Huominen tuli kuitenkin

Tänään on ollut parempi päivä. Sitä sanotaan, että maanantai on aina uuden alku. Tuntuu lohdulliselta, että uusi mahdollisuus onnistua ja valita paremmin tarjotaan joka seitsemäs päivä. Todellisuudessa viikonpäivien luoma uudenalun tuntu lienee suurimmaksi osaksi lumetta, mutta minusta on tärkeää, että voin takertua arkisen maanantain kirpeään pakkasaamuun sydämessäni uutta toivoa. En edes yritä pyyhkiä vanhaa, kulunutta viikkoa pois. Tunnen menneet päivät yhä nielussani ja verisissä suupielissäni. Yritän vain hetkeksi unohtaa. Tai edes ajatella järkevämmin. Menneiden päivien epäonnistumisiin hukuttautuminen ei ainakaan auta missään määrin mitään sellaista, jolla tarkoitus on tähdätä kohti terveempiä toimintamalleja.

Kuten äskeinen neilikantuoksuinen ajatusvirta saattoi jo antaakin ymmärtää, en siis ole oksentanut tänään. Oksentamattomien päivien laskenta pitää aloittaa taas alusta - 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7... Tällä kertaa toivon pääseväni täyteen viikkoon asti. Tänään ymmärsin kuitenkin jotain. Olisi utopistista, jopa naurettavaa, kuvitella, että minä yhtäkkiä lopettaisin oksentamisen kokonaan kuin seinään. Ei se niin tapahdu. Jos olen parin vuoden aikana tottunut deletoimaan syömiäni ruokia enemmän ja vähemmän, ei askeltaminen kohti parempaa tarkoita täydellistä onnistumista oksentamattomuusrintamalla. Minulle saavutus voi olla sekin, että olen yhden päivän kokonaan oksentamatta, ja seuraavana kumarran kohti posliinia vain kerran. Minulle saavutukseksi saattaa muotoutua se, että viikon oksennuskertojen lukumäärä on neljä - se on paljon, mutta hiton paljon paremmin kuin se, että oksentaisin neljästi päivässä. Tämän asian ymmärtäminen on antanut minulle tilaa hengittää. Perfektionistina olen tottunut pyrkimään täydellisyyteen. Kouluasioissa se useimmiten tuottaa haluttuja tuloksia, mutta oksentamisen lopettamisessa se ei toimi. Jos päätän lopettaa oksentamisen kokonaan, enkä heti onnistukaan, löydän itseni alta aikayksikön kakomasta päivällistä pönttöön. Näin uppoan taas kierteeseen. Tiedän, ettei ole järkevää oksennella. Tiedän haittavaikutukset. Mikseivät ne pelästytä minua, mikseivät ne pidä minua kaukana posliinijumalan palvontamenoista? En taida välittää itsestäni tarpeeksi. Yritän kohdata oksentamisen lopettamisen uudesta näkökulmasta: vähentämisestä. Päivä päivältä ja viikko viikolta.

Onnistunut päivä on minulle sinänsä terminä ristiriitainen. Ainoastaan se on selvä, että oksennettu päivä ei ikinä ole onnistunut. Nyt näpyttelin heti postauksen avauslauseeksi toteamuksen tämän päivän paremmuudesta. Onko se kuitenkaan todellista onnistumista? Tällä hetkellä onnistuminen tarkoittaa minulle sitä, etten syö niin paljoa, että minun pitäisi oksentaa. Tänään se tarkoittaa 1050 kilokaloria (kaloriarvio ylöspäin pyöristettynä ja jos päädyn syömään spekuloimani jäätelön). Joka sekin on liikaa. Aamulla kauhon suuhuni neljä desiä rasvatonta jogurttia ja hörpin kahvimukillisen, yrittämättä sen kummemmin tehdä terveempiä tai sairaampia valintoja. Repaleinen kurkkuni kiittää jogurttivalinnasta, vaikka hampaita vihloo. Tunnen syödystä aamiaismäärästä syyllisyyttä, olisin voinut valita kevyemminkin. Toisaalta taas, olisin voinut syödä enemmänkin. Kumpi on sitten hyvä ja kumpi huono vaihtoehto?

