että kaikki järjestyy.
Plusfakta Selvennykseksi uusille lukijoiille, minulla ei ole diagnosoitua syömishäiriötä. Äitini on huolissaan painossani ja olen tammikuussa menossa painokontrolliin kouluterveydenhoitajalle, mutta valehtelen syömiskäyttäytymisestäni vanhempieni silmät ja suun täyteen. En siis saa mitään hoitoa syömishäiriöön, enkä ole varma, täyttäisinkö edes mitään kriteerejä.

Welhokaniinin kysymykset:
1. Kirjoitus- vai lukutaito?
Kirjoitustaito.
2. Tee vai kaakao?
Kuten faktoissa minun tuli jo mainittua, ehdottomasti tee.
3. Jos saisit olla viikon/kuukauden joku kuuluisa henkilö, vaikka presidentti, näyttelijä, laulaja, kitaristi tms. kuka olisit ja mitä tekisit?
Vastaukseni saattaa kuulostaa järin typerältä, mutta olisin joku, joka on aidosti onnellinen. Sillä ei olisi väliä, olisiko henkilö kuuluisa vai ei. Nauttisin ilon tunteesta ja yrittäisin kopioida kyseisen tunteen omaankin elämääni. Tietysti olisi hienoa tepastella kuuluisan kirjailijan saappaissa kuukauden päivät.
4. Haluaisitko asua jossain muualla kuin juuri siinä tämän hetkisessä kaupungissa?
Tahtoisin nimenomaan muuttaa pois maaseudulta ja asua kaupungissa. Helsinki kutsuu, mutta tällä hetkellä jaksan odottaa ihan hyvin.
5. Lempivuodenaikasi?
Syksy & talvi. Ruska, villasukat, takkatuli, kuumat teekupolliset ja pimenevät illat, rankkasateet ja lumihiutaleet, joulu, ja huurustuva hengitysilma...
6. Mitä musiikkityylilajia kuuntelet enimmäkseen? (Jos kuuntelet radiota, mainitse radiokanava, jota kuuntelet yleensä.)
Oho, tähänkin tuli jo faktakohdassa vastattua. Radiokana on yleensä NRJ tai Nova, mutta niin kauan kuin ei kuunnella Yleä tai Bassoa, niin eipä sillä juuri minulle väliä. Suomipop tuo toisinaan piristystä aamuun.
7. Uskotko, että nähtyäsi tähdenlennon ja toivottuasi jotain, toive toteutuu?
Toivon niin. Tahtoisin nähdä tähdenlennon. Tietäisin jo, mitä toivoisin.
8. Odotatko joulua, vai saisiko se puolestasi olla jo ohi?
Tästä huomaa, että haasteeseen tarttuminen otti oman aikansa... Joulu tuli, joulu meni. Odotin sitä, mutta vähemmän ja ahdistuneemmin, kuin olisin halunnut. Jouluaatto oli taianomainen, mutta en kaipa joulua seuraavaan 300 päivään.
9. Ruoka vai juoma?
Hmm, en ole ihan varma mitä tällä tarkoitetaan... Ja vastaus riippuu siitä, puhunko minä vai syömishäiriö. Nautin enemmän ruoasta, mutta useimmin juon. Joten juoma kai. Tai jäätelö.
10. Tähänastisen elämäsi valaisevin hetki?
Joku hetki, jolloin olen todella pohtinut ongelmiani ja tahtonut parantua.
11. Haluatko elää jonkun tapahtuman menneessä uudelleen vai haluatko keskittyä tähän hetkeen?
Haluaisin elää uudelleen aikaa ennen syömishäiriötä ja olla sairastumatta tähän paskaan. Syömishäiriöni muuttikin minuun asumaan hiljalleen ja ovelasti, pitkän ajan kuluessa. Toisaalta haluan keskittyä tähän hetkeen - 10 päivää oksentamatta on parasta, mitä terveydelleni on hetkeen tapahtunut. Eniten haluaisin keskittyä tulevaan, mutten tiedä yhtään, millainen -ja ylipäänsä minkä mittainen- se tulee kohdallani olemaan.

 Omat 11 kysymystäni (Pahoitteluni siitä, että osa näistä on hieman outoja: lempivärin kysyminen vain on niin kliseistä):
1. Yksi tämänhetkinen syy olla onnellinen?
2. Yksi asia, joka nyt ahdistaa?
3. Mitä toivot kaikkein eniten?
4. Minkä väriset silmät haluaisit?
5. Nilkka- vai pitkävartiset sukat?
6. Aito joulukuusi vai muovinen versio?
7. Millainen perhe sinulla on?
8. Uskotko Jumalaan?
9. Lempiruokasi?
10. Kaunein sana, jonka tiedät?
11. Mitä sinulle kuuluu?

Haastan teidät:
Marsuma Repale
Aada
Emmi
Emilia
Butters
Milla
Jasmin
enballerine
Tonnikeiju
+ ihan jokaikisen mahtavan lukijani, joka tähän haasteeseen tahtoo tarttua!

Apua - sekoan kuolen lakkaan olemasta enkä hengitä

Riitelin äidin kanssa tosi pahasti. Minusta tuntuu, ettei hän rakasta minua. Isäni toteaa sarkastisimmilla ikinä kuulemallani äänellä minun olevan perheen valopilkku. Sama iva kuultaa äidin lauseesta, kun hän "näin rakkaan lapsen takia käy kaupassa". Kukaan ei ymmärrä, miltä minusta tuntuu. En edes minä itse.

Ahdistaa niin suunnattoman paljon, ettei sana kursivoitunakaan kerro mitään siitä olotilasta, joka nyt saa minut haluamaan satuttamaan itseäni. Ajatus viiltelystä käpertyi päähäni ihan yhtäkkiä, eikä suostu menemään pois. Söin kolme suklaakonvehtia pitkällisen pohdinnan päätteeksi, ja nyt haluaisin oksentaa. Mutta ei, en saa oksentaa. Päivän kalorit ovat silti noin 850, mutta pelkään painon nousevan.

Olo on sekainen ja vihainen ja hämmentynyt ja epätoivoinen ja silti kuitenkin tyhjä. En tiedä. En tiedä mitään. Paitsi sen, että olen epäonnistunut ja liian painava. Osaisinpa edes itkeä. Voisinko vain lakata olla olemasta?


//Tuntia myöhemmin:  Ohut narunlainen verivana ranteessa ja laksapurkissa 10 helmeä vähemmän. Istun ja hengitän - tai ainakin yritän vetää happea sisääni ja puhaltaa ulos - mutta ahdistus ei hellitä. Minua ei ole ikinä ahdistanut näin paljoa. Eikä tapahtunut mitään erikoista, miksi siis vaivuin tähän tilaan!? Mieletön läskiahdistus ja lupaan laihtua edes pari kiloa, vaikka olen säälittävä herkkusuu. Ja pelkään, että herään seuraavaan päivään jo valmiina hyväksymään epäonnistumisen. Pelkään, että kaikki ruoat päätyvät taas pönttöön ja rikon yhdeksän päivän oksentamattomuuden. Eniten pelkään lihoavani. En mieti itseni tappamista, mutta sinetöin kaikessa hiljaisuudessa äänettömän kuiskaukseni: minä aion kuihtua pois.

Miksi ajattelen taas näin? Minne katosi se jouluaaton taianomainen ilo ja koettu onnellisuus?

Anteeksi.

Olemassaolon vaikeus

Joulu on auttamattomasti ohi ja minusta tuntuu, että olen pelottavan lähellä murtumispistettä. Joulukuun 24. päivän onnellisuus pakenee mustaan talvi-ilmaan ja tilalle kohoaa kipua jostain syvältä sisimmästäni. Vaihtuva vuosi ahdistaa. Mitä jos se on yhtä kamala kuin tämäkin vuosi? Kahtena perättäisenä vuonna olen verhonnut olemukseni tummanpuhuvaan mekkoon ja luovuttanut kaksi rakkaintani kuolemalle. En ole vieläkään käsitellyt asiaa. Pelkään, että ensi vuonnakin joku minun läheltäni lähtee pois. Eniten pelottaa se, ettei pelko edes ole täysin turha.

Kliseisesti vaihtuva vuosi on uusi mahdollisuus, uusi alku ja ties mitä kaikkea. On totta, että uuden vuosiluvun turvin on helpompi aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta pyyhkiikö yksi tietty kellonkierto totisaan pois koko menneen vuoden virheet? Valitettavasti ei. Yritän vastaanottaa uuden vuoden avoimin mielin, mutta ajatuksissani vainoaa ajatus siitä, mitä jos edessä olevat 365 päivää tulevat olemaan tämän vuoden kaltaisia. Tiedän, että minulla on mahdollisuuteni vaikuttaa asiaan. Oloni sen suhteen on kuitenkin niin pieni ja voimaton. Taistelutahtoni on tiessään, vaikkei epäonnistuminen saisi olla edes vaihtoehto. Yritän parhaani mukaan asettua syvälle tähän hetkeen ja tähän päivään, olla ajattelematta kaikkea sitä, mitä minun ensi vuonna pitää tehdä ja jättää tekemättä. Laihtuminen on mielessä päälimmäisenä. Minun on pakko laihtua. Se pelottaa ja houkuttaa, ja samalla niskaan kaatuvat työt, suorittamattomat koulukurssit, itsenäiset suoritukset ja lähestyvät ylioppilaskirjoitukset. Pitäisi jo päntätä, mutten pysty. Ensi vuonna sitten. 

Kuleneina päivinä minussa on vellonut käsittämättömän huono olo. Ahdistus ei ole ainoastaan henkistä, vaan oikeasti hapensaantia rajoittavaa. Kurkussa tuntuu pahalta ja tuntuu, kuinka kaikki voimani olisivat loppu. Maailma murenee ja minä sulkeudun itseeni. Olen tyly ja etäinen. Tiuskin äidille, jota sattuu minun sattumiseni. Näpäytän hänelle, kuinka tämä on minun tuskaani ja pahaa oloani, hän olkoon harjoittamatta lääkärinammattia arvailuillaan.

