Kylmyys asuu minussa

Kylmä on asettunut asumaan iholleni. Se hohkaa kouriaan käsivarsiani pitkin, nostaen kalpean ihon kananlihalle ja sinertäen sormenkynnet. Se liu'uttaa kämmeniään reisilläni, saaden väristykset laukkaamaan aina jalanpohjiin asti. Kylmyys saa minut tärisemään vienosti tauotta, toisinaan kehoni lävistää puistatuksen aalto. Kylmyyttä ei karkota kuuma tee, paksut sukat saati talvitakki. Kenties olen ikijäätynyt, ja kyseiseen tunteeseen osaksi tottunut. Takkatulen ääressä lämpö hetkeksi sulattaa minut horteestani, mutta kohmehansikkaat kietoutuvat käsieni ylle takaisin nopeasti.

Tämä on kolmas oksentamaton päivä. Saako jo olla ylpeä? Yritän vannottaa itseäni iloitsemaan tästä, minulle tämä on viime kuun oksentelumäärät huomioon ottaen jo kiitettävä suoritus. Ahdistus pompottaa rintalastassa asti, mutta yritän olla antamatta sille valtaa. Kahtena viime päivänä onnistuinkin syömään noin 800 kaloria kumpanakin ilman suurempia vaikeuksia. Ahdisti, mutta murustin siitä huolimatta lounaan virkaa toimittavan myslipatukan suuhuni kesken koulupäivän. Muiden läsnä syöminen on jokseenkin hirvittävää, varsinkin jos muut eivät syö. Tämän takia syömisvälini venyy helposti tuplasti, jopa triplasti suosituksia pidemmiksi. Parempi kuitenkin jotain, kuin ei mitään. Eikö niin?

Jottei A-sanan käyttö vaan jäisi normaalia vähemmäksi tässä tekstissä, kerrottakoon sitten vielä ahdistuksen kohteista suurin. Paino. Se ei laske, enkä voi ymmärtää miksei!?!? Se näyttää jopa muutaman sata grammaa enemmän. Ennen olisin vähäisistä syömisistä huolimatta nousseen painon takia päätynyt alta aika yksikön halailemaan pönttöä. Tänä aamuna kuitenkin totesin tiukasti, että ei. Ehkä painoni nousu johtuukin nimenomaan oksentamisen lopettamisesta? Oksentaminen takaa hetkellisen painonlaskun tai ainakin sen nousemattomuuden, mutta se myös sekoittaa elimistöni nestetasapainon ja ties minkä muun. Ehkä elimistöni yrittää nyt vain tasoittua, vakauttaa tilansa ennen painonlaskua? Kyseinen asia riipii minua sisältä. Jos painoni vielä nousee, pelkään olevani jälleen pahassa oksentelukierteessä. Osaako kukaan selittää, mitä tapahtuu? Kertoa jonkun tieteellisen syyn? Miksi näin tapahtuu?

Jokin virhe ohjelmoinnissa

Hieman nolottaa kirjoittaa tänne. Tekisi mieli jutella kaupungin keskustan nielemästä jouluvalomäärästä, pimeyden tanssista huoneeni suljettujen sälekaihtimien takana ja joulunajan alun aikaansaamista inspiraationmurusista. Haluaisin kertoa jostain sydämellisestä ja turvallisesta. Mutta koska tämä blogi on ajatusvuotoja suoraan sielustani, taidan viettää laatuaikaa jouluhöpinöiden kanssa hieman myöhemmin.

Tänään en ole oksentanut. Ei puhuta eilisestä. Oksentamattomuudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Viimeksi olen syönyt 11 tuntia sitten kaksi pikaria rasvatonta jogurttia. 160 kaloria, huikka kevytlimsaa ja pari mukillista teetä. Ei minulla varsinaisesti edes ole nyt nälkä. Se menee ohi itsestään, muuttuu pieneksi kurnutukseksi. Pelästyin sitä, miten turvalliselta se tuntuu.

Koeviikko on nyt ohi, vihdoinkin luvassa opiskelujen saralta helpompaa elämää. Ainakin toivottavasti. Minun pitäisi leijailla euforisessa olotilassa ja helpottuneisuuden aalloilla toisten opiskelijoiden tapaan, mutten kykene repimään stressiä irti itsestäni. Toki tunnen jonkinlaista myötämielisyyttä koeviikon loppumisen johdosta, mutta haluaisin osata iloita siitä ihan aidosti ja hyvällä omallatunnolla. Nyt pääni perukoilla kiehnää inhottava ajatusrykelmä: olisi pitänyt pystyä parempaan. Palaan asiaan varmasti siinä vaiheessa, kun saan punakynällä arvostellut konseptit itselleni. Ehkä yritän kyseiseen hetkeen asti olla hermoilematta liikaa. Tehty mikä tehty, on tulos mikä tahansa...

