Kotiuduin koulureissulta vasta hetki sitten. Pakkanen painoi verkkosukkahousuilla verhotut sääreni täyteen sinisä suudelmia. Kylmyys valahti sisään takinkauluksesta ja seurasi minua kotikynnyksen lämpimällekin puolelle. Iltaruoaksi puputin salaattia tonnikalalla, namnam minun lempiruokaani. Turvalliset 200 kaloria muiden kauhoessa riisiä ja kanaa. Äiti ei edes kummastellut, on vain tyytyväinen kun minä syön. Makumieltymyksensä kullakin. Minä en pidä perunasta tai riisistä, mutta parsakaalista ja porkkanasta senkin edestä...
Nyt särpin mustaa teetä. Vaniljainen maku tuntuu lempeältä vasten karheaa kurkkua. Annan sokerittomien pastillien sulaa kielen päälle ja nautin niiden vienosta suolaisuudesta. En jaksa ahdistua pastilliaskin 80 kalorista. Energiansaanti jää kuitenkin tämän päivän osalta alle 1000 kaloriin. Miksi minä edes ikinä opettelin laskemaan niitä? Tavallaan haluaisin uskaltaa syödä enemmän, mutta on helpompi olla syömättä liikaa, oksentamatta ja ahdistumatta kun kalorilukemat pyörivät turvallisilla alueilla. Vaikka onhan 1000 kaloriakin paljon, melkein normaalisti. Kai? Aloitin aamuni ruoanmuruilla, kuten aina. En vain pääse liikkeelle ilman aamupalaa. Monet nauttivat pannullisen mustaa kahvia ja siinä se, mutta minä tarvitsen vatsantäytettä selvitäkseni bussipysäkille asti. Näkkileipä ja proteiinirahka. En suostunut ahdistumaan. Koulussa kasasin makaroonia lautaselleni puolikuun muotoon. Pöydässä istuessani en rikkonut asetelmaa. Lounaan virkaa toimittivat kolme mandariinia. Nyt kun vatsassa painaa edellämainitun lisäksi se salaatti ja puolitoista litraa nestettä, olo on jälleen lihava. Aamun lukemat kolkolla näytöllä olivat 43,4 kg.
Minulla ei ole oikeastaan mitään asiaa. Voisin pohtia syntyjä syviä, jossitella mitä elämälläni olisi annettavanaan ilman itseaiheutettuja ongelmia tai kertoilla sairauteni piirteistä. Voisin kertoa viikon takaisesta lääkärikäynnistä (kiitos terveystarkastukset ja terveydenhoitaja), jonka kuulin johtaneen lähetteeseen psykiatrille. Hui. Nyt vain odotan kirjekuorta. Odotan apua, mutten tiedä, voinko ottaa sitä vastaan. Olen valehdellut lähipiirilleni niin kauan, etten kykene kertomaan heille enää asioiden todellisinta laitaa. Terveydenhoitajan soitto alhaisesta painostani sai äidin ensin huoleen ja ahdinkoon, mutta tasoitin tilanteen nopeasti. Äiti ei tiedä, mistä ainesosista kodin ulkopuolisen elämän ateriani koostuvat. Hän ei tiedä vaa'alla ravaamisesta, kouluruoan syömättömyydestä, kalorien laskennasta ja minua luhistavasta ahdistuksesta. Hän näkee vain sen, mitä hänelle näytän. Toisinaan se on kunnon annoskokoja, joille hän hymyilee tietämättä, mitä kylpyhuoneessa jälkeenpäin tapahtuu. Usein hän näkee pieniä annoksia ja rasvattomia tuotteita. Silloin hän tyrkyttää tai hieman huolestuu, mutta minua ei voi pakottaa syömään. Niinpä salaattileipä jää ottamatta, rasva levittämättä ja keksit syömättä.
Mutta miten minä voisin kertoa rakkaalle äidilleni tuskasta, joka on jo sulautunut osaksi kärsivää olemustani?
Kommentoin mieluumin tänne sun omaan blogiin :) Kiitos kehuista <3
VastaaPoistaLuin nopeesti sun kirjoitukset (onneks oot vasta aloittanut niin ei mennyt kauaa :D!) ja mitä tossa sivupalkissa lukee niin sähän oot alaikäinen? Mä siis ite oon täysikäinen niin meillä saattaa mennä nää hoitokuviot vähän eritavoin mutta...