En tosiaan tiedä, mikäli näin huono oloni johtuu kilpirauhasen vajaatoiminnasta vai mistä. Pitäisi käydä verikokeissa tarkistamassa arvot. Ensi vuonna sitten.

Kirsikkana ahdistusvuoren päällä on edellispäivänä alkaneet kuukautiset. Edellisistä on kolme viikkoa. Kai osaan tavallani arvostaa kehoni toimivuutta, mutta ihan rehellinen ollakseni minua ei kiinnosta pätkän vertaa. Kuukautisturvotus on asia, jota en vain millään pysty hyväksymään. Paino on turvallisesti alle 44 kilon, mutta silti liikaa. Pitäisi olla vähemmän. Tunnen itseni surkeaksi, kun olen pyörinyt samoissa läskilukemissa jo iäisyyden - ihan oikeasti, kuukausitolkulla. Tosin, vuosi sitten painoin 8 kiloa enemmän. Ja olin silti olevinani hoikka, alipainoinenkin. Hahhah.

Positiivista on tällä hetkellä vain se, että olen ollut nyt oksentamatta 8 päivää, yhdeksäs on meneillään. Kauhistus kurnuttaa kurkussa, sillä kuukautiset ovat yleensä se ajankohta, jolloin löydän itseni pää pöntöstä alle aikayksikön. Nyt en halua joutua vastaavaan tilanteeseen, joten yritän vakuutella itselleni kuukautisten nostavan painoa. Näillä kalorimäärillä ei ole voinut lihota. Paitsi tietysti minä luonnonoikku, joka lihoaa paljon helpommin kuin kukaan muu... Tänään syötynä yksi kuiva leipäviipale, eikä tee mieli syödä. Vertaistan syömisen huonoon olooni ja väitän itselleni, että on parempi olla syömättä. Enkä edes tiedä, haluanko ajatella terveemmin. Kunhan olen oksentamatta. En halua oksentaa, en saa oksentaa. Se jos mikä vaikeuttaa syömistäkin. Harkitsen etukäteen jokaisen suupalani ahdistuksen lieventämiseksi. Sorruin laksatiiveihin, mutta niidenkin käyttöä olen pahimmasta vähentänyt. Pienempi paha se on kuin oksentaminen.

Ajatukseni ovat niin sekavia, etten kykene kokoamaan kirjaimista edes mietteitäni kasaavaa loppulausetta. A-H-D-I-S-T-A-A.

Ajatusvuoto & Jouluni mun

Tonttuilun keskeltä pakenen näppäimistöni ääreen. Joten hei vaan.

Tuntuu tavallaan kummalliselta, miten joulua edeltää 23 -ellei useammankin- päivän vöyhötys ja venttailu, mutta neljännen adventin kaksikymmentäneljä tuntia ovat ohitse yhdessä hujauksessa. Onneksi jouluvietto venyy joulupäivän yli Tapaniin asti. Sillä tänä vuonna minä haluan tosissani nauttia joulusta.

En edes tiedä, miten tiivistää aattokuulumiseni teille. Eilinen oli täynnä yhdessäoloa ja hentoa joulun taikaa. Hyvää oloa, hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä. Olin ihan oikeasti onnellinen. Nautin ajasta perhepiirissä - en edes muista, milloin viimeksi koko konkkaronkka on ollut yhdessä vastaavalla tavalla. Tunsin aidosti rakastavani. Voi miten tuo ilmaisu kuulostaakaan siirappiselta ja yltiösuloiselta, mutta en tarkoita sitä niin. Pikemminkin pyrin ilmaisemaan sitä syvän kiintymyksen tunnetta, minkä pystyin pitkän tauon jälkeen tavoittamaan perheenjäseniini.

Aatto oli lumeton, mutta pimeys kietoi sateen pois silmistä, eikä se haitannut loppujen lopuksi ollenkaan. Taivas roikkui alhaalla, melkein hipaisi olkapäitä kun sytytimme hautausmaalle neljä kynttilää. Neljä kynttilää tuntui paljolta. Kahteen olen tottunut jo lapsuudesta, viime vuonna syttyi kolmas ja tänä vuonna neljäskin. On kova pala huomata, kuinka joulusta puuttuu jotakin, se joku, jota ei saakaan enää takaisin. Kuiskasin kolkolle hyvää joulua tietäen, että rakkaani ei makaa märässä maassa vaan jossain tyystin muualla. Ainakin haluaisin uskoa niin. Hyvät ihmiset päätyvät hyvään paikkaan, eikö niin?

Joulutarinani syömistenkin näkökulmasta on, yllättävää kyllä, onnistunut. Ainahan sitä petrattavaa löytyisi, mutta jouluruokailu meni ihan hienosti. Myönnettäköön, että aaton kalorimääräni jäi alle 1700 kaloriin. Pyöristelin aika reippaasti ylöspäin kaikkia energiasisältöjä laskuvirheiden pelossa, mutta kyllä niitä kilokaloreja oikeastikin varmaan puolisentoistatuhatta kertyi. Se on paljon normaalisti, mutta ehkä olisin voinut syödä enemmänkin. Maistoin kuitenkin melkein kaikkia tarjolla olleita sortimenttejä. Joistakin lajeista se oli pelkkä lusikankärjellinen tai suullinen, mutta kalkkunaa söin koko (tosin hyvin pienen) siivun ja rakastamaani perunalaatikkoakin ison ruokalusikallisen. Herkuttelu jäi yöllä nautiskeltuihin kolmeen suklaakonvehtiin, mutta sainpahan ainakin suuni makeaksi.

Parasta jouluruokailuissa on ehdottomasti se, etten syönyt itseäni ähkyyn enkä ajautunut oksentamaan. Mutustelin pöydän antimia koko ajan oman kylläisyyteni tiedostaen ja hyvä niin. Söin sen verran, että nälkä meni, mutta ylensyönnistä ei ollut tietoakaan. En edes halunnut pilata joulua työntämällä päätä pönttöön. Ja no, nyt kun tuli oksentaminen puheeksi, haluan kertoa ilouutisen, joka mieleni teki hypettää jo postauksen avauslauseeksi. Uskokaa tai älkää, mutta tässä tulee totuus:
En ole oksentanut viikkoon. EN VIIKKOON! Capsit ja suuret kirjasintekstuurit eivät sovi suuhuni, mutta tätä ei voi muuta kuin hehkuttaa. Tämä on tosiaan seitsemäs päiväni putkeen ilman oksentamista. Viikonloppureissu ja ravintolaruokailuiden varassa eläminen otti aika koville ja sai äitini (jonka luulin jo vakuuttaneeni terveestä suhtautumisestani ruokaan) epäilemään ja kovin. Tästä johtuen hän tarkkailikin syömisiäni aika tiukasti, ja tuo käytösmalli taisi kotiutua matkatavaroiden mukana. Koitan olla ahdistumatta siitä, että äitini vahtii ruokamäärääni.

Reissussa söin siis omasta mielestäni ihan liikaa, äitini mielestä ihan liian vähän. Paino nousi muutaman sata grammaa, mutta suhtauduin siihen kerrankin järjellä. Maanantaina söin kotona ihan hyvillä mielin, tosin aika niukasti, ja eiliseksi paino olikin laskenut tuttuun 43,8 kilogrammaan. Yritin hyväksyä luvun ja luopua laihdutusaatteista jouluksi. Eikä se syöminen eilen edes liikaa ahdistanut. Tänä aamuna vaaka kertoilikin 43,4 kiloa, mutta yritän olla noteeraamatta sitä liikaa. Tänään olen taas syönyt ihan hyvillä mielin, tosin seuranani eilistä hitusen suurempi ahdistus. Koin eilen saavani nautittua jouluruoista menettämättä mitään, vaikkeivat syömiseni määrällisesti mitään suuren suuria olleetkaan. Tämän päivän starttasin brunssilla tehden jälleen terveen valinnan. Söin ohuen leipäviipaleeni lisäksi pienen palan jouluista kuivakakkua ja voi miten hyvää se olikaan. Ja ei, oksentaminen ei ollut edes vaihtoehto. Päivällä otettiin uusintakattaus jouluruoista, ja närpin niitä eilisen kaavan mukaan - tänään tosin en enää kokenut tarpeelliseksi maistaa kaikkea, vaan keskityin omiin suosikkeihini. Parin tunnin pohdinnan jälkeen uskalsin äsken syödä 3 suklaakonvehtia. Ahdistaa ja kaduttaa kyllä vähän, mutta yritän psyykata itseäni pysymään terveemmän ajattelun polulla. Jouluna saa herkutella. Enkä liene ainut suklaata syönyt? Koska tämän päivän kalorimäärä on tähän mennessä -reippaasti ylöspäin pyöristettynä- 1400, ajattelin vielä natustella illan tullen jotain. Vielä kun sen voisi tehdä hyvällä omallatunnolla, olisi joulupäivänikin onnistunut ahdistuksesta huolimatta. Ahdistusta hieman lieventää päivän tihkusateessa suoritettu muutaman kilometrin kävelylenkki.

Huomenna suuntana on sukulointi. Odotan innolla ja kauhulla. Uusinta (tai siis kolmas erä) jouluruoista vähän pelottaa, mutta tsemppi on päällä. Jos olen jo kahdesti selvinnyt kyseisestä koitoksesta kunnialla, miksen tekisi niin kolmattakin kertaa? Pitäkää peukkuja.

Tästä postauksesta tulikin kilometrin mittainen joulutarina, jota kukaan tuskin jaksaa näin joulunpyhinä lukea läpi. Alun perin olin pohtinut vieroittautuvani bloggailusta jouluksi, mutta totesin kirjoittamisen ja ajatustenkoonnin olevan hyväksi omalle ajatustyölleni. Minulla on tosiaan mennyt ihmeellisen terveesti viimeksi kuluneet seitsemän päivää. Laihtumisenhalu on entisellään, ellei voimakkaampikin, mutta en anna sen vaikuttaa käytäntöön liikaa. En nyt. En tahdo syömishäiriön vievän tätä joulua minulta. Tuleviin päiviin kuuluu siis toivon mukaan rentoilua ja järkevää syömistä. En keksi sopivampaakaan adjektiivia kuvaamaan toivettani ruokailujeni laadusta. Järkevällä en tarkoita terveysruokaa, vaan normaalinkaltaista joulunautiskelua. Sellaista, kun se on ollut minulla nämäkin kaksi päivää.