Peruin psykiatrin ajan. Tai oikeastaan vanhempani peruivat, kutsu oli nimittäin perhetapaamiseen ensikäynnille. He eivät usko, halua uskoa, tiedä tai halua tietää ongelmistani. Enkä minä tahdo heidän tietävän saati huolehtivan. Sysäsin sanoillani koko psykiatrikäynnin pelkäksi leikiksi, kehittelin minut vastaanottaneelle lääkärille uuden persoonan valheillani. Ja näin vaivatta olen heittänyt tarjolla olleet avunsirpaleet loppukuun repaleiseen tuuleen. Kaikki kaatui oikeastaan siihen, etten kykene myöntämään mitään ongelmia vanhemmilleni. Pelkään tuottaa pettymystä ja huolta. En halua heidän puuttuvan tekemisiini. Kyllähän he nykyiselläänkin sen verran silmiään käyttävät, että katsovat minun syövän. Mutta koska ruokailuistani vain murto-osa tapahtuu heidän seurassaan ja paha tapani on halailla pönttöä, ei käyttäytymiseni ruokapöydässä ole aiheuttanut epäilyksiä.

 

Tavallaan harmittaa ihan kauheasti kyseinen typeryyteni. Mutta koska en kykene vastaanottamaan kaikkea sitä sisältäni kumpuavaa itsevihaa, supittelen sairauden kannalla olevien ajatusten kanssa vaihtoehtoisia mielipiteitä. Hyvä vaan, että peruuntui koko roska. En minä kuitenkaan olisi sielläkään mitään myöntänyt, muka vanhempieni edessä muodostanut sanaakaan psykiatrille. Ja tämä on kyllä totta. Vanhemmille kertominen on muutenkin mahdottomuus, joten ei ole edes sanoja kuvaamaan sitä epätodennäköisyyttä, että puhuisin yhä useamman henkilön läsnäollessa.

En tiedä, onko minulla oikeutta puhua omalla kohdallani sairaudesta. En haluaisi käyttää kyseistä termiä, joten kallistun miedompien synonyymien puoleen: olen syömisvammainen, ruoalla pelleilijä ja suhteeni ruokaan ja syömiseen on vähän vaikea. En kuitenkaan ole anorektikko, en ole vaarallisen alipainoinen - bulimikon kriteerien täyttämistä en edes halua ajatella, eieiei. Paastoan joskus, mutten kauaa. Käytän laksatiiveja, mutten mitään epäinhimillisiä määriä (useimmiten). Oksennan -varsinkin viime aikoina oksentelin- liikaa, mutta lähinnä tavan vuoksi. Haluaisin olla laihempi, pudottaa vielä muutaman kilon, mutta eikös painoon keskitä ajatuksiaan lähes jokainen teinityttö.

Joten, loppujen lopuksi, hyvä vaan, että psykiatrikäynniltä vältytään. Epätoivoa itkevää puoliskoani lohdutan ajatuksella, että kun kilomääräni on oikeasti vaarallinen, kyllä minä sitä apua saan pyytämättäkin. Siihen asti yritän pysyä hengissä, olla kokonaan oksentamatta, syödä jotenkuten normaalisti - ja laihtua vähän päälle kolme kilogrammaa. Nyt minulla on siis suunnitelma, jota en halua toteuttaa. Miksi minulla on haluttomuudestani huolimatta sellainen olo, ettei vaihtoehtoja ole.

Pahoittelen pitkää ajatusvuotoa, kappaleiden keskinäistä yhteenkuulumattomuutta, vinksallaan olevaa ajatusmaailmaani ja kaikkea muutakin mahdollista. Minun oli kuitenkin pakko kohdata nämä asia, ajatella -eli kirjoittaa- ne läpi, jotta saan edes väliaikaisen mielenrauhan. Luultavasti tämän katkelman pointti on oman itseni vakuuttelua pärjäämisestä, avun turhuudesta ja terveyteni kyllin vahvoista kantimista. Vakuuttelua myös laihtumisesta, josta on tullut käsittämätöntä pakkoa. Kuka idiootti 17-vuotias muka haluaa painaa 39 kiloa? Tämän näyttöruudun takana yksi typerys ilmoittautuu. Koska sen verran minulla on sentään älliä päässä, ymmärrän, ettei neljä desilitraa markkinoiden vähäkalorisinta jogurttia riitä päivän ravinnoksi. Osallistun kohta katettavalle päivälliselle ja hapuilen huulilleni parsakaalia, skipaten kalorihirviön muodon saaneen pastaruoan valkoisen valheen varjolla - kotiuduinhan juuri lounastreffeiltä, söimme kaverini kanssa suuren pitsan puoliksi. Äiti hymyilee, onhan se mukavaa kun tytär tuolla lailla todistaa syövänsä hyvin, ei sillä mitään ongelmaa ole.

Jos pystyn, syön illalla jäätelön. Ihan vain vetääkseni turpaan kaikkia näitä sairaita ajatuksia, joista osa nytkin vuotaa näppäimistölle. Ehkä käperryn peiton alle, annan katseeni levätä televisioruudussa ja kieleni jäätelötuutilla leikkien hetken, että maailma on hyvä paikka olla. Samalla kuitenkin päässäni raksuttaa: jos syön jäätelön, päivän kalorisaldo tulee olemaan 700.

Vielä yksi koe.

