En osaa elää

Olo on onton osaamaton. Koulukirja makaa avonaisena, mutta vaikka tunnit taklaavat toisiaan, ei sivu käänny kertaakaan. Miksen vain voi osata syödä ja olla niin kuin normaalit ihmiset? En taida välittää itsestäni enää tippaakaan. En mieti tulevaisuutta, hädin tuskin suuntaan ajatuksiani huomiselle. Ainoa asia, mitä mietin etukäteen on syöminen: kuinka olla syömättä tätä ja tuota, kuinka jaksaa pitkä päivä ruoatta, missä on vähiten kaloreita, mitä ahmia, missä vaiheessa oksentaa. Surullista, mutta tästä on tullut jo minulle arkipäivää. En odota kuolemaa, en toivo sitä, mutta huomaan ylittäväni tien katsomatta saatika sitten vasempaan tai oikeaan.

On turhaa kertoa, kuinka tämä päivä on ollut huono. Kaikkia päiviäni kehystää onnettomuuden raamit. En ole tänään ahminut, mutta syömisen jälkeen kasvava vaa'an luku on vain liikaa silmilleni, enkä osaa pysyttäytyä poissa kylmältä pinnalta numeroineen. Siispä päädyin oksentamaan kaalilaatikkoa. Kuka idiootti oksentaa kaalilaatikkoa!? Minä.

Jos joku olisi kertonut minulle helmikuussa - silloin kun painoin lihomisen jälkeen noin 50 kiloa - että elopainoni olisi 42-43 kg:n luokkaa, olisin ollut ehkä tyytyväinen, ehkä hieman peloissani, kenties aavistuksen verran huolissani. Nytkin, ollessani tässä tilanteessa, minua pelottaa. Ei nykyinen painoni, vaan se, ettei mikään enää riitä. Kun painoni käväisee yhä alhaisemmissa lukemissa, yhtään suuremmat numerot eivät enää kelpaa. Äsken, astuttuani vaa'alle kahdettakymmenettä kertaa kuluneiden 24 tunnin aikana, se kertoili 43,3 kiloa. Ja minä sekoan, sillä se on 600 g enemmän kuin aamupainoni. Olen tyhmä. TYHMÄ. Ja silti lihava. Minua inhottaa se, mitä näen peilistä. Ja minua pelottaa se, että en ole varma, onko peilistä näkemäni totuus vai vääristymä.

En tiedä mitä minun pitäisi syödä, etten oksentaisi. Ei mitään. Ja siinäkin tapauksessa sorrun jossain vaiheessa ahmimaan ja oksentamaan. Oravanpyörä. Sairainta on, ettei minun tee mieli nytkään syödä, mutta haluaisin oksentaa. Oksentaa ulos kaiken tämän ahdistuksen, vaikka sisälläni on vain lusikallinen piparitaikinaa ja litra vettä.

Jos pystyisin, menisin huomenna terveydenhoitajalle pyytämään apua. Mutten mene, sillä viimeksi tavatessani olin koppava ja töykeä, valehtelin syöväni normaalisti ja tein erittäin selväksi, että haluan hänen jättävän minut rauhaan. Lääkäri oli laittanut lähetteen psykiatrille, joka soitti. Nauroin vasten puhelinlankoja ja ylimielisesti lipsautin, etten tiedä mitä siellä vastaanotolla tekisin. Hän kysyi syömisistäni. Normaalia, minä vastasin.

Näin olen tuhonnut ainoat mahdollisuuteni saada apua. Itkettää, mutta toisaalta ei. Eihän tällainen säälittävä itsekuriton läski mitään apua ansaitse. Ei vielä. Pohjalle on matkaa yhä muutama kilo.