Laihdutus vaanii minua heti välipäivien tuolla puolen. Terkkarin tapaamiseen mennessä minun pitää pudottaa edes pari kiloa. Ai miksi? Siksi, että laskenut paino takaa sen, ettei apua pyytäviä sanojani tarvita. Ja koske se, etten apua osaa pyytää, on jo nähty, laskeneen painon on parempi puhua puolestani. Terveemmistä ajatuksista huolimatta itse terveys on siis vielä kaukana. Hieman pelottaa, mikäli pystyn edes painoani pudottamaan, mutta yritän pitää jonkinasteisen järjen mukana touhussa. En halua vajota oksennushelvettiin, missä olen viettänyt pari viime kuuta. Nyt kun olen ollut oksentamatta pisimmän ajanjakson pitkään aikaan, koen samanaikaisesti pelkoni oksentamista kohtaan kasvavan ja motivaationi olla oksentamatta suurenevan. En tahdo pilata tätä nyt, sillä yksikin oksennus voi helposti johtaa kierteeseen. Sortumisen pelko on läsnä tauotta, mutta suunnittelulla sekä itseni motivoimisella toivon voivani pitää itseni kaidalla tiellä. Minulla ei ole tavoitetta olla oksentamatta näin tai noin kauaa, jatkan niin kauan kuin pystyn. Tiedän, että sorrun vielä halailemaan pönttöä, mutta aion nousta sieltä sen hetken tullen ylös. Päätökseni lopettaa ei kaadu yhteen oksennuskertaan. Yksi kerta on yksi kerta, eikä se automaattisesti johda mihinkään sen suurempaan - se on minusta itsestäni kiinni.

Tämä tekstipätkä on jo aikamoinen sekametelisoppa (josta tuli mieleen että apua, en ole syönyt suullistakaan riisipuuroa tänä jouluna!), joten taidan lopettaa tähän. Tämä sanailuviidakko on ajatusvuoto. Turinointia joulustani, syömispähkäilyä ja tsemppausta kohti parempaa. Kerrankin näin.

Miten teidän joulunne sujui?

P.S. Lahja-asiaa voinen sivuta sen verran, että olin häkeltynyt ja hämmentynyt saamastani materiamäärästä. Pidin oikein kovasti jok'ikisen pakettini sisällöstä. Kiitos on liian laimea sana kuvaamaan sitä syvää kiitollisuutta ja hyvää mieltä, joka kääreiden alta paljastui.

Tänä jouluna minä olen tonttu, jonain muuna jouluna enkeli

Minä olen aina rakastanut joulua. Lahjapaperin rapinaa antamisen ilon ympärillä, kynttilänvaloa keskellä pimeää, jouluisia sävelmiä rikkomassa hiljaisuutta. Kanelin tuoksua ja kuumaa kardemummateetä, tonttujen hiippalakkeja ja kauniita koriste-esineitä. Yhdessäoloa ja sitä lämpöä sydämessä. Sitä tunnetta, kuinka yhtenä päivänä elämäni on kiedottu jouluvaloihin ja minä saan olla onnellinen.

Aatonaattoni on täynnä kimaltavaa käärinpaperia, tietokoneen näppäimistöllä tanssivia sormia, kuusenkoristelua ja joulun taikaa. Millainen on teidän aatonaattonne?

Näiden sanojen myötä toivotan teille onnellista ja lämpöistä JOULUA. Olkoon aattonne ahdistukseton ja syömishäiriövapaa. Kukaan ei liho yhden päivän jouluruokaherkuttelusta. Eihän? Yritän vakuuttaa sitä itsellenikin. Olen ollut oksentamatta 4 päivää.

Vetäydyn omaan joulumaailmaani, jonne tervetullut on pelkkä perhe. Tulen turinoimaan piparintuoksuisia terveisiä myöhemmin. Nyt en halua rikkoa joulutunnelmaa kuulumisillani.

Hyvää Joulua. ♥

 

 

 

 

 

...

Kunpa voisin unohtaa nämä ajatukset edes joulunpyhiksi.

...

Ei ole tarpeeksi rumaa adjektiiviä minulle

On sillä hilkulla kehtaanko tulla tänne kertomaan, mitä tapahtui. Sain siis terveydenhoitajalta yhteydenoton varatun ajan suhteen - eihän minun oma rohkeuteni riittäisi moiseen. Mietin monta kertaa, menenkö. Käännyin vielä käytävän päässä pois. Kolme minuuttia myöhässä menin takaisin. Kolmentoista minuutin päästä palasin jälleen käytävälle. Kasvoillani normaalin tunneskaalan naamio, askelluksessani pintapuolin tasainen tahti.

En kertonut lähestulkoon mitään. Sain kysymyksiä toisensa perään, hämmennys muuttui ahdistukseksi ja ahdistus palaksi kurkkuun. En pystynyt vastaamaan. Terveydenhoitaja puhuu jotain liian niukasta energiansaannista ja syömishäiriöklinikasta. Minä katselen kaapin puuoveen teipattua julistetta, jossa vahva luuranko esittelee kalsiuminsaantia. En taida saada kalsiumia riittävästi.

Terveydenhoitaja ei pakota vaa'alle, onneksi. Jatkan kysymysten ohittelua olkien kohauttelulla. Kaikki, mitä minulle käynniltä jäi käteen, on ajanvarauslappu tulevalle kuulle. Tammikuun 21. päivä minun on painettava huomattavasti vähemmän tai osattava puhua. Jotain sen suuntaista terkkarin sanoista päättelin, että jos paino on pudonnut, ei sanoja tarvita. Helpottavaa.

Olen epäonnistunut, jälleen. Sain niin ihanan rohkaisevia kommenttejakin edelliseen postaukseen, syvä kiitokseni niistä. Ja anteeksipyyntöni siitä, etten ole tsemppienne arvoinen.

Minä olen vain yksi onneton läskikasa, joka tuhoaa oman elämänsä. Miksen minä voinut pakottaa suustani ulos paria sanaa ja pyytää apua? Niin, niin... Enhän minä sitä tarvitse, olen liian iso.

Hoipun koulusta kotiin, pakkanen suutelee nilkkani mustelmille. Oksennan.

Tekstiviesti täynnä pelontäyteistä huomista

Puhelimeni viseltää. Tärykalvoja turruttava ujellus hukkuu kassin pohjalle. Myöhemmin hapuilen kännykän käteeni. Yksi uusi viesti.

Margareta,

teille on varattu aika kouluterveydenhoitajalle 18.12.2013.

Kuva kertoo kahden kilon takaisesta

Voisin sanoa, että menee tosi huonosti. Pysähdyn kuitenkin miettimään, ja muotoilen asiani toisin. Minulla menee huonosti, mutta paremmin. Viime viikonloppuna oksensin sekä lauantaina että sunnuntaina kumpanakin neljästi. Tänä viikonloppuna olen molempina päivinä suorittanut posliinin palvontamenoja kaksi kertaa. Viime viikonlopun saldo oli 8, tämän 4. Se ei tarkoita, että minulla menisi puolet paremmin, mutta voinen sanoa, että ainakin se on puolet vähemmän huonosti. Kaiken tämän sanasokkeloinnin takana lienee siis pienen pientä positiivisuutta.

 

"Tahtoisin olla terve, mutten parantua" on ajatus, joka on kiehnännyt paljon päässäni kuluneina päivinä. Tiedättehän, haluaisin pyyhkiä koko syömisvammailun olemattomiin ja unohtaa, että se on ikinä edes tahrannut elämääni luisilla sormillaan. Valitettavasti utopiani ei tule toteutumaan. Mennyttä ei saa pois.

 

Sanat tulevat tänään ulos minusta harvinaisen tahmeasti. Teksti ei löydä nuottiviivastoaan, eivätkä kirjaimet soinnu kauniisti yhteen. Kirjoitukseni on rumaa, aivan kuten minäkin. Painan liikaa, ja huomenna enemmän. Vaikka oksensin sen kalasopankin. 43,3 kilogrammaa, mutta kun vaakaa vähän siirtää, paino valuu 42 puolelle. Tämä pieni vaa'an numeroiden epävarmuus raastaa hermojani. Miksen voi ymmärtää, ettei vaa'an paikka vaikuta painooni. Jos painan 42,8 kiloa, siirrän vaakaa ja se näyttääkin seuraavaksi 43,3 kg:tä, minä en silti ole lihonut. Enhän? Vietän monia kellotaulun ohuen viisarin kiertoja näpelöidessäni vaa'an paikkaa. Minulla on pakkomielle löytää aina se laattapinnan kohta, jossa luvut ovat suurimmat. Ettei tulisi pettymyksiä. Silti, 43,3 kiloa on ihan liikaa. Suuhun muutama suklaakarkki, litra vettä ja sokerittomia pastilleja. Enkä oksenna, en enää tänään.

 

Katselin vanhoja kuvia, harmittelin vaisusti, kun en koneellani omaa muuta kuin tämänvuotisia. Pitäisi penkoa ne pöytäkoneen kansioista. Tahtoisin nähdä sen parin vuoden takaisen, yli 10 kiloa painavamman kropan. Laitoin nähtäväksenne painavimman kuvan itsestäni, joka minulla oli omista kansioistani saatavilla. Se on kesäkuulta. En tiedä ihan tarkkaa painoa, ehkä noin 45 kiloa. Joka tapauksessa siinä minulla on elopainoa ihan varmasti nykyistä enemmän, vaikkakin vain parin kilon verran. En tiedä, mitä kuvassa näen. Vatsalihakset? Hahhah. Läskit kädet, inhottavat kainalot ja suuren vatsan. Mutta silti, nyt olen lähes varma siitä, että tällä hetkellä olen paljon tuonkin kuvan tyttöä suurempi. Paljon turpeampi ja pehmeämpi.



 

 

Kuva pois.

P.S. Vielä saa kysyä.