Uninen valve

Olen ollut valveilla 36 tuntia. Nukkumatti on hylännyt minut, jättänyt yksin istumaan ahdistavaan maailmaan. Väsymys painaa silmäpusseilla, ei lähde irti kofeiinilla eikä ulkoilman piiskaniskuilla. Olo on raukea, mutta uni ei tule silmään. Nukkumisen sijasta käytin viime yön opiskeluun. Yön ylijäämätunnit palelin peittoluolassani. Koe meni hyvin, muuten menee huonosti. Syön liikaa, en osaa pitää melkein mitään sisällä. Olen lihonut. Se tuntuu pahalta. Aamulla yritin taas olla terve, söin normaalin aamiaisen. Loppupäivän ruoanmurut ovatkin kulkeutuneet ruokatorvea paitsi alas, myös ylös. En kuitenkaan osaa enää oksentaakaan. Osa jää sisälle. Sekin tuntuu pahalta.

Kaikki tuntuu pahalta.

 

On niin ironista, että aloitin blogin parantuakseni, ja olen syvemmällä kuin koskaan. Olen painanut tämän verran viimeksi ehkä neljännellä luokalla. Kuudennella luokalla ostetut housut ovat liian isot. Kaikki vaatteeni ovat liian isoja. Pahuksen pesukone, kun vaatteita venytät.

En osaa elää

Olo on onton osaamaton. Koulukirja makaa avonaisena, mutta vaikka tunnit taklaavat toisiaan, ei sivu käänny kertaakaan. Miksen vain voi osata syödä ja olla niin kuin normaalit ihmiset? En taida välittää itsestäni enää tippaakaan. En mieti tulevaisuutta, hädin tuskin suuntaan ajatuksiani huomiselle. Ainoa asia, mitä mietin etukäteen on syöminen: kuinka olla syömättä tätä ja tuota, kuinka jaksaa pitkä päivä ruoatta, missä on vähiten kaloreita, mitä ahmia, missä vaiheessa oksentaa. Surullista, mutta tästä on tullut jo minulle arkipäivää. En odota kuolemaa, en toivo sitä, mutta huomaan ylittäväni tien katsomatta saatika sitten vasempaan tai oikeaan.

On turhaa kertoa, kuinka tämä päivä on ollut huono. Kaikkia päiviäni kehystää onnettomuuden raamit. En ole tänään ahminut, mutta syömisen jälkeen kasvava vaa'an luku on vain liikaa silmilleni, enkä osaa pysyttäytyä poissa kylmältä pinnalta numeroineen. Siispä päädyin oksentamaan kaalilaatikkoa. Kuka idiootti oksentaa kaalilaatikkoa!? Minä.

Jos joku olisi kertonut minulle helmikuussa - silloin kun painoin lihomisen jälkeen noin 50 kiloa - että elopainoni olisi 42-43 kg:n luokkaa, olisin ollut ehkä tyytyväinen, ehkä hieman peloissani, kenties aavistuksen verran huolissani. Nytkin, ollessani tässä tilanteessa, minua pelottaa. Ei nykyinen painoni, vaan se, ettei mikään enää riitä. Kun painoni käväisee yhä alhaisemmissa lukemissa, yhtään suuremmat numerot eivät enää kelpaa. Äsken, astuttuani vaa'alle kahdettakymmenettä kertaa kuluneiden 24 tunnin aikana, se kertoili 43,3 kiloa. Ja minä sekoan, sillä se on 600 g enemmän kuin aamupainoni. Olen tyhmä. TYHMÄ. Ja silti lihava. Minua inhottaa se, mitä näen peilistä. Ja minua pelottaa se, että en ole varma, onko peilistä näkemäni totuus vai vääristymä.

En tiedä mitä minun pitäisi syödä, etten oksentaisi. Ei mitään. Ja siinäkin tapauksessa sorrun jossain vaiheessa ahmimaan ja oksentamaan. Oravanpyörä. Sairainta on, ettei minun tee mieli nytkään syödä, mutta haluaisin oksentaa. Oksentaa ulos kaiken tämän ahdistuksen, vaikka sisälläni on vain lusikallinen piparitaikinaa ja litra vettä.

Jos pystyisin, menisin huomenna terveydenhoitajalle pyytämään apua. Mutten mene, sillä viimeksi tavatessani olin koppava ja töykeä, valehtelin syöväni normaalisti ja tein erittäin selväksi, että haluan hänen jättävän minut rauhaan. Lääkäri oli laittanut lähetteen psykiatrille, joka soitti. Nauroin vasten puhelinlankoja ja ylimielisesti lipsautin, etten tiedä mitä siellä vastaanotolla tekisin. Hän kysyi syömisistäni. Normaalia, minä vastasin.

Näin olen tuhonnut ainoat mahdollisuuteni saada apua. Itkettää, mutta toisaalta ei. Eihän tällainen säälittävä itsekuriton läski mitään apua ansaitse. Ei vielä. Pohjalle on matkaa yhä muutama kilo.

