Uloshengitän happea, vedän sisääni kuolemaa

Ahdistus. Muistan, kuinka joskus mietin, miltä henkinen ahdistus tuntuu. Astmasta ja allergioista kärsivänä ajattelin, ettei se voi olla mitään siihen verrattuna, kun hengitys vinkuu fyysisistä syistä. Kuinka väärässä olinkaan.

En edes tiedä, milloin ahdistukseni haali itselleen tällaiset mittakaavat. En kykene selittämään tätä lamaannuttavaa tunnetta sanoin. Samaan aikaan tekee mieli itkeä katkeria kyyneliä, vetää verta ulos itsestäni ja huutaa loppukin vaisu hengenpihinä ulos itsestäni. Enemmän tekee kuitenkin mieli laihtua. Enemmän tekee mieli olla linnunluinen lapsi. Eniten ahdistaa se, kun en onnistu, en osaa, olen liian huono. Kun vaa'an numerot pilkkaavat digitaalisella persoonattomuudellaan. Kaikkein eniten haluisin kuitenkin parantua. Kaikkein eniten ahdistaa se, etten enää ole varma, pystynkö siihen.

Eilinen ja tämä päivä on ollut yhtä pönttöilysirkusta. Kuukautiseni alkoivat eilen. Kyllä, kuukautiset. Paitsi että se kertoo minun olevan liian huono anorektikoksi, se myös viestittää kehoni yhä toimivan. Plus miinus nolla. Mieluummin olisin ilman kuukautisten järkyttävää turvotusta ja ruoanhimoa. Epäsäännölliset kuukautiset toivat nimittäin iskiessään ruonhimoa, turvotusta ja finnejä vähintäänkin kolmen kuukauden edestä. Eilen illansuun sumuisassa tihkussa hipsin kohti kaupan karkkihyllyä kuin vaistonvarainen kettu. Poistuin kaupasta mukanani repullinen salaisuuksia. Suklaata sisuksiini survoessani tunsin samaan aikaan pientä iloa ja suunnatonta surua, häpeää ja epätoivoa. Tänään on ollut vielä eilistäkin pahempi päivä. Nälkä on raapinut loputonta vatsanpohjaani aamutuntien kierroilta asti, ja pitkin päivää olen valuttanut jos jonkinmoisia sortimenttejä alas ruokatorveani. Vaikka tiesin, etten kesken koulupäivän tai töiden pääsisi kompensoimaan ahtamuksiani marmoriin, en vain pystynyt lopettamaan. En kertakaikkiaan pystynyt. Se tässä pelottaakin ihan suunnattomasti. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia ja neljä oksennuskertaa. Minulla ei ole pitkään aikaan mennyt sentään ihan näin huonosti.

Aloitin tämän blogin vastauksena vuoden kiehnänneelle alitajuiselle ajatukselle. Jos jotain, toivoin tämän nettipäiväkirjan kaikessa karussa totuudessaan ohjaavan minua paranemisen tielle. Niin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan jostain käsittämättömästä syystä olen valunut aiempaa enemmän sairauden syleilyyn. En tiedä mitä tapahtuu. Iloinen ulkokuoreni alkaa mureta, haurastua hiljalleen aina enemmän ja enemmän jokaisen kätketyn salaisuuden myötä. Ehkä en ole ollut vielä pohjalla. Ehkä minun pitää käydä siellä kääntymässä. Ehkä sen jälkeen voin valita elämän. Ehkäehkäehkä. Ehkä ei ole vastaus mihinkään. Ehkä ei auta mitään.

Kuten aiemminkin jo sivusin minua kuristavaa tunneskaalaa, minussa on pelkkää ahdistusta. Olo itsessäni tuntuu vieraalta. Ahmin ja oksennan valtavia määriä, ja kun vaaka seuraavana päivänä näyttää 500 grammaa enemmän minua, valun yhä enemmän bulimian käskyteltäväksi. Jos syön vähän, tuntien keveyttä ja puhtautta, ja vaaka näyttää aamulla minua olevan vähemmän, annan anoreksian kiertää luisevat sormensa ranteeni ympäri.

Tämän päivän syömisten seurauksena vaaka huutaa huomenna kirosanoja ja katkoo nilkkani heti aamusta. Huomenissa palaan luultavasti siis jälleen itkien, lohtua hakien bulimian kylkeen. Se jatkunee viikonloppuun asti, kunnes olen tuhonnut elimistöäni edestakaisella ruoankuljetuksella sen verran, että paino on alle 43,2 kiloa. Tuon luvun nähtyäni vastaan anoreksian kädenpuristukseen, enkä enää päästä irti ennen kuin olen kevyempi. Nuo luvut nähdessäni käännän jälleen selkäni bulimialle ja nautin siitä puhtauden tunteesta, joka aaltoilee ylläni alhaisten kalorien ansiosta. Sitten vain odotan, että kuihdun tarpeeksi, jotta joku tekisi jotain.