Myrsky - ja minusta on jäljellä vain ihmismurusia

Tuuli taittoi nettiyhteyden. Tabletilla kirjoittaessa en saa kunnon sormituntumaa näppäimistöön. Jääköön laajamittaisempi kuulumiskertomus siis odottamaan läppärin internet-yhteyden toimintakunnon palautumista. Kokonaisuudessaan minulla menee pintapuolisesti hyvin, todellisuudessa hyvin huonosti.

Kahden päivän ajan taas todella yritin (eli olin oksentamatta). Torstai meni miinuskaloreilla ja 'terveellä' kahdeksan tunnin ateriointivälillä. Silti paino perjantaiksi nousi. Eilinen pitikin sisällään jogurttikuorrutettuja banaanilastuja, jäätelön ja Hesburgerin luksuskana-aterian - ainiin, ja kakkupalan. Niimpä. Minkä ihmeen sortin syömishäiriöinen minäkin kehtaan luulla olevani. Eilisten mättöjen takia paino nousi hirveisiin lukemiin. Voin vain todeta, että taisipa olla viimeinen kerta taas vähään aikaan, kun pidän mitään liian kaloripitoista sisälläni. Tänään olenkin syönyt äsken ensimmäistä kertaa aamupalan jälkeen - ja oksentanut kerran. Huoh. 

Miksi minä lihoan näin helposti? Terveiden valintojen teko tuntuu madottomalta, kun paisun pullataikinaksi yhden hampurilaisaterian jälkeen. Istun siis läskinä, rumana ja kuolemaa halajavana keskellä pimeää iltaa. Jos minusta ei vähään aikaan kuulu, myrskyn syömä nettiyhteyteni on hukassa tai sitten olen tehnyt jotain vähän lopullisempaa. Kiitos hei.

Vastaan

"Se psykologi soitti." Nuo ovat äitini ensimmäiset sanat hänen työntyessään ulko-ovesta sisään. Kavahdan kauemmas hänen halauksestaan, jottei pistävä oksennuksen haju tavoittaisi hänen nenäänsä. Niin, oksensin. Peräti kaksi päivää olin harjoittamatta posliinin palvontamenoja. Kohautan äitini ilmoitukselle hartioitani ja muotoilen avoimesta ovesta kiemurtelevan pakkasilman avulla kasvoilleni huvittuneen, rennon hämmästyneen ilmeen. Ääneni on tasainen vastatessani. "Mitä se nyt vielä?" Äiti sanoo, että puhutaan kohta. Pelko ryömii kehossani kaikkialle, mutta tyydyn sipaisemaan hiukset silmiltäni ja kasaamaan kauppaostoksia pöydälle.

Äiti ei ole yhtä tyhmä, kuin luulin. Hän ottaa katsekontaktin. Näen hänen silmiensä värin inhottavan selvästi, kun huoli vetää hänen yläluomet kuoppiinsa. Juttelemme hetken. Kevyitä sanoja raskaalla temmolla ja kepeäksi naamioitua huolta. Perfektionismini on keskustelun avainsana. Äiti kertoo psykologin olleen huolissaan ja joutuneensa puolustamaan ajan peruuttamista selityksenmaku suussaan. Psykologi oli ohjeistanut valvomaan ja pitämään tilannetta aktiivisesti silmällä. Hyvin herkästi pitäisi ottaa yhteys kouluterveydenhoitajaan. Ahaan, ajattelen minä. Ei niin tule tapahtumaan. En tiedä, onko "ahaani" pettynyt, toiveikas vai totuudentietoinen. Äiti esittää kysymyksensä: "Onko susta tullut perfektionisti painonlaskun kanssa? Että sä halusit todistaa, että pystyt saamaan sen alle sen ja sen luvun. Joko sä nyt olet siinä asettamassasi alarajassa?" Tekosyyt vierivät kielelleni, mutta puhallan vastaukseni ulos harkiten. "Mä olen perfektionisti vähän kaikessa. Mutta ei mulla nyt mitään tuollaista ole." End of conversation.

Hieman tämän jälkeen totesin, että nyt se paino sinne kolmeysiin ja vähän äkkiä. Koska olen itsekuriton paska, syömättömyys ei oikein ota tuulta alleen. Kyttäys ei myöskään helpota asiaa. Joten kaikki vaan pönttöön, jos tulee syötyä liikaa. Mieluummin tietysti syön niin vähän, ettei moiselle ruoan edestakaiselle maistelulle tule tarvetta. Tämä päivä kuluu kuitenkin taas pöntön äärellä. Haluan laihtua niin paljon, ettei minun tarvitse vastata kysymykseen, onko kaikki hyvin. Haluan ehkä myös kuolla.

Huominen tuli kuitenkin

Tänään on ollut parempi päivä. Sitä sanotaan, että maanantai on aina uuden alku. Tuntuu lohdulliselta, että uusi mahdollisuus onnistua ja valita paremmin tarjotaan joka seitsemäs päivä. Todellisuudessa viikonpäivien luoma uudenalun tuntu lienee suurimmaksi osaksi lumetta, mutta minusta on tärkeää, että voin takertua arkisen maanantain kirpeään pakkasaamuun sydämessäni uutta toivoa. En edes yritä pyyhkiä vanhaa, kulunutta viikkoa pois. Tunnen menneet päivät yhä nielussani ja verisissä suupielissäni. Yritän vain hetkeksi unohtaa. Tai edes ajatella järkevämmin. Menneiden päivien epäonnistumisiin hukuttautuminen ei ainakaan auta missään määrin mitään sellaista, jolla tarkoitus on tähdätä kohti terveempiä toimintamalleja.

Kuten äskeinen neilikantuoksuinen ajatusvirta saattoi jo antaakin ymmärtää, en siis ole oksentanut tänään. Oksentamattomien päivien laskenta pitää aloittaa taas alusta - 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7... Tällä kertaa toivon pääseväni täyteen viikkoon asti. Tänään ymmärsin kuitenkin jotain. Olisi utopistista, jopa naurettavaa, kuvitella, että minä yhtäkkiä lopettaisin oksentamisen kokonaan kuin seinään. Ei se niin tapahdu. Jos olen parin vuoden aikana tottunut deletoimaan syömiäni ruokia enemmän ja vähemmän, ei askeltaminen kohti parempaa tarkoita täydellistä onnistumista oksentamattomuusrintamalla. Minulle saavutus voi olla sekin, että olen yhden päivän kokonaan oksentamatta, ja seuraavana kumarran kohti posliinia vain kerran. Minulle saavutukseksi saattaa muotoutua se, että viikon oksennuskertojen lukumäärä on neljä - se on paljon, mutta hiton paljon paremmin kuin se, että oksentaisin neljästi päivässä. Tämän asian ymmärtäminen on antanut minulle tilaa hengittää. Perfektionistina olen tottunut pyrkimään täydellisyyteen. Kouluasioissa se useimmiten tuottaa haluttuja tuloksia, mutta oksentamisen lopettamisessa se ei toimi. Jos päätän lopettaa oksentamisen kokonaan, enkä heti onnistukaan, löydän itseni alta aikayksikön kakomasta päivällistä pönttöön. Näin uppoan taas kierteeseen. Tiedän, ettei ole järkevää oksennella. Tiedän haittavaikutukset. Mikseivät ne pelästytä minua, mikseivät ne pidä minua kaukana posliinijumalan palvontamenoista? En taida välittää itsestäni tarpeeksi. Yritän kohdata oksentamisen lopettamisen uudesta näkökulmasta: vähentämisestä. Päivä päivältä ja viikko viikolta.

Onnistunut päivä on minulle sinänsä terminä ristiriitainen. Ainoastaan se on selvä, että oksennettu päivä ei ikinä ole onnistunut. Nyt näpyttelin heti postauksen avauslauseeksi toteamuksen tämän päivän paremmuudesta. Onko se kuitenkaan todellista onnistumista? Tällä hetkellä onnistuminen tarkoittaa minulle sitä, etten syö niin paljoa, että minun pitäisi oksentaa. Tänään se tarkoittaa 1050 kilokaloria (kaloriarvio ylöspäin pyöristettynä ja jos päädyn syömään spekuloimani jäätelön). Joka sekin on liikaa. Aamulla kauhon suuhuni neljä desiä rasvatonta jogurttia ja hörpin kahvimukillisen, yrittämättä sen kummemmin tehdä terveempiä tai sairaampia valintoja. Repaleinen kurkkuni kiittää jogurttivalinnasta, vaikka hampaita vihloo. Tunnen syödystä aamiaismäärästä syyllisyyttä, olisin voinut valita kevyemminkin. Toisaalta taas, olisin voinut syödä enemmänkin. Kumpi on sitten hyvä ja kumpi huono vaihtoehto?

Ruokatunnilla menen koulun ruokalaan. Otan vajaan desin ruokaa lautaselleni. En syö sitä ollenkaan, en edes maista. Totean, että on vähän nälkä. Myöhemmin se menee ohi. Kun aamupalasta on kahdeksan tuntia, tunnen jälleen nälkää. Yritän käyttäytyä normaalisti narskuttaessani myslipatukkaa koulun käytävällä. Ahdisti, en olisi tarvinnut moista. Sitä paitsi, toisenlaisessa välipalapatukassa olisi ollut 40 kaloria vähemmän. Aamulla yritin valita terveemmän mukaan napatessani mukaani runsasenergisemmän vaihtoehdon.

Iltaruoaksi syön tonnikalasalaattia. Raejuustosta tulee ylimääräisiä kaloreita, olisin voinut ottaa tomaattiakin vähemmän. Syön kuitenkin, en oksenna. Jälkiruoaksi otan jopa suklaajoulukalenterin tämänpäiväisen luukun. Sitten keitän teetä ja vetäydyn palelevana huoneeni rauhaan.