Unelma, toive, luulo ja totuus

Tätä ihannoin & tämän haluaisin nähdä peilistä

Haluaisin haluta näyttää tältä

Uskon näyttäväni tältä

Tältä näytän oikeasti

42,7 kg vilahtaa vaa'an näytöllä nopeasti. En saa syötyä ulos, leipä on takertunut sisälleni ja sinne se myös suurimmaksi osin jää. Ahdistus. Kesken salaatin oksentamisen pakotan itseni lopettamaan, vaikkei sen perään nautittu kakkupalakaan tule ulos. 43,3 yökyökyök. Joinhan minä vettä ja kahviakin, kyllä nesteet tulevat ulos, lohdutan itseäni. Ei auta.

Sairas(ta)(ko)

Sairaus on viime aikoina tiukentanut otettaan. Minulla ei ole rehellisesti sanoen pitkään aikaan mennyt näin huonosti. En työntänyt päätäni vessanpönttöön kokonaiseen kahteen päivään, mutta tänään oksentelu onkin taas päivän sana. Eilen ahdistuin jo heti aamupalasta, vaikka se olikin tuttuja turvallisia muroja desilitramitan kautta käytettyinä ja rasvattomalla maidolla ja vähäkalorisella jogurtilla höystettynä. Itsesyytökseni kuului miksi söin, kun ei ollut pakko, kukaan ei ollut vahtimassa tai ihmettelemässä syömättömyyttäni? Yritin puhua itselleni järkeä, vakuutella että aamupala on normaali ja sallittu asia - lintsauksesta huolimatta. Asia jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni. Ehkä osittain aamiaisen sysäämän itseinhon taustoin lounaani virkaa ajoi yksi ruisleipäviipale juusto- ja kalkkunaleikkeleellä. Oli nälkä, mutten silti syönyt enempää. Hallinnan tunteen innoittamana iltaruoalla jatkui sama meininki: pieneltä lautaselta pienellä haarukalla pari desilitraa keitettyä parsakaalia ja chilidippiä ja ehkä hieman reilu desilitra makaroonilaatikkoa. Pastapommia en olisi syönyt, ellei äiti olisi silmäillyt ateriointiani vierestä. En kuitenkaan oksentanut, vaikka jälkiruoaksi maistoinkin huiman teelusikallisen piparkakkutaikinaa. Menin 50 minuutin ryhmäliikuntatunnille, ja liikutut kellonraksaukset tuntuvat tänään kipeytyneessä ja jumisessa olemuksessani. Iltapalaa en syönyt ollenkaan. Minun piti syödä, mutta lapsellinen itseinhoni ja pienet asiat saivat minut itkemään suihkussa ja menemään sänkyyn nälkä keskivartalossani kehräten. Enpä pahemmin nukkunut, uni ei tullut vaikka kuinka suljin silmiäni ja piilouduin peiton alle. Kalorit eilisen osalta taisivat jäädä noin seitsemäänsataan. Hmm.

Niin kuin olen aiemmin kuiskinut, paljastan kasvoni vasta kun olen oikeasti parantumassa. Koska kysely kielii teidän kaipaavan kuvia, tässäpä epäonninen otos. Ehkä solisluuni muistuttaisivat kauniita tikareita oikeassa poseerauksessa, mutta tyydyin vain tönöttämään normaalisti. Rehellisyyttä. Rehellisyys on rumaa ja läskiä.

 

Tänään koeviikkoni sai jatkumoa. Kolme tuntia katkennutta lyijyä, pyyhekuminpuruja ja palelua. Minulla oli ihan tolkuttoman kylmä, hyisyys satutti sipaisuillaan ja kynteni olivat täysin siniset, sinisemmät kuin koskaan ennen. Kiepautin huivin, jonka päällä olin istunut, harteilleni, mutta eipä se juuri auttanut. Takapuolta vaan viilsi terävän kova penkki allani. Koulutuolit nuolevat mustelmia peppuuni ja selkärankaani. Edes pehmentävästä huivista, asennon vaihdosta tai nojailemattomuudesta ei tapaa aina olla enää apua. Olisiko liikaa pyydetty, että koulu investoisi pehmeitä tuoleja? Istuminen kovalla tekee niin kipeää.

Aamuni alkoi vaa'an suomalla onnistumisen tunteella. Olisin toivonut vähempää, mutta digitaalinäytön vilkuttama 43,1 kg on vähin numerosarja, mihin olen koskaan yltänyt. Kerran painomääräni jo oli toisinto edellämainitusta, mutta jotenkin se kohosi, eikä ole millään meinannut palautua kyseiseen. Fiilis oli pintapuolisin hyvä, vaikka sisintäni kaiversi ahdistus. Tämäkään ei enää riitä. Aamupalan syöminen -tuttu ja turvallinen muro-maito-jogurttimössö- onnistui kohtuullisesti ilman ahdistusta, vaikka ollessani ainoana hereillä olisin voinut jättää syömättäkin. Nälkä kuitenkin kourusi sisälläni ja olo oli heikko, joten lusikoin suuhuni 240 kaloria. Toisaalta niin normaalia, mutta silti aivan liikaa. Kokeen ja aivotoiminnan kannalta boosti oli kuitenkin hyväksi.

