Hyvä ei ole sataprosenttista eikä onnistuminen mahdotonta

Hei. Minulla on suklaajoulukalenteri. Onko teillä?

 

Kerrankin avaan bloggerin rinnassani muutakin kuin suuri ahdistusmöykky. Minussa on toivoa. Minulla ei ole viime aikoina järin ollut toivoa, eikä se ole kokonaisvaltaista vieläkään. Mutta koska toivo on minun sisälläni, en joudu enää onkimaan sitä harmaudesta tuhlaten siihen kaikkia positiivisuuteni rippeitä. Sen sijaan voin keskittyä tekoihin.

Viime päivinä olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tehnyt konkreettisia tekoja parantumisen eteen. En osaa sanoa, tuntuuko se hyvältä vai pahalta. Se on vierasta ja pelottavaa, ahdistuksentäyteistä, mutta tieto siitä, että valitsen kerrankin oikein, on saanut minut jatkamaan.

Eilen pyörähtelin hameessani piikkikorkojen päällä, nyin valuvaa vyötärönauhaa jatkuvasti ylöspäin. Minulla on juhlamekko, toinen ja kolmaskin - itse asiassa myös neljäs, mutta ne kaikki olivat liian isoja - lököttivät päällä tai valahtivat kokonaan pois. Rippimekkoani olen käyttänyt yli kolme vuotta sitten. Nyt sinne mahtuisi kaksi Margaretaa. Sattuneista syistä jouduin valamaan ylleni trikoisen puolihameen ja pitsisomisteiden paidan. Minulla oli lihava olo, kireiden vaatteiden nuolu vasten keskivartaloani ahdisti. Siitä huolimatta onnistuin ujuttamaan sisuksiini eilen 1700 kaloria. Kuulostaa ihan hurjan paljolta! En muista, milloin viimeksi olisin sallinut kyseisen energiamäärän sulautua sisääni. Myönnettäköön, että ateriointi meni pääruoan osalta närppimiseksi ja valittujen palojen jättämiseksi, mutta muuten ruokailin mielestäni varsin mallikkaasti. Vieraiden ihmisten keskellä. Toisaalta, olen silloin tällöin tottunut syömään surullisen normaalisti kaiken sen ahdistuksen piilottaen - sitä se teettää, kun syömisongelma on oma salaisuuteni. Tällä kertaa en kuitenkaan oksentanut. Se ei edes käynyt häiritsevästi mielessä, sillä olin jo aamun unihiekkaisina tunteina sinetöinyt päätökseni siitä, etten tahdo pilata juhlahumua vatsahapoillani.

Viime yön nukuinkin kevyttä, pelon värittämää unta. Asetin kylmät käteni vatsalleni tunnustellen, kuin odottaen, milloin syöty kakkupala muuttuu kouralliseksi minua. Tänä aamuna vaaka kertoi kuitenkin toisintoa edellispäiväisestä. 43,3 kilogrammaa. Olin häkeltynyt. Numero ei ollut noussut, vaikka liialta se silti tuntui.

Olen nyt ollut neljä päivää oksentamatta. NELJÄ PÄIVÄÄ! Tämä on jo viides. Hämmennyksen sekainen häkellys höystettynä ahdistuksella vyöryy ylitseni. Tänäänkin olen silti syönyt. Aamupalan. Olisin voinut jättää joulukalenterisuklaan syömättä. Lämpimän aterian. Kalkkunapalat olivat turhia, parsakaali olisi ollut tarpeeksi. Sokerittomia pastilleja. Pitääkö sinun koko ajan jotain jauhaa!? Koska en osaa olla laskematta kaloreita - niitähän minä ensisijaisesti syön - tiedän päivän saldon kaartelevan jossain yhdeksänsadan kieppeillä. Tosin pyöristän kalorit aina reippaalla kädellä ylöspäin. Tuntuu turvallisemmalta niin. Syön myöhemmän illan tullen vielä jotain, joten kalorit kipuavat kyllä yli tuhanteen. En kuitenkaan tänään voi syödä missään nimessä 1300 kaloria enempää, se on ehdoton raja, johon asti pystyn pitämään itseni rauhallisena. Mutta kyseinen energiamäärä onkin melkein normaalisti.

Tämä postaus on positiivisia sanoja surumielisissä raameissa. Parannun ja laihdutan samanaikaisesti. Tiedän, että ennen pitkää minun on valittava poluista toinen. En kykene irrottamaan haavepainostani, se on jo niin lähellä. Pelkään, etten ikinä anna itselleni anteeksi, jos en pudota painoani ennaltamäärittelemääni rajaviivaan asti. Prioriteettinani on nyt olla oksentamatta. Toinen vaihe on syödä vähän enemmän, jotta säästöliekki helpottaisi. Kolmas vaihe on, valitettavasti, laihtua vielä vähän. Ihan vähän vaan. Tai sitten vain syön normaalisti, en liian vähää, mutten liikaakaan, ja pidän nykyisen painoni. Miksi kaikki on näin vaikeaa ja ristiriitaista?

Haluan kiittää teitä kolmeakymmentä, jotka seuraatte päivieni valuntaa näyttöruuduillanne. Haluan kiittää niitä erityislaatuisia ihmisolentoja, jotka painoivat mietteitään ja totuuksia viime postauksen kommenttilaatikkoon. Minulla on pitkästä aikaa sellainen olo, etten ole ihan yksin. Te olette minulle tärkeitä. Kiitos.