Iltapala on ongelmallinen. Tavallaan en haluaisi syödä mitään, en ansaitsisi. Silti minulla on yleensä iltapala-aikaan nälkä. Kovakin nälkä. Olen perso makealle. Aivan liian usein nautin iltapalaksi jäätelötötterön. Syön sen hitaasti, joka nuolaisusta nauttien. Jäätelö tuntuu kaloreistaan huolimatta turvalliselta. Se on lähes ainut herkku, jota voin oksentamatta syödä. Se on terveemmän puoliskoni valinta niinä iltoina, jolloin päivän aiemmat kalorit könyävät jossain muutamassa sadassa. Niin kuin tänään. Äkillisen tervehtymisinnon puuskassa haen jäätelön ja syön sen. Nautinkin, mutta jälkeenpäin iskee ahdistus. Sinä läski paska, et ansaitse jäätelöä. Ei sinussa ikimaailmassa olisi ainesta anorektikoksi, olet ahmimishäiriöinen. Et voi edes vastustaa jäätelöä! Olet surkea ihminen, itsekuriton paska. Sietäisit kuolla pois, maailma parempi paikka silloin muille ois.

"Mun paino ei varmaan saisi laskea enää enempää. Ehkä olisi hyvä lopettaa nyt, opetella hyväksymään itseni tällaisena. Ja kyllä mulla on oikeus syödä jäätelöä. Parista leivästä päällisineen tulisi sama kalorimäärä, joten ei tämä ole liian iso paha." Terveet ajatukset häviävät nopeasti sairaille. Toisinaan ne kuitenkin kukoistavat iltaisin - sen jäätelön verran.

Painoni keikkuu alhaisimmissa luvuissaan ikinä. Vaakaan ilmestyy 4 ja sitten 2. Kummallista. 42 kg ja risat. Aiempien kuvitelmieni mukaan minunhan pitäisi olla nyt onnellisempi kuin koskaan ennen.


//EDIT: Ei. En syönyt jäätelöä. Iltapalaa kylläkin, jopa samojen kaloreiden edestä, mutta jäätelöä en. Ehkä seuraavalla kerralla. Nyt olen taas läskipaska. Ei olisi pitänyt syödä iltapalaa ollenkaan.

Pahoitteluni tavanomaista pidemmästä ajatusvuodosta. Jotenkin näppäimistölle valui suoraan sisältäni tämän päivän ajatusten oravanpyörä. Tuntuu helpottavalta kirjoittaa. Saada asiat pois vain sisältäni.

Kiitos kysymyksistä parin postauksen takaiseen kysymystenesittämispostaukseen. Kysymyksiä voi heitellä sen kommenttilootaan vielä muutaman päivän.

Varmaan kuolen nuorena, mutta ikävä ei ole ikuisuutta kestävää

Minä kuolen, jos jatkan tätä menoa. Tämä on taas neljäs päivä putkeen, kun oksennan lähestulkoon kaiken syömäni. Syön koko ajan, ja sen mitä aikaa en syö, oksennan. Ei ruoka ole kaiken tämän pelleilyn arvoista. Miksen osaa lopettaa? Enkö halua lopettamista tarpeeksi? Huomenna, minä vakuutan itselleni. Huominen ei koskaan tule.

En ole paraskaan puhumaan, mutta vastata osaan

Sain sähköpostilla hiljaisia kysymyksiä. Anteeksi, etten vastannut. Sen sijaan päätin niiata teille 31 lukijalle sysäämällä silmillenne postauksen, joka antaa teille luvan kysyä mitä vaan.

Monet tekevät kysymyspostauksia. Monet eivät saa kysymyksiä. Monet jäävät ilman vastauksia. Katsotaan, miten minulle käy. Kieleni on kiemurainen ja sanani suurin osin soinnuttomia, mutta kyllä minä kysymyksiin osaan vastata.

Joten, kommenttilaatikko on teidän. Kysykää nyt. Vastaan kaikkiin asiallisuuden rajamaissa oleviin kysymyksiin. En tosin tiedä, onko minussa asioita, jotka teitä muka kiinnostaisivat. Olen vain yksi itkusilmäinen tyttö hymynaamion takana.

Paluulippu irtiotosta vie ahdistukseen yhä kasvaneeseen

Housut kokoa S/M - aivan liian isot. XS/S - ei toivoakaan, kangasta on ihan liikaa. Vaihdan kauppaa. Löydän sen vaatevalikoiman pienimmät pöksyt. Vaikka sovituskopin moninkertainen peilipinta heijastaa minut joka suuntaan liian suurena, kiikutan farkut kassalle. Jotainhan minun on päälleni puettava. Lähes kaikki vaatteeni ovat käyneet naurettavan suuriksi.

Minulla on sellainen olo, että haluaisin ottaa vatsani kainalooni. Se riippuu raskaana ja kivistävänä, kuukautiset kangertavat kävelyäni. Näytän siltä, kuin olisin raskaana. Katson peiliin ja kieltäydyn itkemästä, vaikken ole ikinä ennen ollut näin pallovatsainen. Jään pohtimaan menneitä kuukausia ja aaltokäyräistä painoani. Miksi näytän nyt paljon, paljon, paljon lihavammalta kuin kuusi kilogrammaa sitten?

Eilisiltana istuin auton takapenkillä keskellä hopeanharmaata iltaa. Moottoritien humina on äänenä ainutlaatuinen - en vain tiedä, vihaanko vai rakastanko sitä. Riippunee määränpäästä. Eilen en niinkään vihannut, mutta pelkäsin.

 

Aterioimme ravintolassa. Minä ja he ja ne muut. Pöytään tuotiin suuri riisikulho, kas tässä kaloreita puikulamuodossa kaikille. Olin aiemmin päivällä syönyt vain pienen aamupalan ja jäätelön. Siivosin annostani muiden lautasille, huhhuh kun on paljon ruokaa. Söin silti ihan liikaa, vielä vähän leipää ja kastiketta, vielä yksi haarukallinen, vielä lusikallinen riisiä. En oksentanut. En tahdo suorittaa posliinijumalan palvontasessiota ravintolassa.

Tämä päivä kului shoppaillen. Kiitos viime päivien liiallisen syömisen, kuukautisten ja ravintola-illallisen, oloni oli turpea ja hyllyvä. Kuten jo mainitsin, ostin kuitenkin housut ja kaksi paitaa. Kaikki kauppojen pienintä kokoa, ja minua on silti aivan liikaa. Heti kotiintuloa seuranneella minuutilla kampesinkin jo ruhoni vaa'alle. 43,8 kg. Neljäkymmentäkolme pilkku kahdeksan kilogrammaa! Valtava ällötys vierii ylitseni, se on ainakin kilon liikaa. Syön iltaruokaa itseinhon vallassa, 270 kalorin salaatin, vaikka 500 kalorin hotelliaamiaisesta on vasta kahdeksan tuntia. Syön muutaman suklaakonvehdin ja pastilleja onnistuen nostamaan päivän kalorit 970:neen. Haukun itseäni. Miten minä kehtaan valittaa lihomisestani, kun päädyn aina vain syömään lisää!? Itse minä ruokaa kurkkuuni tungen. Tälle itsevihan määrälle ei ole sanoja. Takana on jälleen yksi oksentamaton päivä, eilinen ravintolamättöineen, tämä olisi toinen. Minun tekee mieli vain oksentaa kaikki ulos. Huomenna juhlitaan taas, Onnea vaan Suomi. Tulen viettämään itsenäisyyspäivän pöntön välittömässä läheisyydessä.

Toivottavasti teillä menee paremmin.

Ohjeet ovat mustaa valkoisella, mutta käytäntöni on purppuraa

Kuukautiset. Viimekertaisista on kolme viikkoa. Sitä edellisistä kolme kuukautta. Hormonitoimintani riipii vatsaa, pullistaa keskivartaloa ja kolottaa alaselkää. Kertoo samanaikaisesti kehoni toimivuudesta ja siitä, että minua on yhä liikaa - ei laihoille tytöille tule kuukautisia.

 

Olin melkein viikon oksentamatta. Olin. Imperfekti särähtää korvaan kolkosti. Kuusi kokonaista päivää ilman ruoan edestakaista kuljettamista ruokatorvea pitkin. Jopa kaksi sellaista päivää, joina söin normaalisti, kaiken sisälläni pitäen ja kalorimäärällisesti enemmän kuin aikoihin. Miksi tämä tiistai kävi sitten näin ylivoimaiseksi? Kai se on syiden summa. Kuukautiset ja noussut paino, riittämättömyyden tunne ja itseviha, pohjakosketuksen kaipuu ja halu satuttaa itseäni. Ahneus ja kateus muiden syömisiä kohtaan, katkeruus itselleni salliman ruoan määrään.

Lainasin eilen kirjastosta Lupa Syödä-kirjan. Sen lisäksi moneen kertaan luetun näköinen opus Tapa minut, äiti! löytyi kainalooni. Salaillen, kirjojen nimiä piilotellen lainasin molemmat teokset. En voi teitä kylliksi kiittää suosituksistanne - Lupa Syödä on varmasti kehujensa veroinen, enemmänkin. Silmäilin eilen kevyesti lähinnä oksentamista käsittelevää osiota. Sen lukeminen esti minua oksentamasta. Olin viittä vaille valmis tunkemaan sormet kurkkuun, mutta nyhdettyäni apua kyseisestä kirjasta, se yksinkertaisesti tuntui liian väärältä. Tänään en ole koskenut kirjaan. En pysty, en tunne ansaitsevani sen tarjoamia neuvoja nyt. Olen niin epäonnistunut. Kirja tarjoaa konkreettista ohjenuoraa paranemiselle. Mutta minä en ole niin valmis, kuin kuvittelin. En niin halukas, kuin toivoin. En niin vahva, kuin haluaisin. En niin laiha, kuin pitää olla.