Kotiin tultuani (kokeen masentamana, olisi pitänyt tietää enemmän eikä yhdeksän konseptia tietoutta tunnu olevan tarpeeksi) ravitsin itseäni leipäviipaleella ja jogurtilla. Lempijogurtissani on huimat 244 kaloria. Jälkikäteen kadutti. Kun sitten vielä osallistuin kahvipöydän rupattelurinkiin ja murustin huulieni värissä piparkakun, oli peli menetetty. Päädyin syömään toisen jättisuuren piparin, jogurttikuorrutettuja banaanilastuja ja vähän piparkakkutaikinaa. Oksensin. Mietin hetken, etten menisikään palvomaan posliinijumalaa, mutta ahdistus voitti siitä huolimatta, että yritin vakuutta itseni siitä, että joku terve ihminen voisi kyseisellä annoksella ihan hyvällä omallatunnolla herkutella. Vatsahapot kielelläni ja polttava tunne kurkullani mourusin uudelleen ruokakaapeille, olin liian heikko vastustamaan koko mieleni täyttänyttä nälkää. Leipäpalan, muutaman piparkakun ja kahden pienen suklaakeksin jälkeen löysin itseni jälleen sormet kurkusta. Ei hyvä. Kolmas deletointikerta taitaa valitettavasti olla vielä tulossa, sillä kevyen iltaruoan pilaa rasvainen jälkiruokakakku. Ei meillä edes ikinä yleensä tarjota moista särvintä päivällisen päälle. Kieltäytymiseni herättäisi liian paljon huomiota, vaikka se onkin vain surkea veruke säälittävälle itsekurilleni.

Nälkäni on pohjatonta, suruni syvää ja päiväni tyystin epäonnistunut. Toivottavasti teillä menee paremmin.

Vilkaisu satuttaa

Lintsaan koulusta. Miksikö? Koska jos menisin kouluun, minun pitäisi ilmestyä myös suuren konkkaronkan nyyttikesteille. Pelkkien niiden kalorien ajatteleminen ahdistaa. Aamupaino oli tänään 43,3 kg, vaikka eilen herkuttelinkin onnistuneesti 220 grammalla irtokarkkeja. Oli kieltämättä aika hieno fiilis tuon jälkeen.

Nyt sanani tuntuvat takkuisilta. Minun pitäisi lukea kokeisiin, mutta otan kännykän rakeisella kameravarustuksella kuvia vasten vaaleaa seinää ja häpeän olomuotoani.

Tässä minun jalkani. En edes keksi sanoja, joilla kuvata tätä tuskaa.

Jos olisi enemmän sanoja, voisin kertoa miltä tuntuu

Voisin pyöritellä sanoja asiayhteyden jos toisenkin ympärille, mutta se tuntuu jokseenkin turhalta. Tiedättekö sen tunteen, kun joskus kaikki tuntuu turhalta? Jokainen hengenveto merkityksettömältä, kaikki eletyt minuutit väkinäisiltä ja puhutut sanat sisällöttömiltä. Samaan aikaan minun sisälläni on niin paljon kaikkea, muttei kuitenkaan mitään. Puhun ympäripyöreitä ja käytän sanoja, joiden merkitystä en jaksa ajatella. Hihitän hymyjä, vaikka naamion takana kasvoni ovat nurinkurisuudenkin nurjistuma.

Vuorokauteni kutoutuvat kokonaisiksi epäonnistumisista ja numeroista. Kuinka monta kaloria, kuinka monta oksennuskertaa, kuinka monta itseinhoista olemassaolon hetkeä. Niitä kaikkia on liian monta. Eilenkin oksensin kahdesti, vaikka olisin ihan hyvin voinut olla syömättä. Järki hoi.

Tänään aamulla tein vain pikaisen pyörähdyksen koulurakennukseen. Tyttöjenvessan loisteputkilampputaivaan alla käänsin selkäni peilille ja vilkaisin varovasti - hetken aikaa näin kylkiluukanteleeni takaperspektiivistä. Luita vasten makaa kuitenkin vielä muutama kilo ylimääräistä. Vaaka kertoi aamulla tuttua lukua, 43,4 kiloa.

Pukeuduin ennen kouluunlähtöäni kiireessä. Vedin paidan ylleni, sitten pois. Sama juttu pari kertaa. Ne olivat kaikki aika isoja. Trikoisen tiukkaan, valkoisen hohtoiseen pitkähihaiseen jää käsivarsien kohdalta roikkumaan täyttämätöntä kangasta. Se on varmaan venähtänyt pesussa. Samoin lienee käynyt kaikille farkuilleni. Tuumakoko 25" on liian iso ja housut kokoa 34 lötköttää. Outoa.

Vaikkeivat kellonviisarit makaa vielä edes illan puolella, pimeys kietoutuu puittenlatvojen ylle. Pian astun hyytävän ilman syliin ja matkaan tärisevässä linja-autossa kaupunkiin. Menen elokuviin ystäväni kanssa, ahdistavasti keskellä koeviikkoa. Ehkä seura tekee ihan hyvää. Ystäväni ei tiedä ongelmistani mitään. Kukapa muka tietäisikään. Elokuvat tarkoittavat kuitenkin irtokarkkeja. Olen tänään syönyt aika pienesti, koittaen sysätä karkkikaloreille tilaa. Ne ovat kuitenkin liikaa. Aion silti yrittää. Kokoan parinsadan gramman pussin lempilajikkeitani, nautin niistä ja yritän olla tuntematta syyllisyyttä. Enkä aio liu'uttaa niitä ruokatorvea ylöspäin. Silti tunnen itseni läskiksi siaksi, jos olisin vahva ja puhdas, kieltäytyisin karkeista kokonaan. Mutta olen heikko ja ahne. Ahneus on synti.

