Paljon onnea vaan, lahjaksi piilotan suruni sulta

Isänpäivä. Onnittelen ja halaan isääni kevyesti. En anna hänen kietoa käsiänsä ympärilleni. En pidä kosketuksesta. Rakastan sinua, isä.

Aamu alkaa katetulla aamiaisella; tuoretta leipää ja croissantteja. Särpin mustankitkerää teetä mukillisen toisensa perään ja seurustelen pöytäseurueen kanssa tunkien samalla ruokaa sisuksiini. Voi kun osaisin ottaa juhlallisemmat ruokailut niin kuin normaalit ihmiset. Erityislaatuisesta ruoasta nauttien. Oma ateriani päätyy vessanpönttöön. Tosin, ei kokonaan, ja se jos mikä ahdistaa. Olen vaakafanaatikko. Aamupaino 43,6 kilogrammaa, mutta kaikesta leipientäyteisestä kakomisesta huolimatta deletointireissun jälkeen 43,9 kg. Ynh, läski minä. Tiedän jo nyt, että tulen oksentamaan tänään vielä kaksi kertaa. Lounaan/päiväkahvit, kun sukulaistädit survovat kaakkua toisensa perään lautaselleni luisesta olemuksesta valittaen. Ja minähän syön, paljon helpompi niin. En kuitenkaan voi antaa kakun jäädä sisälleni sen paremmin kuin lounaankaan. Valitettava päivän kolmas oksennuskerta on tulossa vielä illallisenkin jälkeen. Isäni toiveruokaa, jotain kermaista ja tärkkelyspitoista. Pakko siitäkin on sitten eroon päästä.

Äskeinen lauserypäs antoi minusta varmasti täysin bulimisoituneen kuvan. Sellainen minä taidan ollakin. Voiko olla bulimikko haluamattaan? Vihaan oksentamista yli kaiken, mutta minulla vain ei ole vaihtoehtoja. Olen pitänyt itseäni liian huonona anorektikoksi. Minulla ei ole itsekuria niin paljoa. Pahimmillaan oksentelin joskus kahdeksan kertaa päivässä. Eilen oksensin kolme kertaa, samoin varmaan tänään. Koko viikon maanantaista perjantaihin en kumartanut pöntölle kertaakaan. Se on hyvin se.

Kuinka kauan sitten olen ollut tällainen? Syömisongelmainen, ruoalla pelleilijä. En kuitenkaan diagnosoitu syömishäiriöinen. Itse diagnosoisin itseni varmaan anorektikoksi bulimisilla piirteillä. Jos siis diagnosoisin itseni. En tee sitä. Jo kolmisen vuotta olen tainnut harjoittaa elämäni aktiivista pilaamista. Aidosti onnellinen ja ongelmaton taisin olla viimeksi seitsemännellä luokalla. Kahdeksas oli satunnaista laihduttelua, mutta silti hyvää aikaa. Peruskoulun viimeisellä tämä pelleily todenteolla taisi saada tuulta alleen. Silloinko opettelin oksentamaan? Maailman typerin veto. Nyt tahkoan lukion toista vuosikurssia. Henkinen tasoni on mennyt laskusuuntaan, samoin paino. Kilomääräni lienee jokseenkin tarkka toisinto 10-vuotiaan minän painosta. Henkinen kypsyys ei yllä edes siihen.

Miksi 56-kiloisesta, normaalipainoisesta optimistista tuli 43-kiloinen luisevan sorjaa olomuotoa tavoitteleva pessimisti? Haluaisin olla terve, mutta haluamisella ei enää ole pahemmin vaikutusta. Käytäntö on se, joka ratkaisee. Jos lupaan taas huomisesta alkaen olla oksentamatta, se on jälleen uusi yritys. En lupaa lopettaa oksentelua. Mutta lupaan yrittää parhaani, venyttää oksentamattoman viikon yli viisipäiväiseksi. Kalorit tulevat pyörimään tuhannen kieppeillä. Monelle se on liikaa, ja niin kai minullekin. Näissä olosuhteissa ja tässä sisälläni möyrivässä heikkoudessa en kuitenkaan pysty parempaan.

Olohuoneesta kuuluu iloista puheensorinaa. Onnea, isä. En tehnyt korttia tai ostanut lahjaa. Sinun takiasi minä tänäänkin esitän iloista.