Koulupäiväni sai jatkumoa ystäväni tapaamisella, näimme pitkästä aikaa. Jostain kumman syystä kyseinen ihmisolento on ainoaa live-laatuaan, jolle olen kyennyt jonkin verran, joskin vain minimaalisesti, valottamaan syömisongelmiani. Ehkä syynä on se, että kyseistä henkilöä ei oikeasti kiinnosta. Hän kuuntelee muodon vuoksi, pelkästä vastavuoroisuudesta, sillä haluaa itse tulla kuunnelluksi. Kun olen paljastamassa jotain suurta ja sanojani edeltävät silmäkulmiin kohoavat kyyneleet, hän kertoo siitä sadannesta kolmannesta pojasta, johon on etenevän syksyn aikana ihastunut. Lopputuloksena hän on meistä se, jolla on oikeus oikeisiin ongelmiin, se joka kaipaa kuuntelua. Minä olen vain se, joka on laihtunut helmikuusta kahdeksan kiloa, yhteensä menetettyjä kilogrammoja on 14. Se, joka itkeä tihrustaa ihan turhaan. Tapaamisemme aikana tunsin suunnatonta alemmuuden tunnetta ja epäoikeudenmukaisuutta. Ehken ole edes kuuntelemisen arvoinen. Ensimmäistä kertaa avasin suutani vasten toisen ihmisen kasvoja ongelmastani, ja tulin torjutuksi.

 

Tämä postaus on nojannut tietokoneeni näytöllä jo kolmatta tuntia. Tänä aikana olen oksentanut kahdesti, ottanut laksatiiveja, astunut vaa'alle kymmenen kertaa ja halunnut kuolla.

En ole ikinä käytännössä miettinyt vakavasti itseni tappamista. Minusta ei ole vetämään ranteita auki tai pysäyttämään sydäntäni pillereiden avulla. Molempiin olisi kotonakin mitä oivallisimmat edellytykset. Täytyy myöntää, että painettuani näppäimistölle äskeisen faktan lääkkeistä, ajatus jää rummuttamaan takaraivooni. Yhdellä kulauksella saisin sisuksiini tappavan annoksen markkinoiden vahvimpia lääkkeitä. Eivät ne minun ole, eiväthän toki, mutta ne ovat ulottuvillani. Koska eihän minun vanhempieni tytär edes moisia miettisi. Koska oman käden kautta toteutettu kuolema on kaikessa brutaaliudessaan pelkkä itsekkyyden viimeisin teko, en aio hetken huumassa lakata olemasta. Kuitenkin huomaan, että tietä ylittäessäni en katso vasempaan, oikeaan ja vielä kerran vasempaan. Työntyessäni valottomaan aamuun, minulla ei ole heijastinta. Kävellessäni tienviertä pitkin, bussi osuu kolmen sentin päähän olkapäästäni.

Viha, tuska ja ahdistus

Minun piti tulla kirjoittamaan postaus. Ensin minun on kuitenkin pakko oksentaa. En kestä lihavaa olomuotoani, turvonnutta oloa ja suurenevia vaa'an lukemia.

Hyvä ei ole sataprosenttista eikä onnistuminen mahdotonta

Hei. Minulla on suklaajoulukalenteri. Onko teillä?

 

Kerrankin avaan bloggerin rinnassani muutakin kuin suuri ahdistusmöykky. Minussa on toivoa. Minulla ei ole viime aikoina järin ollut toivoa, eikä se ole kokonaisvaltaista vieläkään. Mutta koska toivo on minun sisälläni, en joudu enää onkimaan sitä harmaudesta tuhlaten siihen kaikkia positiivisuuteni rippeitä. Sen sijaan voin keskittyä tekoihin.

Viime päivinä olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tehnyt konkreettisia tekoja parantumisen eteen. En osaa sanoa, tuntuuko se hyvältä vai pahalta. Se on vierasta ja pelottavaa, ahdistuksentäyteistä, mutta tieto siitä, että valitsen kerrankin oikein, on saanut minut jatkamaan.

Eilen pyörähtelin hameessani piikkikorkojen päällä, nyin valuvaa vyötärönauhaa jatkuvasti ylöspäin. Minulla on juhlamekko, toinen ja kolmaskin - itse asiassa myös neljäs, mutta ne kaikki olivat liian isoja - lököttivät päällä tai valahtivat kokonaan pois. Rippimekkoani olen käyttänyt yli kolme vuotta sitten. Nyt sinne mahtuisi kaksi Margaretaa. Sattuneista syistä jouduin valamaan ylleni trikoisen puolihameen ja pitsisomisteiden paidan. Minulla oli lihava olo, kireiden vaatteiden nuolu vasten keskivartaloani ahdisti. Siitä huolimatta onnistuin ujuttamaan sisuksiini eilen 1700 kaloria. Kuulostaa ihan hurjan paljolta! En muista, milloin viimeksi olisin sallinut kyseisen energiamäärän sulautua sisääni. Myönnettäköön, että ateriointi meni pääruoan osalta närppimiseksi ja valittujen palojen jättämiseksi, mutta muuten ruokailin mielestäni varsin mallikkaasti. Vieraiden ihmisten keskellä. Toisaalta, olen silloin tällöin tottunut syömään surullisen normaalisti kaiken sen ahdistuksen piilottaen - sitä se teettää, kun syömisongelma on oma salaisuuteni. Tällä kertaa en kuitenkaan oksentanut. Se ei edes käynyt häiritsevästi mielessä, sillä olin jo aamun unihiekkaisina tunteina sinetöinyt päätökseni siitä, etten tahdo pilata juhlahumua vatsahapoillani.

Viime yön nukuinkin kevyttä, pelon värittämää unta. Asetin kylmät käteni vatsalleni tunnustellen, kuin odottaen, milloin syöty kakkupala muuttuu kouralliseksi minua. Tänä aamuna vaaka kertoi kuitenkin toisintoa edellispäiväisestä. 43,3 kilogrammaa. Olin häkeltynyt. Numero ei ollut noussut, vaikka liialta se silti tuntui.

Olen nyt ollut neljä päivää oksentamatta. NELJÄ PÄIVÄÄ! Tämä on jo viides. Hämmennyksen sekainen häkellys höystettynä ahdistuksella vyöryy ylitseni. Tänäänkin olen silti syönyt. Aamupalan. Olisin voinut jättää joulukalenterisuklaan syömättä. Lämpimän aterian. Kalkkunapalat olivat turhia, parsakaali olisi ollut tarpeeksi. Sokerittomia pastilleja. Pitääkö sinun koko ajan jotain jauhaa!? Koska en osaa olla laskematta kaloreita - niitähän minä ensisijaisesti syön - tiedän päivän saldon kaartelevan jossain yhdeksänsadan kieppeillä. Tosin pyöristän kalorit aina reippaalla kädellä ylöspäin. Tuntuu turvallisemmalta niin. Syön myöhemmän illan tullen vielä jotain, joten kalorit kipuavat kyllä yli tuhanteen. En kuitenkaan tänään voi syödä missään nimessä 1300 kaloria enempää, se on ehdoton raja, johon asti pystyn pitämään itseni rauhallisena. Mutta kyseinen energiamäärä onkin melkein normaalisti.

Tämä postaus on positiivisia sanoja surumielisissä raameissa. Parannun ja laihdutan samanaikaisesti. Tiedän, että ennen pitkää minun on valittava poluista toinen. En kykene irrottamaan haavepainostani, se on jo niin lähellä. Pelkään, etten ikinä anna itselleni anteeksi, jos en pudota painoani ennaltamäärittelemääni rajaviivaan asti. Prioriteettinani on nyt olla oksentamatta. Toinen vaihe on syödä vähän enemmän, jotta säästöliekki helpottaisi. Kolmas vaihe on, valitettavasti, laihtua vielä vähän. Ihan vähän vaan. Tai sitten vain syön normaalisti, en liian vähää, mutten liikaakaan, ja pidän nykyisen painoni. Miksi kaikki on näin vaikeaa ja ristiriitaista?

Haluan kiittää teitä kolmeakymmentä, jotka seuraatte päivieni valuntaa näyttöruuduillanne. Haluan kiittää niitä erityislaatuisia ihmisolentoja, jotka painoivat mietteitään ja totuuksia viime postauksen kommenttilaatikkoon. Minulla on pitkästä aikaa sellainen olo, etten ole ihan yksin. Te olette minulle tärkeitä. Kiitos.

Kylmyys asuu minussa

Kylmä on asettunut asumaan iholleni. Se hohkaa kouriaan käsivarsiani pitkin, nostaen kalpean ihon kananlihalle ja sinertäen sormenkynnet. Se liu'uttaa kämmeniään reisilläni, saaden väristykset laukkaamaan aina jalanpohjiin asti. Kylmyys saa minut tärisemään vienosti tauotta, toisinaan kehoni lävistää puistatuksen aalto. Kylmyyttä ei karkota kuuma tee, paksut sukat saati talvitakki. Kenties olen ikijäätynyt, ja kyseiseen tunteeseen osaksi tottunut. Takkatulen ääressä lämpö hetkeksi sulattaa minut horteestani, mutta kohmehansikkaat kietoutuvat käsieni ylle takaisin nopeasti.

Tämä on kolmas oksentamaton päivä. Saako jo olla ylpeä? Yritän vannottaa itseäni iloitsemaan tästä, minulle tämä on viime kuun oksentelumäärät huomioon ottaen jo kiitettävä suoritus. Ahdistus pompottaa rintalastassa asti, mutta yritän olla antamatta sille valtaa. Kahtena viime päivänä onnistuinkin syömään noin 800 kaloria kumpanakin ilman suurempia vaikeuksia. Ahdisti, mutta murustin siitä huolimatta lounaan virkaa toimittavan myslipatukan suuhuni kesken koulupäivän. Muiden läsnä syöminen on jokseenkin hirvittävää, varsinkin jos muut eivät syö. Tämän takia syömisvälini venyy helposti tuplasti, jopa triplasti suosituksia pidemmiksi. Parempi kuitenkin jotain, kuin ei mitään. Eikö niin?

Jottei A-sanan käyttö vaan jäisi normaalia vähemmäksi tässä tekstissä, kerrottakoon sitten vielä ahdistuksen kohteista suurin. Paino. Se ei laske, enkä voi ymmärtää miksei!?!? Se näyttää jopa muutaman sata grammaa enemmän. Ennen olisin vähäisistä syömisistä huolimatta nousseen painon takia päätynyt alta aika yksikön halailemaan pönttöä. Tänä aamuna kuitenkin totesin tiukasti, että ei. Ehkä painoni nousu johtuukin nimenomaan oksentamisen lopettamisesta? Oksentaminen takaa hetkellisen painonlaskun tai ainakin sen nousemattomuuden, mutta se myös sekoittaa elimistöni nestetasapainon ja ties minkä muun. Ehkä elimistöni yrittää nyt vain tasoittua, vakauttaa tilansa ennen painonlaskua? Kyseinen asia riipii minua sisältä. Jos painoni vielä nousee, pelkään olevani jälleen pahassa oksentelukierteessä. Osaako kukaan selittää, mitä tapahtuu? Kertoa jonkun tieteellisen syyn? Miksi näin tapahtuu?

