Paluulippu irtiotosta vie ahdistukseen yhä kasvaneeseen

Housut kokoa S/M - aivan liian isot. XS/S - ei toivoakaan, kangasta on ihan liikaa. Vaihdan kauppaa. Löydän sen vaatevalikoiman pienimmät pöksyt. Vaikka sovituskopin moninkertainen peilipinta heijastaa minut joka suuntaan liian suurena, kiikutan farkut kassalle. Jotainhan minun on päälleni puettava. Lähes kaikki vaatteeni ovat käyneet naurettavan suuriksi.

Minulla on sellainen olo, että haluaisin ottaa vatsani kainalooni. Se riippuu raskaana ja kivistävänä, kuukautiset kangertavat kävelyäni. Näytän siltä, kuin olisin raskaana. Katson peiliin ja kieltäydyn itkemästä, vaikken ole ikinä ennen ollut näin pallovatsainen. Jään pohtimaan menneitä kuukausia ja aaltokäyräistä painoani. Miksi näytän nyt paljon, paljon, paljon lihavammalta kuin kuusi kilogrammaa sitten?

Eilisiltana istuin auton takapenkillä keskellä hopeanharmaata iltaa. Moottoritien humina on äänenä ainutlaatuinen - en vain tiedä, vihaanko vai rakastanko sitä. Riippunee määränpäästä. Eilen en niinkään vihannut, mutta pelkäsin.

 

Aterioimme ravintolassa. Minä ja he ja ne muut. Pöytään tuotiin suuri riisikulho, kas tässä kaloreita puikulamuodossa kaikille. Olin aiemmin päivällä syönyt vain pienen aamupalan ja jäätelön. Siivosin annostani muiden lautasille, huhhuh kun on paljon ruokaa. Söin silti ihan liikaa, vielä vähän leipää ja kastiketta, vielä yksi haarukallinen, vielä lusikallinen riisiä. En oksentanut. En tahdo suorittaa posliinijumalan palvontasessiota ravintolassa.

Tämä päivä kului shoppaillen. Kiitos viime päivien liiallisen syömisen, kuukautisten ja ravintola-illallisen, oloni oli turpea ja hyllyvä. Kuten jo mainitsin, ostin kuitenkin housut ja kaksi paitaa. Kaikki kauppojen pienintä kokoa, ja minua on silti aivan liikaa. Heti kotiintuloa seuranneella minuutilla kampesinkin jo ruhoni vaa'alle. 43,8 kg. Neljäkymmentäkolme pilkku kahdeksan kilogrammaa! Valtava ällötys vierii ylitseni, se on ainakin kilon liikaa. Syön iltaruokaa itseinhon vallassa, 270 kalorin salaatin, vaikka 500 kalorin hotelliaamiaisesta on vasta kahdeksan tuntia. Syön muutaman suklaakonvehdin ja pastilleja onnistuen nostamaan päivän kalorit 970:neen. Haukun itseäni. Miten minä kehtaan valittaa lihomisestani, kun päädyn aina vain syömään lisää!? Itse minä ruokaa kurkkuuni tungen. Tälle itsevihan määrälle ei ole sanoja. Takana on jälleen yksi oksentamaton päivä, eilinen ravintolamättöineen, tämä olisi toinen. Minun tekee mieli vain oksentaa kaikki ulos. Huomenna juhlitaan taas, Onnea vaan Suomi. Tulen viettämään itsenäisyyspäivän pöntön välittömässä läheisyydessä.

Toivottavasti teillä menee paremmin.