Sairas(ta)(ko)

Sairaus on viime aikoina tiukentanut otettaan. Minulla ei ole rehellisesti sanoen pitkään aikaan mennyt näin huonosti. En työntänyt päätäni vessanpönttöön kokonaiseen kahteen päivään, mutta tänään oksentelu onkin taas päivän sana. Eilen ahdistuin jo heti aamupalasta, vaikka se olikin tuttuja turvallisia muroja desilitramitan kautta käytettyinä ja rasvattomalla maidolla ja vähäkalorisella jogurtilla höystettynä. Itsesyytökseni kuului miksi söin, kun ei ollut pakko, kukaan ei ollut vahtimassa tai ihmettelemässä syömättömyyttäni? Yritin puhua itselleni järkeä, vakuutella että aamupala on normaali ja sallittu asia - lintsauksesta huolimatta. Asia jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni. Ehkä osittain aamiaisen sysäämän itseinhon taustoin lounaani virkaa ajoi yksi ruisleipäviipale juusto- ja kalkkunaleikkeleellä. Oli nälkä, mutten silti syönyt enempää. Hallinnan tunteen innoittamana iltaruoalla jatkui sama meininki: pieneltä lautaselta pienellä haarukalla pari desilitraa keitettyä parsakaalia ja chilidippiä ja ehkä hieman reilu desilitra makaroonilaatikkoa. Pastapommia en olisi syönyt, ellei äiti olisi silmäillyt ateriointiani vierestä. En kuitenkaan oksentanut, vaikka jälkiruoaksi maistoinkin huiman teelusikallisen piparkakkutaikinaa. Menin 50 minuutin ryhmäliikuntatunnille, ja liikutut kellonraksaukset tuntuvat tänään kipeytyneessä ja jumisessa olemuksessani. Iltapalaa en syönyt ollenkaan. Minun piti syödä, mutta lapsellinen itseinhoni ja pienet asiat saivat minut itkemään suihkussa ja menemään sänkyyn nälkä keskivartalossani kehräten. Enpä pahemmin nukkunut, uni ei tullut vaikka kuinka suljin silmiäni ja piilouduin peiton alle. Kalorit eilisen osalta taisivat jäädä noin seitsemäänsataan. Hmm.

Niin kuin olen aiemmin kuiskinut, paljastan kasvoni vasta kun olen oikeasti parantumassa. Koska kysely kielii teidän kaipaavan kuvia, tässäpä epäonninen otos. Ehkä solisluuni muistuttaisivat kauniita tikareita oikeassa poseerauksessa, mutta tyydyin vain tönöttämään normaalisti. Rehellisyyttä. Rehellisyys on rumaa ja läskiä.

 

Tänään koeviikkoni sai jatkumoa. Kolme tuntia katkennutta lyijyä, pyyhekuminpuruja ja palelua. Minulla oli ihan tolkuttoman kylmä, hyisyys satutti sipaisuillaan ja kynteni olivat täysin siniset, sinisemmät kuin koskaan ennen. Kiepautin huivin, jonka päällä olin istunut, harteilleni, mutta eipä se juuri auttanut. Takapuolta vaan viilsi terävän kova penkki allani. Koulutuolit nuolevat mustelmia peppuuni ja selkärankaani. Edes pehmentävästä huivista, asennon vaihdosta tai nojailemattomuudesta ei tapaa aina olla enää apua. Olisiko liikaa pyydetty, että koulu investoisi pehmeitä tuoleja? Istuminen kovalla tekee niin kipeää.

Aamuni alkoi vaa'an suomalla onnistumisen tunteella. Olisin toivonut vähempää, mutta digitaalinäytön vilkuttama 43,1 kg on vähin numerosarja, mihin olen koskaan yltänyt. Kerran painomääräni jo oli toisinto edellämainitusta, mutta jotenkin se kohosi, eikä ole millään meinannut palautua kyseiseen. Fiilis oli pintapuolisin hyvä, vaikka sisintäni kaiversi ahdistus. Tämäkään ei enää riitä. Aamupalan syöminen -tuttu ja turvallinen muro-maito-jogurttimössö- onnistui kohtuullisesti ilman ahdistusta, vaikka ollessani ainoana hereillä olisin voinut jättää syömättäkin. Nälkä kuitenkin kourusi sisälläni ja olo oli heikko, joten lusikoin suuhuni 240 kaloria. Toisaalta niin normaalia, mutta silti aivan liikaa. Kokeen ja aivotoiminnan kannalta boosti oli kuitenkin hyväksi.

Kotiin tultuani (kokeen masentamana, olisi pitänyt tietää enemmän eikä yhdeksän konseptia tietoutta tunnu olevan tarpeeksi) ravitsin itseäni leipäviipaleella ja jogurtilla. Lempijogurtissani on huimat 244 kaloria. Jälkikäteen kadutti. Kun sitten vielä osallistuin kahvipöydän rupattelurinkiin ja murustin huulieni värissä piparkakun, oli peli menetetty. Päädyin syömään toisen jättisuuren piparin, jogurttikuorrutettuja banaanilastuja ja vähän piparkakkutaikinaa. Oksensin. Mietin hetken, etten menisikään palvomaan posliinijumalaa, mutta ahdistus voitti siitä huolimatta, että yritin vakuutta itseni siitä, että joku terve ihminen voisi kyseisellä annoksella ihan hyvällä omallatunnolla herkutella. Vatsahapot kielelläni ja polttava tunne kurkullani mourusin uudelleen ruokakaapeille, olin liian heikko vastustamaan koko mieleni täyttänyttä nälkää. Leipäpalan, muutaman piparkakun ja kahden pienen suklaakeksin jälkeen löysin itseni jälleen sormet kurkusta. Ei hyvä. Kolmas deletointikerta taitaa valitettavasti olla vielä tulossa, sillä kevyen iltaruoan pilaa rasvainen jälkiruokakakku. Ei meillä edes ikinä yleensä tarjota moista särvintä päivällisen päälle. Kieltäytymiseni herättäisi liian paljon huomiota, vaikka se onkin vain surkea veruke säälittävälle itsekurilleni.

Nälkäni on pohjatonta, suruni syvää ja päiväni tyystin epäonnistunut. Toivottavasti teillä menee paremmin.