Ite käyn aikuispuolella juttelemassa ja oikeestaan viime kerta oli vasta ensimmäinen ilman psykiatria mukana. Se oli kahdella ensimmäisellä käynnillä mukana ja tulee aina tarvittaessa mukaan. Ennenkun näin tota psykiatria ni oli sellanen hoidon tarpeen arviointi, eli käytiin läpi sellasella porukalla että minkä takia oon siellä. Kun multa iteltä kysyttiin asiaa niin vastasin etten tiedä mutta sitten hoitaja luki lääkärin lähetteestä, että koen olevani lihava ja laihdutan jne ym. syömishäiriöoireet (ja mulla oli siinä myös pitkäkestoinen masennus) ja se lääkäri oli pistänyt lähetteeseen että syömishäiriöepäily. Joten vaikken ite osannut sanoa mitään niin ne osas jo lähetteen perustella kysyä kaikkea, ja mun mielestä oli helpompaa vastata valmiisiin kysymysiin mitä kertoa ite mikä on ongelma. Ton arvioinnin jälkeen näin psykiatria, joka kävi myös läpi syitä miks oon siellä. Se ite puhui jo syömishäiriöstä, mihin kommentoin vaan että: "Ei mulla ole anoreksiaa eikä syömishäiriötä, kuhan vaan jotain ongelmia syömisen kanssa" ja sitten me saarnattiinkin siitä, kun se koitti takoa mun päähän että on. Sitten käytiin läpi sitä tulevaa hoitoa ja se kyseli sairaslomasta, opiskeluista ja näin, joten uskon että sun ei siinä vaiheessa tarvi tietää mitään kun ne ohjaa sut eteenpäin. En sit ole varma kun oot alaikäinen ja paino on noin alhainen niin osasto saattaa olla vaihtoehtona. Mulla se ei ollut (vaikka ne mainitsi tiputukset sun muut) koska oon tosiaan aikuinen ja tila ei ollut hengenvaarallinen.
Mut mene sinne avoimin mielin, ne haluaa vain auttaa ja en mäkään esim. ollut valmis lopettamaan laihduttamista tai ryhtymään hoitoon, eikä mun mielestä alussa tarvikaan olla vaikka oiski hoidon piirissä. Mutta tärkeintä on, että oot rehellinen ja kerrot aidosti tilanteen, just oksentelut ja muut vaikka tuntuiski ahdistavalta. Eka käynti saattaa mennä tunnekuohuissa vähän "ohi" ja silleen että apua, mitä nyt tapahtuu mutta kyllä se siitä selkiytyy ja ne hoitaa ne seuraavat käynnit ja muut! Ota apu vastaan, vaikket kokiskaan heti että haluat parantua tai lopettaa laihduttamista yms.
Tsemppiä sullekin jatkoon ja sori kilometrikommentista! :D
Iso kiitos vastauksestasi. ♥ Kaipa minä sitten ajan saatuani paikalle raahaudun, koska vaikka ajatus parantumisesta tuntuu kaukaiselta, sitä minä loppujen lopuksi eniten toivon. Ja ilman apuahan se on hyvin vaikeaa.
PoistaTörmäsin sun blogiin ja lueskelin tekstit läpi, jään lukijaksi :) mulla oli samanlaista kun olin sun ikäinen. Nyt oon vähän päälle 20, normaalipainon alarajoilla ja terveysalan ammattilainen. Kun täytät 18, kukaan ei puhu sun asioista muille kun sulle. Se on toisaalta hyvä mut toisaalta taas huono...kannustan sua ottamaan apua vastaan. Et varmaankaan tahdo menettää elämää (niin voi käydä) etenkään parhaita vuosiasi. Mä sain apua (alussa pistin vastaan hanakasti) ja nyt oon suhteellisen terve :) tsemppiä <3
VastaaPoistaOn aina ihanaa kuulla, kuinka joku on selättänyt tämän sairauden ja saanut otteen elämästä ja terveydestä. On ristiriitaista, kuinka parantuminen tuntuu ajatuksenakin niin vaikealta, mutten silti osaa kuvitella itseäni kamppailemassa samojen asioiden kanssa aikuisena (en siis tällä tarkoita 18 ikävuoden rajaa, vaan esimerkiksi +25).
PoistaEhkä onkin ihan hyvä, että minua nyt pakotetaan avun piiriin (psykiatrikäynti ei todellakaan ollut oma toiveeni...), koska siellähän se entisestään laskeva paino kai noteerataan jotenkin. Ei avusta varmaan mitään haittaa ole ennen sitäkään, kun edes haluaa parantua.
Kiitos kauniista kommentistasi, mukava kun jäät raapustuksiani seurailemaan. Kaikkea hyvää sinulle. ♥
Helposti ongelma jatkuu jatkumistaan ja yhtäkkiä huomaa olevansa 30-vuotias, huonossa hapessa ja elämä on jäänyt elämättä...niitä vuosia ei saa takaisin. Luuston huonoa kuntoa ei saa takaisin. Se on surullista :( toivon, että pääset tuosta ikävästä sairaudesta eroon. Mikään ei ole niin kamalaa kuin elämättä jäänyt elämä. Psykiatrista on apua! Itse pääsin eroon psykologin ja mieheni avulla. 7v kestänyt kärsimys loppui. Aina se sairaus siellä taustalla on, aina saa olla varuillaan ettei syö itseään ähkyyn, ettei ala käymään vaa'alla...ettei ala rajoittaa elämää.
PoistaMitään mitä et tahdo tehdä, ei tarvitse tehdä :) sitä toistelen itselleni päivittäin :D jotta pysyisi ilo jokaisessa päivässä :)
Kiitos sulle nätistä blogista ja lämpimästä vastauksesta! <3 :)
Ja kaikkea hyvää <3 :)
Poista