Riitelin äidin kanssa tosi pahasti. Minusta tuntuu, ettei hän rakasta minua. Isäni toteaa sarkastisimmilla ikinä kuulemallani äänellä minun olevan perheen valopilkku. Sama iva kuultaa äidin lauseesta, kun hän "näin rakkaan lapsen takia käy kaupassa". Kukaan ei ymmärrä, miltä minusta tuntuu. En edes minä itse.
Ahdistaa niin suunnattoman paljon, ettei sana kursivoitunakaan kerro mitään siitä olotilasta, joka nyt saa minut haluamaan satuttamaan itseäni. Ajatus viiltelystä käpertyi päähäni ihan yhtäkkiä, eikä suostu menemään pois. Söin kolme suklaakonvehtia pitkällisen pohdinnan päätteeksi, ja nyt haluaisin oksentaa. Mutta ei, en saa oksentaa. Päivän kalorit ovat silti noin 850, mutta pelkään painon nousevan.
Olo on sekainen ja vihainen ja hämmentynyt ja epätoivoinen ja silti kuitenkin tyhjä. En tiedä. En tiedä mitään. Paitsi sen, että olen epäonnistunut ja liian painava. Osaisinpa edes itkeä. Voisinko vain lakata olla olemasta?
//Tuntia myöhemmin: Ohut narunlainen verivana ranteessa ja laksapurkissa 10 helmeä vähemmän. Istun ja hengitän - tai ainakin yritän vetää happea sisääni ja puhaltaa ulos - mutta ahdistus ei hellitä. Minua ei ole ikinä ahdistanut näin paljoa. Eikä tapahtunut mitään erikoista, miksi siis vaivuin tähän tilaan!? Mieletön läskiahdistus ja lupaan laihtua edes pari kiloa, vaikka olen säälittävä herkkusuu. Ja pelkään, että herään seuraavaan päivään jo valmiina hyväksymään epäonnistumisen. Pelkään, että kaikki ruoat päätyvät taas pönttöön ja rikon yhdeksän päivän oksentamattomuuden. Eniten pelkään lihoavani. En mieti itseni tappamista, mutta sinetöin kaikessa hiljaisuudessa äänettömän kuiskaukseni: minä aion kuihtua pois.
Miksi ajattelen taas näin? Minne katosi se jouluaaton taianomainen ilo ja koettu onnellisuus?
Anteeksi.
Mulla on niiiiin samanlainen olo, ihanaa että on kohtalotoveri, ainut että mä pystyn itkemään.
VastaaPoistaOn niin surullista, mutta kuitenkin helpottavaa kuulla, ettei ole tunteidensa kanssa yksin. Voimia sinulle. ♥
PoistaÄlä luovuta!
VastaaPoistaLisää ajatuksiani lähetin sulle pitkän pohdinnan jälkeen sähköpostiisi. En halua kaikkien lukevan ihan kaikkea...
Voimia! <3
Kirjoitan tähän pelkän kauniin kiitokseni, vastaan sinulle sähköpostilla lisää. ♥ Olet mielettömän tärkeä.
Poista:)
PoistaSähköpostiasi odotellessa. :)
Vastattu on. :)
PoistaÄlä vain rupea viiltelemään itseäsi! Jos alat viiltelemään itseäsi, päädyt viiltelykierteeseen, josta ei ole paluuta ihan heti! :<
VastaaPoistaOlet oikeassa. En tahdo, että viiltelystä muodostuu satunnaista suurempi ongelma! :(
Poistasulla on kiva blogi !:)
VastaaPoistalähetin kutsun <3
Kiitos. ♥
PoistaTsemppiä hirmuisesti. <3
VastaaPoistaKiitos, suuren suuret tsemit myös sinulle. ♥
PoistaEn tiedä, minkä ansiosta ajattelet tuolla tavalla, mutta väärin meni. Ei äitisi olisi kiinnostunut asioistasi, olisi valmis hankkimaan sinulle apua, yhtään mitään, jossei rakastaisi.