Kiitos jo kaikille teille seitsemälletoista lukijalle. Jos teillä on toiveentapaisia siitä, millaisia tekstikyhäelmiä kuiskin tänne, olen ideoillenne avoin.

Se mitä en tietämättäni tiennyt tiedettyäni

Tänään tajusin jotakin.

En ole oikeasti osannut aiemmin vastata kysymykseen (enkä osaa vieläkään) miksi. Miksi oksennan? Miksi olen syömättä? Miksimiksimiksi?

Tänään tein koetta sormien nivelet rutisten lähes kolme tuntia. Opettajan vaatimana palautin kuusi sivullista päntättyä tietoutta koeajan päättyessä. En ehtinyt tekemään kolmea kohtaa viimeisestä tehtävästä. Nyt olen huono, epäonnistunut. Olisi pitänyt pystyä parempaan, käyttää aikaa viisaammin tietopitoisia sanoja rustaillessa, lukea enemmän (9 tuntia sunnuntain kellonkierroista ei ole tarpeeksi, lauantaina ainakin olisi ollut syytä katsella oppikirjaan enemmän kuin viemäriin).

Kokeen jälkeen kyyneleentapaiset kurkussani työnnyn raakaan ulkoilmaan, askellan kivikatuja ruokaosaston lämpöön ja täytän sylini suklaalevyllisillä ja karkkipussilla, kahvilan kristallinhohtoisesta vitriinistä viekottelen matkaani suuren muffinin. Kotona syön, vaikkei tee mieli. Ei ihan oikeasti tee mieli, ei tee. Silti pakotan vatsani äärirajoilleen, oksennan ennen loppua, koska minuun ei kerta kaikkiaan mahdu. Ihmettelen, kuinka yllättävän vähän suureen keskivartalooni uppoaa ruoanmuruja. Vatsahapoista kielellä huolimatta jatkan, syön vaikken halua, ja palaan posliinin ylle. Miksi?

En vieläkään tiedä miksi, mutta jokin syy minulla on.

Jotteivat kaikki postauksen sanat olisi surusuita vääntäviä, voin ilokseni ilmoittaa, että eilen en oksentanut kertaakaan. Ja jottei elämässäni olisi kokonaista hyvää asiaa, tänään halasin pönttöä kahdesti. Haluan laihtua, mutta haluan syödä. En ahmien, vaan normaalisti. Koko ajan on nälkä, jota mättämisdeletointi-kierre ei tyydytä. Eniten haluan kuitenkin laihtua. Olen säälittävän heikko, kun en pysty edes siihen. Sortunut.

Tule huominen, tule vatsahappojen itkulla saavutettu alhaisempi paino.

Anteeksi.

Perfektionismini on sanana täydellinen

Hei ja vieno anteeksipyyntö sanattomuudesta. Onneksi päiväkirjat ovat armollisia, jaksavat odottaa hetken verran, vaikka näppäimistöllä usein niin vilkkaina sutivat sormet kohmeina painaisivat vain kirjaimen sinne, toisen tänne. Kiitos teille jo yhdelletoista olemassaolevalle, jotka viitsitte katsoa minua näyttöjenne kautta. En tosissaan uskonut, että ketään kiinnostaa. Kommenttinne takovat paitsi järkeä, myös lohtua nimettömään olemukseeni.

Kuluneet pari kaksikymmentäneljätuntista ovat koostuneet unettomasta nukkumisesta, päästä pöntössä, sydämen pelonsekaisesta kehräyksestä vasten rintalastaa, ruokakaapin hiljaisesta ovenavauksesta ja kaiken tämän typeryyden jäljelle jättämän ajan olen pyrkinyt viettämään koulukirjojen ääressä. Yli äyräidensä ämpätty koeviikko yhdistettynä perfektionismiin ei ole kombinaatioista armollisin. Varsinkin kun perfektionismini on sen luontoista, että vaikka lusmuilisin, enkä lukisi läheskään tarpeeksi, on kymppi olevinaan ainut vaihtoehto. Perjantaina, kun villapaitaan valellusta kyyhötyksestäni suorastaan loisti nukkumattomuus, sain parinkin opettajan huolea haalivia sanoja ylleni. Tuntui oudolta, kun he astuivat lähelle ja juttelivat. Viisaita sanoja ja ymmärrystä, mutta ei se auta. Opettaja sanoo, ettei aina tarvitse saada kirjallista todistusta oppineensa täydellisesti, mutta se on turhaa. Hänen sanoessaan, ettei koetta tarvitse stressata, on se pelkkää sanahelinää. Tottakai stressaan. On outoa, etten ennen lukiota ihan oikeasti tiennyt, mitä stressi on. Ja pahemmaksi vain menee.

