Jokin virhe ohjelmoinnissa

Hieman nolottaa kirjoittaa tänne. Tekisi mieli jutella kaupungin keskustan nielemästä jouluvalomäärästä, pimeyden tanssista huoneeni suljettujen sälekaihtimien takana ja joulunajan alun aikaansaamista inspiraationmurusista. Haluaisin kertoa jostain sydämellisestä ja turvallisesta. Mutta koska tämä blogi on ajatusvuotoja suoraan sielustani, taidan viettää laatuaikaa jouluhöpinöiden kanssa hieman myöhemmin.

Tänään en ole oksentanut. Ei puhuta eilisestä. Oksentamattomuudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Viimeksi olen syönyt 11 tuntia sitten kaksi pikaria rasvatonta jogurttia. 160 kaloria, huikka kevytlimsaa ja pari mukillista teetä. Ei minulla varsinaisesti edes ole nyt nälkä. Se menee ohi itsestään, muuttuu pieneksi kurnutukseksi. Pelästyin sitä, miten turvalliselta se tuntuu.

Koeviikko on nyt ohi, vihdoinkin luvassa opiskelujen saralta helpompaa elämää. Ainakin toivottavasti. Minun pitäisi leijailla euforisessa olotilassa ja helpottuneisuuden aalloilla toisten opiskelijoiden tapaan, mutten kykene repimään stressiä irti itsestäni. Toki tunnen jonkinlaista myötämielisyyttä koeviikon loppumisen johdosta, mutta haluaisin osata iloita siitä ihan aidosti ja hyvällä omallatunnolla. Nyt pääni perukoilla kiehnää inhottava ajatusrykelmä: olisi pitänyt pystyä parempaan. Palaan asiaan varmasti siinä vaiheessa, kun saan punakynällä arvostellut konseptit itselleni. Ehkä yritän kyseiseen hetkeen asti olla hermoilematta liikaa. Tehty mikä tehty, on tulos mikä tahansa...

Peruin psykiatrin ajan. Tai oikeastaan vanhempani peruivat, kutsu oli nimittäin perhetapaamiseen ensikäynnille. He eivät usko, halua uskoa, tiedä tai halua tietää ongelmistani. Enkä minä tahdo heidän tietävän saati huolehtivan. Sysäsin sanoillani koko psykiatrikäynnin pelkäksi leikiksi, kehittelin minut vastaanottaneelle lääkärille uuden persoonan valheillani. Ja näin vaivatta olen heittänyt tarjolla olleet avunsirpaleet loppukuun repaleiseen tuuleen. Kaikki kaatui oikeastaan siihen, etten kykene myöntämään mitään ongelmia vanhemmilleni. Pelkään tuottaa pettymystä ja huolta. En halua heidän puuttuvan tekemisiini. Kyllähän he nykyiselläänkin sen verran silmiään käyttävät, että katsovat minun syövän. Mutta koska ruokailuistani vain murto-osa tapahtuu heidän seurassaan ja paha tapani on halailla pönttöä, ei käyttäytymiseni ruokapöydässä ole aiheuttanut epäilyksiä.

 

Tavallaan harmittaa ihan kauheasti kyseinen typeryyteni. Mutta koska en kykene vastaanottamaan kaikkea sitä sisältäni kumpuavaa itsevihaa, supittelen sairauden kannalla olevien ajatusten kanssa vaihtoehtoisia mielipiteitä. Hyvä vaan, että peruuntui koko roska. En minä kuitenkaan olisi sielläkään mitään myöntänyt, muka vanhempieni edessä muodostanut sanaakaan psykiatrille. Ja tämä on kyllä totta. Vanhemmille kertominen on muutenkin mahdottomuus, joten ei ole edes sanoja kuvaamaan sitä epätodennäköisyyttä, että puhuisin yhä useamman henkilön läsnäollessa.

En tiedä, onko minulla oikeutta puhua omalla kohdallani sairaudesta. En haluaisi käyttää kyseistä termiä, joten kallistun miedompien synonyymien puoleen: olen syömisvammainen, ruoalla pelleilijä ja suhteeni ruokaan ja syömiseen on vähän vaikea. En kuitenkaan ole anorektikko, en ole vaarallisen alipainoinen - bulimikon kriteerien täyttämistä en edes halua ajatella, eieiei. Paastoan joskus, mutten kauaa. Käytän laksatiiveja, mutten mitään epäinhimillisiä määriä (useimmiten). Oksennan -varsinkin viime aikoina oksentelin- liikaa, mutta lähinnä tavan vuoksi. Haluaisin olla laihempi, pudottaa vielä muutaman kilon, mutta eikös painoon keskitä ajatuksiaan lähes jokainen teinityttö.

Joten, loppujen lopuksi, hyvä vaan, että psykiatrikäynniltä vältytään. Epätoivoa itkevää puoliskoani lohdutan ajatuksella, että kun kilomääräni on oikeasti vaarallinen, kyllä minä sitä apua saan pyytämättäkin. Siihen asti yritän pysyä hengissä, olla kokonaan oksentamatta, syödä jotenkuten normaalisti - ja laihtua vähän päälle kolme kilogrammaa. Nyt minulla on siis suunnitelma, jota en halua toteuttaa. Miksi minulla on haluttomuudestani huolimatta sellainen olo, ettei vaihtoehtoja ole.

Pahoittelen pitkää ajatusvuotoa, kappaleiden keskinäistä yhteenkuulumattomuutta, vinksallaan olevaa ajatusmaailmaani ja kaikkea muutakin mahdollista. Minun oli kuitenkin pakko kohdata nämä asia, ajatella -eli kirjoittaa- ne läpi, jotta saan edes väliaikaisen mielenrauhan. Luultavasti tämän katkelman pointti on oman itseni vakuuttelua pärjäämisestä, avun turhuudesta ja terveyteni kyllin vahvoista kantimista. Vakuuttelua myös laihtumisesta, josta on tullut käsittämätöntä pakkoa. Kuka idiootti 17-vuotias muka haluaa painaa 39 kiloa? Tämän näyttöruudun takana yksi typerys ilmoittautuu. Koska sen verran minulla on sentään älliä päässä, ymmärrän, ettei neljä desilitraa markkinoiden vähäkalorisinta jogurttia riitä päivän ravinnoksi. Osallistun kohta katettavalle päivälliselle ja hapuilen huulilleni parsakaalia, skipaten kalorihirviön muodon saaneen pastaruoan valkoisen valheen varjolla - kotiuduinhan juuri lounastreffeiltä, söimme kaverini kanssa suuren pitsan puoliksi. Äiti hymyilee, onhan se mukavaa kun tytär tuolla lailla todistaa syövänsä hyvin, ei sillä mitään ongelmaa ole.

Jos pystyn, syön illalla jäätelön. Ihan vain vetääkseni turpaan kaikkia näitä sairaita ajatuksia, joista osa nytkin vuotaa näppäimistölle. Ehkä käperryn peiton alle, annan katseeni levätä televisioruudussa ja kieleni jäätelötuutilla leikkien hetken, että maailma on hyvä paikka olla. Samalla kuitenkin päässäni raksuttaa: jos syön jäätelön, päivän kalorisaldo tulee olemaan 700.