Perfektionismini on sanana täydellinen

Hei ja vieno anteeksipyyntö sanattomuudesta. Onneksi päiväkirjat ovat armollisia, jaksavat odottaa hetken verran, vaikka näppäimistöllä usein niin vilkkaina sutivat sormet kohmeina painaisivat vain kirjaimen sinne, toisen tänne. Kiitos teille jo yhdelletoista olemassaolevalle, jotka viitsitte katsoa minua näyttöjenne kautta. En tosissaan uskonut, että ketään kiinnostaa. Kommenttinne takovat paitsi järkeä, myös lohtua nimettömään olemukseeni.

Kuluneet pari kaksikymmentäneljätuntista ovat koostuneet unettomasta nukkumisesta, päästä pöntössä, sydämen pelonsekaisesta kehräyksestä vasten rintalastaa, ruokakaapin hiljaisesta ovenavauksesta ja kaiken tämän typeryyden jäljelle jättämän ajan olen pyrkinyt viettämään koulukirjojen ääressä. Yli äyräidensä ämpätty koeviikko yhdistettynä perfektionismiin ei ole kombinaatioista armollisin. Varsinkin kun perfektionismini on sen luontoista, että vaikka lusmuilisin, enkä lukisi läheskään tarpeeksi, on kymppi olevinaan ainut vaihtoehto. Perjantaina, kun villapaitaan valellusta kyyhötyksestäni suorastaan loisti nukkumattomuus, sain parinkin opettajan huolea haalivia sanoja ylleni. Tuntui oudolta, kun he astuivat lähelle ja juttelivat. Viisaita sanoja ja ymmärrystä, mutta ei se auta. Opettaja sanoo, ettei aina tarvitse saada kirjallista todistusta oppineensa täydellisesti, mutta se on turhaa. Hänen sanoessaan, ettei koetta tarvitse stressata, on se pelkkää sanahelinää. Tottakai stressaan. On outoa, etten ennen lukiota ihan oikeasti tiennyt, mitä stressi on. Ja pahemmaksi vain menee.

Kieleni päällä makaa kirvelevä tunnottomuus. Olen oksentanut liikaa ja hengittäessäni tunnen pienesti, kuinka elimistöni ei enää kauan jaksa. Se on pientä vaikerrusta keuhkojen perukoilla ja sydämen niiskutusta. Nyt ei edes tee enää mieli syödä, ei tosin tehnyt eilenkään ja silti venytin vatsalaukkuani äärimmilleen. Aamulla herätessäni puin sentään pienet järjenrippeet ylleni, sillä tajusin, että on turha yrittää oksentamatonta päivää aloittamalla aamu aamupalattomuudella. Siispä söin, en liikaa, mutten liian vähääkään. Hörpin kaksi suurta kuppia vahvaa teetä kermanvaaleasta mukista ja silmäilin koulukirjaa. Nyt on ihan hyvä olo. Aion syödä lounaan ja aion syödä iltaruoan. Ehkä jotain muutakin. Painan vieläkin yli 43 kiloa, mutta oksentamalla sitä on turha koittaa laskea. Parempi syödä toisinaan vaikka hieman enemmän ja olla halailematta pönttöä. Ehkä aineenvaihduntakin kiittäisi satunnaisista boostipäivistä kituuttamisen ja ahmintadeletoinnin sijaan.

Tämän surullisen läpikäynnin epäonnistumisiini kirjoitettuani jään näppäimistön äärelle, mutta vaihdan blogimaailman tyhjään word-sivuun. Tehtävää riittää niin paljon, mutta kiire lamaannuttaa minut. Lukeminen ahdistaa, tehtävät saavat stressin riipimään aivoja ulos korvista. Ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin opiskella. Pitää jaksaa puolitoista viikkoa. Sen jälkeen koeviikko on ohi, alkaa uusi kevyempi jakso ja toivottavasti helpottaa muillakin saroilla. Tietysti aion taas yrittää olla oksentamatta, koeviikon tohinassa säännöllinen ja järkevä ruokailu olisi suotavaa ihan tulostenkin kannalta. Katsotaan nyt, miten käy. Malttini ei kuitenkaan kanna enää järin kauaa, mikäli 42 ei pärähdä digitaalinäytöille piakkoin. Toisaalta, tässä painoni on junnannut jo kuukausia, laskenut vain vähän ja kivunnut taas taktiset muutaman sata grammaa ylöspäin. Tuntuu niin turhauttavalta. Mutta en aio luovuttaa. Pitää vaan oikeasti tehdä jotain asian eteen, eikä vain haaveilla ja odottaa vaa'an kiittävän minua parin päivän jälkeen.