Ohjeet ovat mustaa valkoisella, mutta käytäntöni on purppuraa

Kuukautiset. Viimekertaisista on kolme viikkoa. Sitä edellisistä kolme kuukautta. Hormonitoimintani riipii vatsaa, pullistaa keskivartaloa ja kolottaa alaselkää. Kertoo samanaikaisesti kehoni toimivuudesta ja siitä, että minua on yhä liikaa - ei laihoille tytöille tule kuukautisia.

 

Olin melkein viikon oksentamatta. Olin. Imperfekti särähtää korvaan kolkosti. Kuusi kokonaista päivää ilman ruoan edestakaista kuljettamista ruokatorvea pitkin. Jopa kaksi sellaista päivää, joina söin normaalisti, kaiken sisälläni pitäen ja kalorimäärällisesti enemmän kuin aikoihin. Miksi tämä tiistai kävi sitten näin ylivoimaiseksi? Kai se on syiden summa. Kuukautiset ja noussut paino, riittämättömyyden tunne ja itseviha, pohjakosketuksen kaipuu ja halu satuttaa itseäni. Ahneus ja kateus muiden syömisiä kohtaan, katkeruus itselleni salliman ruoan määrään.

Lainasin eilen kirjastosta Lupa Syödä-kirjan. Sen lisäksi moneen kertaan luetun näköinen opus Tapa minut, äiti! löytyi kainalooni. Salaillen, kirjojen nimiä piilotellen lainasin molemmat teokset. En voi teitä kylliksi kiittää suosituksistanne - Lupa Syödä on varmasti kehujensa veroinen, enemmänkin. Silmäilin eilen kevyesti lähinnä oksentamista käsittelevää osiota. Sen lukeminen esti minua oksentamasta. Olin viittä vaille valmis tunkemaan sormet kurkkuun, mutta nyhdettyäni apua kyseisestä kirjasta, se yksinkertaisesti tuntui liian väärältä. Tänään en ole koskenut kirjaan. En pysty, en tunne ansaitsevani sen tarjoamia neuvoja nyt. Olen niin epäonnistunut. Kirja tarjoaa konkreettista ohjenuoraa paranemiselle. Mutta minä en ole niin valmis, kuin kuvittelin. En niin halukas, kuin toivoin. En niin vahva, kuin haluaisin. En niin laiha, kuin pitää olla.

Koulupäiväni sai jatkumoa ystäväni tapaamisella, näimme pitkästä aikaa. Jostain kumman syystä kyseinen ihmisolento on ainoaa live-laatuaan, jolle olen kyennyt jonkin verran, joskin vain minimaalisesti, valottamaan syömisongelmiani. Ehkä syynä on se, että kyseistä henkilöä ei oikeasti kiinnosta. Hän kuuntelee muodon vuoksi, pelkästä vastavuoroisuudesta, sillä haluaa itse tulla kuunnelluksi. Kun olen paljastamassa jotain suurta ja sanojani edeltävät silmäkulmiin kohoavat kyyneleet, hän kertoo siitä sadannesta kolmannesta pojasta, johon on etenevän syksyn aikana ihastunut. Lopputuloksena hän on meistä se, jolla on oikeus oikeisiin ongelmiin, se joka kaipaa kuuntelua. Minä olen vain se, joka on laihtunut helmikuusta kahdeksan kiloa, yhteensä menetettyjä kilogrammoja on 14. Se, joka itkeä tihrustaa ihan turhaan. Tapaamisemme aikana tunsin suunnatonta alemmuuden tunnetta ja epäoikeudenmukaisuutta. Ehken ole edes kuuntelemisen arvoinen. Ensimmäistä kertaa avasin suutani vasten toisen ihmisen kasvoja ongelmastani, ja tulin torjutuksi.

 

Tämä postaus on nojannut tietokoneeni näytöllä jo kolmatta tuntia. Tänä aikana olen oksentanut kahdesti, ottanut laksatiiveja, astunut vaa'alle kymmenen kertaa ja halunnut kuolla.

En ole ikinä käytännössä miettinyt vakavasti itseni tappamista. Minusta ei ole vetämään ranteita auki tai pysäyttämään sydäntäni pillereiden avulla. Molempiin olisi kotonakin mitä oivallisimmat edellytykset. Täytyy myöntää, että painettuani näppäimistölle äskeisen faktan lääkkeistä, ajatus jää rummuttamaan takaraivooni. Yhdellä kulauksella saisin sisuksiini tappavan annoksen markkinoiden vahvimpia lääkkeitä. Eivät ne minun ole, eiväthän toki, mutta ne ovat ulottuvillani. Koska eihän minun vanhempieni tytär edes moisia miettisi. Koska oman käden kautta toteutettu kuolema on kaikessa brutaaliudessaan pelkkä itsekkyyden viimeisin teko, en aio hetken huumassa lakata olemasta. Kuitenkin huomaan, että tietä ylittäessäni en katso vasempaan, oikeaan ja vielä kerran vasempaan. Työntyessäni valottomaan aamuun, minulla ei ole heijastinta. Kävellessäni tienviertä pitkin, bussi osuu kolmen sentin päähän olkapäästäni.