Jokin virhe ohjelmoinnissa

Hieman nolottaa kirjoittaa tänne. Tekisi mieli jutella kaupungin keskustan nielemästä jouluvalomäärästä, pimeyden tanssista huoneeni suljettujen sälekaihtimien takana ja joulunajan alun aikaansaamista inspiraationmurusista. Haluaisin kertoa jostain sydämellisestä ja turvallisesta. Mutta koska tämä blogi on ajatusvuotoja suoraan sielustani, taidan viettää laatuaikaa jouluhöpinöiden kanssa hieman myöhemmin.

Tänään en ole oksentanut. Ei puhuta eilisestä. Oksentamattomuudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Viimeksi olen syönyt 11 tuntia sitten kaksi pikaria rasvatonta jogurttia. 160 kaloria, huikka kevytlimsaa ja pari mukillista teetä. Ei minulla varsinaisesti edes ole nyt nälkä. Se menee ohi itsestään, muuttuu pieneksi kurnutukseksi. Pelästyin sitä, miten turvalliselta se tuntuu.

Koeviikko on nyt ohi, vihdoinkin luvassa opiskelujen saralta helpompaa elämää. Ainakin toivottavasti. Minun pitäisi leijailla euforisessa olotilassa ja helpottuneisuuden aalloilla toisten opiskelijoiden tapaan, mutten kykene repimään stressiä irti itsestäni. Toki tunnen jonkinlaista myötämielisyyttä koeviikon loppumisen johdosta, mutta haluaisin osata iloita siitä ihan aidosti ja hyvällä omallatunnolla. Nyt pääni perukoilla kiehnää inhottava ajatusrykelmä: olisi pitänyt pystyä parempaan. Palaan asiaan varmasti siinä vaiheessa, kun saan punakynällä arvostellut konseptit itselleni. Ehkä yritän kyseiseen hetkeen asti olla hermoilematta liikaa. Tehty mikä tehty, on tulos mikä tahansa...

Peruin psykiatrin ajan. Tai oikeastaan vanhempani peruivat, kutsu oli nimittäin perhetapaamiseen ensikäynnille. He eivät usko, halua uskoa, tiedä tai halua tietää ongelmistani. Enkä minä tahdo heidän tietävän saati huolehtivan. Sysäsin sanoillani koko psykiatrikäynnin pelkäksi leikiksi, kehittelin minut vastaanottaneelle lääkärille uuden persoonan valheillani. Ja näin vaivatta olen heittänyt tarjolla olleet avunsirpaleet loppukuun repaleiseen tuuleen. Kaikki kaatui oikeastaan siihen, etten kykene myöntämään mitään ongelmia vanhemmilleni. Pelkään tuottaa pettymystä ja huolta. En halua heidän puuttuvan tekemisiini. Kyllähän he nykyiselläänkin sen verran silmiään käyttävät, että katsovat minun syövän. Mutta koska ruokailuistani vain murto-osa tapahtuu heidän seurassaan ja paha tapani on halailla pönttöä, ei käyttäytymiseni ruokapöydässä ole aiheuttanut epäilyksiä.

 

Tavallaan harmittaa ihan kauheasti kyseinen typeryyteni. Mutta koska en kykene vastaanottamaan kaikkea sitä sisältäni kumpuavaa itsevihaa, supittelen sairauden kannalla olevien ajatusten kanssa vaihtoehtoisia mielipiteitä. Hyvä vaan, että peruuntui koko roska. En minä kuitenkaan olisi sielläkään mitään myöntänyt, muka vanhempieni edessä muodostanut sanaakaan psykiatrille. Ja tämä on kyllä totta. Vanhemmille kertominen on muutenkin mahdottomuus, joten ei ole edes sanoja kuvaamaan sitä epätodennäköisyyttä, että puhuisin yhä useamman henkilön läsnäollessa.

En tiedä, onko minulla oikeutta puhua omalla kohdallani sairaudesta. En haluaisi käyttää kyseistä termiä, joten kallistun miedompien synonyymien puoleen: olen syömisvammainen, ruoalla pelleilijä ja suhteeni ruokaan ja syömiseen on vähän vaikea. En kuitenkaan ole anorektikko, en ole vaarallisen alipainoinen - bulimikon kriteerien täyttämistä en edes halua ajatella, eieiei. Paastoan joskus, mutten kauaa. Käytän laksatiiveja, mutten mitään epäinhimillisiä määriä (useimmiten). Oksennan -varsinkin viime aikoina oksentelin- liikaa, mutta lähinnä tavan vuoksi. Haluaisin olla laihempi, pudottaa vielä muutaman kilon, mutta eikös painoon keskitä ajatuksiaan lähes jokainen teinityttö.

Joten, loppujen lopuksi, hyvä vaan, että psykiatrikäynniltä vältytään. Epätoivoa itkevää puoliskoani lohdutan ajatuksella, että kun kilomääräni on oikeasti vaarallinen, kyllä minä sitä apua saan pyytämättäkin. Siihen asti yritän pysyä hengissä, olla kokonaan oksentamatta, syödä jotenkuten normaalisti - ja laihtua vähän päälle kolme kilogrammaa. Nyt minulla on siis suunnitelma, jota en halua toteuttaa. Miksi minulla on haluttomuudestani huolimatta sellainen olo, ettei vaihtoehtoja ole.

Pahoittelen pitkää ajatusvuotoa, kappaleiden keskinäistä yhteenkuulumattomuutta, vinksallaan olevaa ajatusmaailmaani ja kaikkea muutakin mahdollista. Minun oli kuitenkin pakko kohdata nämä asia, ajatella -eli kirjoittaa- ne läpi, jotta saan edes väliaikaisen mielenrauhan. Luultavasti tämän katkelman pointti on oman itseni vakuuttelua pärjäämisestä, avun turhuudesta ja terveyteni kyllin vahvoista kantimista. Vakuuttelua myös laihtumisesta, josta on tullut käsittämätöntä pakkoa. Kuka idiootti 17-vuotias muka haluaa painaa 39 kiloa? Tämän näyttöruudun takana yksi typerys ilmoittautuu. Koska sen verran minulla on sentään älliä päässä, ymmärrän, ettei neljä desilitraa markkinoiden vähäkalorisinta jogurttia riitä päivän ravinnoksi. Osallistun kohta katettavalle päivälliselle ja hapuilen huulilleni parsakaalia, skipaten kalorihirviön muodon saaneen pastaruoan valkoisen valheen varjolla - kotiuduinhan juuri lounastreffeiltä, söimme kaverini kanssa suuren pitsan puoliksi. Äiti hymyilee, onhan se mukavaa kun tytär tuolla lailla todistaa syövänsä hyvin, ei sillä mitään ongelmaa ole.

Jos pystyn, syön illalla jäätelön. Ihan vain vetääkseni turpaan kaikkia näitä sairaita ajatuksia, joista osa nytkin vuotaa näppäimistölle. Ehkä käperryn peiton alle, annan katseeni levätä televisioruudussa ja kieleni jäätelötuutilla leikkien hetken, että maailma on hyvä paikka olla. Samalla kuitenkin päässäni raksuttaa: jos syön jäätelön, päivän kalorisaldo tulee olemaan 700.

Vielä yksi koe.

Uninen valve

Olen ollut valveilla 36 tuntia. Nukkumatti on hylännyt minut, jättänyt yksin istumaan ahdistavaan maailmaan. Väsymys painaa silmäpusseilla, ei lähde irti kofeiinilla eikä ulkoilman piiskaniskuilla. Olo on raukea, mutta uni ei tule silmään. Nukkumisen sijasta käytin viime yön opiskeluun. Yön ylijäämätunnit palelin peittoluolassani. Koe meni hyvin, muuten menee huonosti. Syön liikaa, en osaa pitää melkein mitään sisällä. Olen lihonut. Se tuntuu pahalta. Aamulla yritin taas olla terve, söin normaalin aamiaisen. Loppupäivän ruoanmurut ovatkin kulkeutuneet ruokatorvea paitsi alas, myös ylös. En kuitenkaan osaa enää oksentaakaan. Osa jää sisälle. Sekin tuntuu pahalta.

Kaikki tuntuu pahalta.

 

On niin ironista, että aloitin blogin parantuakseni, ja olen syvemmällä kuin koskaan. Olen painanut tämän verran viimeksi ehkä neljännellä luokalla. Kuudennella luokalla ostetut housut ovat liian isot. Kaikki vaatteeni ovat liian isoja. Pahuksen pesukone, kun vaatteita venytät.

En osaa elää

Olo on onton osaamaton. Koulukirja makaa avonaisena, mutta vaikka tunnit taklaavat toisiaan, ei sivu käänny kertaakaan. Miksen vain voi osata syödä ja olla niin kuin normaalit ihmiset? En taida välittää itsestäni enää tippaakaan. En mieti tulevaisuutta, hädin tuskin suuntaan ajatuksiani huomiselle. Ainoa asia, mitä mietin etukäteen on syöminen: kuinka olla syömättä tätä ja tuota, kuinka jaksaa pitkä päivä ruoatta, missä on vähiten kaloreita, mitä ahmia, missä vaiheessa oksentaa. Surullista, mutta tästä on tullut jo minulle arkipäivää. En odota kuolemaa, en toivo sitä, mutta huomaan ylittäväni tien katsomatta saatika sitten vasempaan tai oikeaan.

On turhaa kertoa, kuinka tämä päivä on ollut huono. Kaikkia päiviäni kehystää onnettomuuden raamit. En ole tänään ahminut, mutta syömisen jälkeen kasvava vaa'an luku on vain liikaa silmilleni, enkä osaa pysyttäytyä poissa kylmältä pinnalta numeroineen. Siispä päädyin oksentamaan kaalilaatikkoa. Kuka idiootti oksentaa kaalilaatikkoa!? Minä.

