Tuesday Sadness

Tänään on ollut kliseisen huono päivä. Sellainen, että vesi rei'ittää taivaankantta yhä kiihtyvää tahtia vuorokauden ympäri ja taivas roikkuu niin alhaalla, että se melkein lepää hartioillani. Ajatukset ovat jälleen kiertäneet kehää kalorit-ruoka-ahdistus. Siinäpä minun päiväni pyhä kolminaisuus. Ensimmäisinä mainittuja kertyi eilen 630 kalorin verran, ruokaa oletettua vähemmän ja sen seurauksena ahdistuskaan ei juurtunut yöksi asumaan sisälleni. Nukkumatti ei kuitenkaan suonut unihiekkahieraisujaan väsyneille silmäpusseilleni. Yön unisaldo lienee parin tunnin luokkaa.

Aamun väsynyttä olemusta kohensi laskenut paino. Kai. En tiedä. Oloni on niin ristiriitainen. En halua lihota, päinvastoin, mutta silti suurin toiveeni on parantuminen. Mahdoton yhtälö?
Ainakin söin aamupalan, kahdensadan kilokalorin edestä lusikoituja muroja ja jogurttia. Koulussa nakersin näkkileipää, jonka päälle pyyhkäisin seitinohuen kerroksen levitettä ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan. Kaveriksi narskuttelin salaatinlehtiä, seasta löytyi säilykepersikkaa. Ahdisti, ja nälkä jäi vatsanpohjaan vaikeroimaan. Iltapäivätuntien välissä kaavamaisesti nautittu myslipatukka toi kuitenkin täyden olon. Kotona odotti kasvissosekeitto. Kevyeksi verhotun ulkoasun pilasi rasvainen sivumaku. Iso lautasellinen keittoa kuitenkin upposi sisälmyksiini, jälkiruoaksi sokerittomia pastilleja. Ai ahdistaako? Kyllä.

Ahdistus ajaakin minut lähtemään heti nämä sanat riivittyäni jumppasaliin seuraavaksi tunniksi. Ei huvittaisi, en jaksa, kehoa kohmettaa ja särkee, mustelmat itkevät ympäri kehoani. Joo, ryhmäliikuntatunnit ovat kivoja. Kunnon hikitreeniä, mikäs sen parempaa.

Jos syön iltapalaksi jäätelön, olenko epäonnistunut paska vai parantuja? Läski laiska vai terveen puolen vielä omaava yksilö? On valinta ja vastaus mikä vaan, kalorien pitäisi jäädä 1200:taan.

Tänään 43,2 kg ja huomenna sen on pakko olla vähemmän. Miksi?