Kieleni päällä makaa kirvelevä tunnottomuus. Olen oksentanut liikaa ja hengittäessäni tunnen pienesti, kuinka elimistöni ei enää kauan jaksa. Se on pientä vaikerrusta keuhkojen perukoilla ja sydämen niiskutusta. Nyt ei edes tee enää mieli syödä, ei tosin tehnyt eilenkään ja silti venytin vatsalaukkuani äärimmilleen. Aamulla herätessäni puin sentään pienet järjenrippeet ylleni, sillä tajusin, että on turha yrittää oksentamatonta päivää aloittamalla aamu aamupalattomuudella. Siispä söin, en liikaa, mutten liian vähääkään. Hörpin kaksi suurta kuppia vahvaa teetä kermanvaaleasta mukista ja silmäilin koulukirjaa. Nyt on ihan hyvä olo. Aion syödä lounaan ja aion syödä iltaruoan. Ehkä jotain muutakin. Painan vieläkin yli 43 kiloa, mutta oksentamalla sitä on turha koittaa laskea. Parempi syödä toisinaan vaikka hieman enemmän ja olla halailematta pönttöä. Ehkä aineenvaihduntakin kiittäisi satunnaisista boostipäivistä kituuttamisen ja ahmintadeletoinnin sijaan.

Tämän surullisen läpikäynnin epäonnistumisiini kirjoitettuani jään näppäimistön äärelle, mutta vaihdan blogimaailman tyhjään word-sivuun. Tehtävää riittää niin paljon, mutta kiire lamaannuttaa minut. Lukeminen ahdistaa, tehtävät saavat stressin riipimään aivoja ulos korvista. Ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin opiskella. Pitää jaksaa puolitoista viikkoa. Sen jälkeen koeviikko on ohi, alkaa uusi kevyempi jakso ja toivottavasti helpottaa muillakin saroilla. Tietysti aion taas yrittää olla oksentamatta, koeviikon tohinassa säännöllinen ja järkevä ruokailu olisi suotavaa ihan tulostenkin kannalta. Katsotaan nyt, miten käy. Malttini ei kuitenkaan kanna enää järin kauaa, mikäli 42 ei pärähdä digitaalinäytöille piakkoin. Toisaalta, tässä painoni on junnannut jo kuukausia, laskenut vain vähän ja kivunnut taas taktiset muutaman sata grammaa ylöspäin. Tuntuu niin turhauttavalta. Mutta en aio luovuttaa. Pitää vaan oikeasti tehdä jotain asian eteen, eikä vain haaveilla ja odottaa vaa'an kiittävän minua parin päivän jälkeen.

Uloshengitän happea, vedän sisääni kuolemaa

Ahdistus. Muistan, kuinka joskus mietin, miltä henkinen ahdistus tuntuu. Astmasta ja allergioista kärsivänä ajattelin, ettei se voi olla mitään siihen verrattuna, kun hengitys vinkuu fyysisistä syistä. Kuinka väärässä olinkaan.

En edes tiedä, milloin ahdistukseni haali itselleen tällaiset mittakaavat. En kykene selittämään tätä lamaannuttavaa tunnetta sanoin. Samaan aikaan tekee mieli itkeä katkeria kyyneliä, vetää verta ulos itsestäni ja huutaa loppukin vaisu hengenpihinä ulos itsestäni. Enemmän tekee kuitenkin mieli laihtua. Enemmän tekee mieli olla linnunluinen lapsi. Eniten ahdistaa se, kun en onnistu, en osaa, olen liian huono. Kun vaa'an numerot pilkkaavat digitaalisella persoonattomuudellaan. Kaikkein eniten haluisin kuitenkin parantua. Kaikkein eniten ahdistaa se, etten enää ole varma, pystynkö siihen.

Eilinen ja tämä päivä on ollut yhtä pönttöilysirkusta. Kuukautiseni alkoivat eilen. Kyllä, kuukautiset. Paitsi että se kertoo minun olevan liian huono anorektikoksi, se myös viestittää kehoni yhä toimivan. Plus miinus nolla. Mieluummin olisin ilman kuukautisten järkyttävää turvotusta ja ruoanhimoa. Epäsäännölliset kuukautiset toivat nimittäin iskiessään ruonhimoa, turvotusta ja finnejä vähintäänkin kolmen kuukauden edestä. Eilen illansuun sumuisassa tihkussa hipsin kohti kaupan karkkihyllyä kuin vaistonvarainen kettu. Poistuin kaupasta mukanani repullinen salaisuuksia. Suklaata sisuksiini survoessani tunsin samaan aikaan pientä iloa ja suunnatonta surua, häpeää ja epätoivoa. Tänään on ollut vielä eilistäkin pahempi päivä. Nälkä on raapinut loputonta vatsanpohjaani aamutuntien kierroilta asti, ja pitkin päivää olen valuttanut jos jonkinmoisia sortimenttejä alas ruokatorveani. Vaikka tiesin, etten kesken koulupäivän tai töiden pääsisi kompensoimaan ahtamuksiani marmoriin, en vain pystynyt lopettamaan. En kertakaikkiaan pystynyt. Se tässä pelottaakin ihan suunnattomasti. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia ja neljä oksennuskertaa. Minulla ei ole pitkään aikaan mennyt sentään ihan näin huonosti.