Jos joku olisi kertonut minulle helmikuussa - silloin kun painoin lihomisen jälkeen noin 50 kiloa - että elopainoni olisi 42-43 kg:n luokkaa, olisin ollut ehkä tyytyväinen, ehkä hieman peloissani, kenties aavistuksen verran huolissani. Nytkin, ollessani tässä tilanteessa, minua pelottaa. Ei nykyinen painoni, vaan se, ettei mikään enää riitä. Kun painoni käväisee yhä alhaisemmissa lukemissa, yhtään suuremmat numerot eivät enää kelpaa. Äsken, astuttuani vaa'alle kahdettakymmenettä kertaa kuluneiden 24 tunnin aikana, se kertoili 43,3 kiloa. Ja minä sekoan, sillä se on 600 g enemmän kuin aamupainoni. Olen tyhmä. TYHMÄ. Ja silti lihava. Minua inhottaa se, mitä näen peilistä. Ja minua pelottaa se, että en ole varma, onko peilistä näkemäni totuus vai vääristymä.

En tiedä mitä minun pitäisi syödä, etten oksentaisi. Ei mitään. Ja siinäkin tapauksessa sorrun jossain vaiheessa ahmimaan ja oksentamaan. Oravanpyörä. Sairainta on, ettei minun tee mieli nytkään syödä, mutta haluaisin oksentaa. Oksentaa ulos kaiken tämän ahdistuksen, vaikka sisälläni on vain lusikallinen piparitaikinaa ja litra vettä.

Jos pystyisin, menisin huomenna terveydenhoitajalle pyytämään apua. Mutten mene, sillä viimeksi tavatessani olin koppava ja töykeä, valehtelin syöväni normaalisti ja tein erittäin selväksi, että haluan hänen jättävän minut rauhaan. Lääkäri oli laittanut lähetteen psykiatrille, joka soitti. Nauroin vasten puhelinlankoja ja ylimielisesti lipsautin, etten tiedä mitä siellä vastaanotolla tekisin. Hän kysyi syömisistäni. Normaalia, minä vastasin.

Näin olen tuhonnut ainoat mahdollisuuteni saada apua. Itkettää, mutta toisaalta ei. Eihän tällainen säälittävä itsekuriton läski mitään apua ansaitse. Ei vielä. Pohjalle on matkaa yhä muutama kilo.

Unelma, toive, luulo ja totuus

Tätä ihannoin & tämän haluaisin nähdä peilistä

Haluaisin haluta näyttää tältä

Uskon näyttäväni tältä

Tältä näytän oikeasti

42,7 kg vilahtaa vaa'an näytöllä nopeasti. En saa syötyä ulos, leipä on takertunut sisälleni ja sinne se myös suurimmaksi osin jää. Ahdistus. Kesken salaatin oksentamisen pakotan itseni lopettamaan, vaikkei sen perään nautittu kakkupalakaan tule ulos. 43,3 yökyökyök. Joinhan minä vettä ja kahviakin, kyllä nesteet tulevat ulos, lohdutan itseäni. Ei auta.

Sairas(ta)(ko)

Sairaus on viime aikoina tiukentanut otettaan. Minulla ei ole rehellisesti sanoen pitkään aikaan mennyt näin huonosti. En työntänyt päätäni vessanpönttöön kokonaiseen kahteen päivään, mutta tänään oksentelu onkin taas päivän sana. Eilen ahdistuin jo heti aamupalasta, vaikka se olikin tuttuja turvallisia muroja desilitramitan kautta käytettyinä ja rasvattomalla maidolla ja vähäkalorisella jogurtilla höystettynä. Itsesyytökseni kuului miksi söin, kun ei ollut pakko, kukaan ei ollut vahtimassa tai ihmettelemässä syömättömyyttäni? Yritin puhua itselleni järkeä, vakuutella että aamupala on normaali ja sallittu asia - lintsauksesta huolimatta. Asia jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni. Ehkä osittain aamiaisen sysäämän itseinhon taustoin lounaani virkaa ajoi yksi ruisleipäviipale juusto- ja kalkkunaleikkeleellä. Oli nälkä, mutten silti syönyt enempää. Hallinnan tunteen innoittamana iltaruoalla jatkui sama meininki: pieneltä lautaselta pienellä haarukalla pari desilitraa keitettyä parsakaalia ja chilidippiä ja ehkä hieman reilu desilitra makaroonilaatikkoa. Pastapommia en olisi syönyt, ellei äiti olisi silmäillyt ateriointiani vierestä. En kuitenkaan oksentanut, vaikka jälkiruoaksi maistoinkin huiman teelusikallisen piparkakkutaikinaa. Menin 50 minuutin ryhmäliikuntatunnille, ja liikutut kellonraksaukset tuntuvat tänään kipeytyneessä ja jumisessa olemuksessani. Iltapalaa en syönyt ollenkaan. Minun piti syödä, mutta lapsellinen itseinhoni ja pienet asiat saivat minut itkemään suihkussa ja menemään sänkyyn nälkä keskivartalossani kehräten. Enpä pahemmin nukkunut, uni ei tullut vaikka kuinka suljin silmiäni ja piilouduin peiton alle. Kalorit eilisen osalta taisivat jäädä noin seitsemäänsataan. Hmm.

Niin kuin olen aiemmin kuiskinut, paljastan kasvoni vasta kun olen oikeasti parantumassa. Koska kysely kielii teidän kaipaavan kuvia, tässäpä epäonninen otos. Ehkä solisluuni muistuttaisivat kauniita tikareita oikeassa poseerauksessa, mutta tyydyin vain tönöttämään normaalisti. Rehellisyyttä. Rehellisyys on rumaa ja läskiä.

 

Tänään koeviikkoni sai jatkumoa. Kolme tuntia katkennutta lyijyä, pyyhekuminpuruja ja palelua. Minulla oli ihan tolkuttoman kylmä, hyisyys satutti sipaisuillaan ja kynteni olivat täysin siniset, sinisemmät kuin koskaan ennen. Kiepautin huivin, jonka päällä olin istunut, harteilleni, mutta eipä se juuri auttanut. Takapuolta vaan viilsi terävän kova penkki allani. Koulutuolit nuolevat mustelmia peppuuni ja selkärankaani. Edes pehmentävästä huivista, asennon vaihdosta tai nojailemattomuudesta ei tapaa aina olla enää apua. Olisiko liikaa pyydetty, että koulu investoisi pehmeitä tuoleja? Istuminen kovalla tekee niin kipeää.

Aamuni alkoi vaa'an suomalla onnistumisen tunteella. Olisin toivonut vähempää, mutta digitaalinäytön vilkuttama 43,1 kg on vähin numerosarja, mihin olen koskaan yltänyt. Kerran painomääräni jo oli toisinto edellämainitusta, mutta jotenkin se kohosi, eikä ole millään meinannut palautua kyseiseen. Fiilis oli pintapuolisin hyvä, vaikka sisintäni kaiversi ahdistus. Tämäkään ei enää riitä. Aamupalan syöminen -tuttu ja turvallinen muro-maito-jogurttimössö- onnistui kohtuullisesti ilman ahdistusta, vaikka ollessani ainoana hereillä olisin voinut jättää syömättäkin. Nälkä kuitenkin kourusi sisälläni ja olo oli heikko, joten lusikoin suuhuni 240 kaloria. Toisaalta niin normaalia, mutta silti aivan liikaa. Kokeen ja aivotoiminnan kannalta boosti oli kuitenkin hyväksi.

Kotiin tultuani (kokeen masentamana, olisi pitänyt tietää enemmän eikä yhdeksän konseptia tietoutta tunnu olevan tarpeeksi) ravitsin itseäni leipäviipaleella ja jogurtilla. Lempijogurtissani on huimat 244 kaloria. Jälkikäteen kadutti. Kun sitten vielä osallistuin kahvipöydän rupattelurinkiin ja murustin huulieni värissä piparkakun, oli peli menetetty. Päädyin syömään toisen jättisuuren piparin, jogurttikuorrutettuja banaanilastuja ja vähän piparkakkutaikinaa. Oksensin. Mietin hetken, etten menisikään palvomaan posliinijumalaa, mutta ahdistus voitti siitä huolimatta, että yritin vakuutta itseni siitä, että joku terve ihminen voisi kyseisellä annoksella ihan hyvällä omallatunnolla herkutella. Vatsahapot kielelläni ja polttava tunne kurkullani mourusin uudelleen ruokakaapeille, olin liian heikko vastustamaan koko mieleni täyttänyttä nälkää. Leipäpalan, muutaman piparkakun ja kahden pienen suklaakeksin jälkeen löysin itseni jälleen sormet kurkusta. Ei hyvä. Kolmas deletointikerta taitaa valitettavasti olla vielä tulossa, sillä kevyen iltaruoan pilaa rasvainen jälkiruokakakku. Ei meillä edes ikinä yleensä tarjota moista särvintä päivällisen päälle. Kieltäytymiseni herättäisi liian paljon huomiota, vaikka se onkin vain surkea veruke säälittävälle itsekurilleni.

Nälkäni on pohjatonta, suruni syvää ja päiväni tyystin epäonnistunut. Toivottavasti teillä menee paremmin.

Vilkaisu satuttaa

Lintsaan koulusta. Miksikö? Koska jos menisin kouluun, minun pitäisi ilmestyä myös suuren konkkaronkan nyyttikesteille. Pelkkien niiden kalorien ajatteleminen ahdistaa. Aamupaino oli tänään 43,3 kg, vaikka eilen herkuttelinkin onnistuneesti 220 grammalla irtokarkkeja. Oli kieltämättä aika hieno fiilis tuon jälkeen.

Nyt sanani tuntuvat takkuisilta. Minun pitäisi lukea kokeisiin, mutta otan kännykän rakeisella kameravarustuksella kuvia vasten vaaleaa seinää ja häpeän olomuotoani.

Tässä minun jalkani. En edes keksi sanoja, joilla kuvata tätä tuskaa.