Olemassaolon vaikeus

Joulu on auttamattomasti ohi ja minusta tuntuu, että olen pelottavan lähellä murtumispistettä. Joulukuun 24. päivän onnellisuus pakenee mustaan talvi-ilmaan ja tilalle kohoaa kipua jostain syvältä sisimmästäni. Vaihtuva vuosi ahdistaa. Mitä jos se on yhtä kamala kuin tämäkin vuosi? Kahtena perättäisenä vuonna olen verhonnut olemukseni tummanpuhuvaan mekkoon ja luovuttanut kaksi rakkaintani kuolemalle. En ole vieläkään käsitellyt asiaa. Pelkään, että ensi vuonnakin joku minun läheltäni lähtee pois. Eniten pelottaa se, ettei pelko edes ole täysin turha.

Kliseisesti vaihtuva vuosi on uusi mahdollisuus, uusi alku ja ties mitä kaikkea. On totta, että uuden vuosiluvun turvin on helpompi aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta pyyhkiikö yksi tietty kellonkierto totisaan pois koko menneen vuoden virheet? Valitettavasti ei. Yritän vastaanottaa uuden vuoden avoimin mielin, mutta ajatuksissani vainoaa ajatus siitä, mitä jos edessä olevat 365 päivää tulevat olemaan tämän vuoden kaltaisia. Tiedän, että minulla on mahdollisuuteni vaikuttaa asiaan. Oloni sen suhteen on kuitenkin niin pieni ja voimaton. Taistelutahtoni on tiessään, vaikkei epäonnistuminen saisi olla edes vaihtoehto. Yritän parhaani mukaan asettua syvälle tähän hetkeen ja tähän päivään, olla ajattelematta kaikkea sitä, mitä minun ensi vuonna pitää tehdä ja jättää tekemättä. Laihtuminen on mielessä päälimmäisenä. Minun on pakko laihtua. Se pelottaa ja houkuttaa, ja samalla niskaan kaatuvat työt, suorittamattomat koulukurssit, itsenäiset suoritukset ja lähestyvät ylioppilaskirjoitukset. Pitäisi jo päntätä, mutten pysty. Ensi vuonna sitten. 

Kuleneina päivinä minussa on vellonut käsittämättömän huono olo. Ahdistus ei ole ainoastaan henkistä, vaan oikeasti hapensaantia rajoittavaa. Kurkussa tuntuu pahalta ja tuntuu, kuinka kaikki voimani olisivat loppu. Maailma murenee ja minä sulkeudun itseeni. Olen tyly ja etäinen. Tiuskin äidille, jota sattuu minun sattumiseni. Näpäytän hänelle, kuinka tämä on minun tuskaani ja pahaa oloani, hän olkoon harjoittamatta lääkärinammattia arvailuillaan.

En tosiaan tiedä, mikäli näin huono oloni johtuu kilpirauhasen vajaatoiminnasta vai mistä. Pitäisi käydä verikokeissa tarkistamassa arvot. Ensi vuonna sitten.

Kirsikkana ahdistusvuoren päällä on edellispäivänä alkaneet kuukautiset. Edellisistä on kolme viikkoa. Kai osaan tavallani arvostaa kehoni toimivuutta, mutta ihan rehellinen ollakseni minua ei kiinnosta pätkän vertaa. Kuukautisturvotus on asia, jota en vain millään pysty hyväksymään. Paino on turvallisesti alle 44 kilon, mutta silti liikaa. Pitäisi olla vähemmän. Tunnen itseni surkeaksi, kun olen pyörinyt samoissa läskilukemissa jo iäisyyden - ihan oikeasti, kuukausitolkulla. Tosin, vuosi sitten painoin 8 kiloa enemmän. Ja olin silti olevinani hoikka, alipainoinenkin. Hahhah.

Positiivista on tällä hetkellä vain se, että olen ollut nyt oksentamatta 8 päivää, yhdeksäs on meneillään. Kauhistus kurnuttaa kurkussa, sillä kuukautiset ovat yleensä se ajankohta, jolloin löydän itseni pää pöntöstä alle aikayksikön. Nyt en halua joutua vastaavaan tilanteeseen, joten yritän vakuutella itselleni kuukautisten nostavan painoa. Näillä kalorimäärillä ei ole voinut lihota. Paitsi tietysti minä luonnonoikku, joka lihoaa paljon helpommin kuin kukaan muu... Tänään syötynä yksi kuiva leipäviipale, eikä tee mieli syödä. Vertaistan syömisen huonoon olooni ja väitän itselleni, että on parempi olla syömättä. Enkä edes tiedä, haluanko ajatella terveemmin. Kunhan olen oksentamatta. En halua oksentaa, en saa oksentaa. Se jos mikä vaikeuttaa syömistäkin. Harkitsen etukäteen jokaisen suupalani ahdistuksen lieventämiseksi. Sorruin laksatiiveihin, mutta niidenkin käyttöä olen pahimmasta vähentänyt. Pienempi paha se on kuin oksentaminen.

Ajatukseni ovat niin sekavia, etten kykene kokoamaan kirjaimista edes mietteitäni kasaavaa loppulausetta. A-H-D-I-S-T-A-A.