VastaaPoistaArgumentti 'et voi tietää' ei toimi tähän, jos mietit järkevästi, tiedät itsekin. Varmasti.
He ovat väsyneitä. Siihen, etteivät voi auttaa, seuraavat voimattomina sivusta kun edesautat itsemurhaprosessia. Äitisi voi olla vihainen itselleen, isäsikin voi, ja se voi huoleen sekoitettuna heijastua radikaalisti.
Muistan hyvin, kuinka oma veljeni, se, joka ei sairauteen mitään kantaa ottanut tai minua mitenkään estellyt, kysellyt parin 'mikset ota jäätelöä' lisäksi mitään, se, joka ei koskaan toiminut harkitsemattomasti tai väkivaltaisesti, suuttui eräänä iltana ruoasta kieltäytymisen ansiosta, oli valmis lyömään saadakseen minut syömään. Ei saanut, eikä lyönyt, mutta huolta, vihaa, tuskaa, kaikkea sitä se reaktio piilotti alleen.
Karu fakta; heidän rajansa rikkoutuvat jossakin vaiheessa.
Ja niin sinunkin.
Kehosi ei kestä, mielesi ei kestä ikuisesti. Jos ne ovat jo nyt hajalla, ei kannattaisi sukeltaa pohjaan asti toivoen parempaa, kamalampaa, pienempää, olemattomia, huteria lupauksia, mitä ikinä. Pelkkää utopiaa. Ja uskon, että tiedät sen alitajunnassasi.
Et ole epäonnistunut, et saa lakata olemasta.
Etkä saa kuihtua.
Viimeinen sanapari; parantuminen tuhlaa aikaa. Mutta vähemmän se sitä varastaa, jos aloitat jo tänään.
Kommenttisi laittoi minut todella miettimään. On niin vaikea vastata sinulle mitään järkevää - voin vain toistella, että olet oikeassa. Totuus satuttaa.
PoistaNiin kuin äskeiseenkin kommenttiin vastasin, eivät vanhempani tosiaan tiedä syömisongelmistani. Ehkä he jotain aavistavat (tai no äiti lähinnä), mutta eivät läheskään koko totuutta. En rehellisesti sanoen usko heidän tietävän niin paljoa, että tämä voisi heitä satuttaa. Ehkä he vielä saavat tietää. Enkä haluaisi satuttaa heitä. Mutta mieleni on jo murusina. Kestäminen on päivä päivältä vaikeampaa, eikä salailu ainakaan auta asiaa. Salaisuuksieni pitkittyessä myös kynnys niiden kertomiseen kuitenkin kasvaa. Tuntuu, että olen niin hukassa ja umpikujassa. Teen mitä vaan, tuloksena on kasvava ahdistus. Voikohan ahdistukseen kuolla?
Kiitos, kun laitoit minut taas ajattelemaan. Tiedostan kyllä, että mikäli haluan elämäni jatkuvan, minun on joskus parannuttava. Pelkään, etten pystykään siihen ihan yksin. Ja pelkään, etten pysty pyytämään apua ja jään vellomaan yksin tämän kaiken kanssa ikuisiksi ajoiksi.
Niin, kaipa vanhemmiltani jotain rakkautta minullekin heruu, vaikka välillä todella tuntuu siltä, ettei niin ole. Minulla on sellainen olo, että veljeni on vanhempieni suosikki, se onnistunut lapsi. Ehkä toinen kerta toden sanoi... Vanhempani eivät oikeastaan tiedä ongelmistani syömisten suhteen, joten heillä ei edes ole sitä, mitä he eivät voisi ymmärtää... Jos ymmärsit, mitä sekaisella lauseellani hain takaa. Ehkä kaikki vielä selviää.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi ja hurjan paljon voimia sinulle. ♥