Ruokatunnilla menen koulun ruokalaan. Otan vajaan desin ruokaa lautaselleni. En syö sitä ollenkaan, en edes maista. Totean, että on vähän nälkä. Myöhemmin se menee ohi. Kun aamupalasta on kahdeksan tuntia, tunnen jälleen nälkää. Yritän käyttäytyä normaalisti narskuttaessani myslipatukkaa koulun käytävällä. Ahdisti, en olisi tarvinnut moista. Sitä paitsi, toisenlaisessa välipalapatukassa olisi ollut 40 kaloria vähemmän. Aamulla yritin valita terveemmän mukaan napatessani mukaani runsasenergisemmän vaihtoehdon.

Iltaruoaksi syön tonnikalasalaattia. Raejuustosta tulee ylimääräisiä kaloreita, olisin voinut ottaa tomaattiakin vähemmän. Syön kuitenkin, en oksenna. Jälkiruoaksi otan jopa suklaajoulukalenterin tämänpäiväisen luukun. Sitten keitän teetä ja vetäydyn palelevana huoneeni rauhaan.

Iltapala on ongelmallinen. Tavallaan en haluaisi syödä mitään, en ansaitsisi. Silti minulla on yleensä iltapala-aikaan nälkä. Kovakin nälkä. Olen perso makealle. Aivan liian usein nautin iltapalaksi jäätelötötterön. Syön sen hitaasti, joka nuolaisusta nauttien. Jäätelö tuntuu kaloreistaan huolimatta turvalliselta. Se on lähes ainut herkku, jota voin oksentamatta syödä. Se on terveemmän puoliskoni valinta niinä iltoina, jolloin päivän aiemmat kalorit könyävät jossain muutamassa sadassa. Niin kuin tänään. Äkillisen tervehtymisinnon puuskassa haen jäätelön ja syön sen. Nautinkin, mutta jälkeenpäin iskee ahdistus. Sinä läski paska, et ansaitse jäätelöä. Ei sinussa ikimaailmassa olisi ainesta anorektikoksi, olet ahmimishäiriöinen. Et voi edes vastustaa jäätelöä! Olet surkea ihminen, itsekuriton paska. Sietäisit kuolla pois, maailma parempi paikka silloin muille ois.

"Mun paino ei varmaan saisi laskea enää enempää. Ehkä olisi hyvä lopettaa nyt, opetella hyväksymään itseni tällaisena. Ja kyllä mulla on oikeus syödä jäätelöä. Parista leivästä päällisineen tulisi sama kalorimäärä, joten ei tämä ole liian iso paha." Terveet ajatukset häviävät nopeasti sairaille. Toisinaan ne kuitenkin kukoistavat iltaisin - sen jäätelön verran.

Painoni keikkuu alhaisimmissa luvuissaan ikinä. Vaakaan ilmestyy 4 ja sitten 2. Kummallista. 42 kg ja risat. Aiempien kuvitelmieni mukaan minunhan pitäisi olla nyt onnellisempi kuin koskaan ennen.


//EDIT: Ei. En syönyt jäätelöä. Iltapalaa kylläkin, jopa samojen kaloreiden edestä, mutta jäätelöä en. Ehkä seuraavalla kerralla. Nyt olen taas läskipaska. Ei olisi pitänyt syödä iltapalaa ollenkaan.

Pahoitteluni tavanomaista pidemmästä ajatusvuodosta. Jotenkin näppäimistölle valui suoraan sisältäni tämän päivän ajatusten oravanpyörä. Tuntuu helpottavalta kirjoittaa. Saada asiat pois vain sisältäni.

Kiitos kysymyksistä parin postauksen takaiseen kysymystenesittämispostaukseen. Kysymyksiä voi heitellä sen kommenttilootaan vielä muutaman päivän.