Aloitin tämän blogin vastauksena vuoden kiehnänneelle alitajuiselle ajatukselle. Jos jotain, toivoin tämän nettipäiväkirjan kaikessa karussa totuudessaan ohjaavan minua paranemisen tielle. Niin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan jostain käsittämättömästä syystä olen valunut aiempaa enemmän sairauden syleilyyn. En tiedä mitä tapahtuu. Iloinen ulkokuoreni alkaa mureta, haurastua hiljalleen aina enemmän ja enemmän jokaisen kätketyn salaisuuden myötä. Ehkä en ole ollut vielä pohjalla. Ehkä minun pitää käydä siellä kääntymässä. Ehkä sen jälkeen voin valita elämän. Ehkäehkäehkä. Ehkä ei ole vastaus mihinkään. Ehkä ei auta mitään.

Kuten aiemminkin jo sivusin minua kuristavaa tunneskaalaa, minussa on pelkkää ahdistusta. Olo itsessäni tuntuu vieraalta. Ahmin ja oksennan valtavia määriä, ja kun vaaka seuraavana päivänä näyttää 500 grammaa enemmän minua, valun yhä enemmän bulimian käskyteltäväksi. Jos syön vähän, tuntien keveyttä ja puhtautta, ja vaaka näyttää aamulla minua olevan vähemmän, annan anoreksian kiertää luisevat sormensa ranteeni ympäri.

Tämän päivän syömisten seurauksena vaaka huutaa huomenna kirosanoja ja katkoo nilkkani heti aamusta. Huomenissa palaan luultavasti siis jälleen itkien, lohtua hakien bulimian kylkeen. Se jatkunee viikonloppuun asti, kunnes olen tuhonnut elimistöäni edestakaisella ruoankuljetuksella sen verran, että paino on alle 43,2 kiloa. Tuon luvun nähtyäni vastaan anoreksian kädenpuristukseen, enkä enää päästä irti ennen kuin olen kevyempi. Nuo luvut nähdessäni käännän jälleen selkäni bulimialle ja nautin siitä puhtauden tunteesta, joka aaltoilee ylläni alhaisten kalorien ansiosta. Sitten vain odotan, että kuihdun tarpeeksi, jotta joku tekisi jotain.

Tuesday Sadness

Tänään on ollut kliseisen huono päivä. Sellainen, että vesi rei'ittää taivaankantta yhä kiihtyvää tahtia vuorokauden ympäri ja taivas roikkuu niin alhaalla, että se melkein lepää hartioillani. Ajatukset ovat jälleen kiertäneet kehää kalorit-ruoka-ahdistus. Siinäpä minun päiväni pyhä kolminaisuus. Ensimmäisinä mainittuja kertyi eilen 630 kalorin verran, ruokaa oletettua vähemmän ja sen seurauksena ahdistuskaan ei juurtunut yöksi asumaan sisälleni. Nukkumatti ei kuitenkaan suonut unihiekkahieraisujaan väsyneille silmäpusseilleni. Yön unisaldo lienee parin tunnin luokkaa.

Aamun väsynyttä olemusta kohensi laskenut paino. Kai. En tiedä. Oloni on niin ristiriitainen. En halua lihota, päinvastoin, mutta silti suurin toiveeni on parantuminen. Mahdoton yhtälö?
Ainakin söin aamupalan, kahdensadan kilokalorin edestä lusikoituja muroja ja jogurttia. Koulussa nakersin näkkileipää, jonka päälle pyyhkäisin seitinohuen kerroksen levitettä ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan. Kaveriksi narskuttelin salaatinlehtiä, seasta löytyi säilykepersikkaa. Ahdisti, ja nälkä jäi vatsanpohjaan vaikeroimaan. Iltapäivätuntien välissä kaavamaisesti nautittu myslipatukka toi kuitenkin täyden olon. Kotona odotti kasvissosekeitto. Kevyeksi verhotun ulkoasun pilasi rasvainen sivumaku. Iso lautasellinen keittoa kuitenkin upposi sisälmyksiini, jälkiruoaksi sokerittomia pastilleja. Ai ahdistaako? Kyllä.

Ahdistus ajaakin minut lähtemään heti nämä sanat riivittyäni jumppasaliin seuraavaksi tunniksi. Ei huvittaisi, en jaksa, kehoa kohmettaa ja särkee, mustelmat itkevät ympäri kehoani. Joo, ryhmäliikuntatunnit ovat kivoja. Kunnon hikitreeniä, mikäs sen parempaa.

Jos syön iltapalaksi jäätelön, olenko epäonnistunut paska vai parantuja? Läski laiska vai terveen puolen vielä omaava yksilö? On valinta ja vastaus mikä vaan, kalorien pitäisi jäädä 1200:taan.

Tänään 43,2 kg ja huomenna sen on pakko olla vähemmän. Miksi?

Monday Madness

Maanantait sattuvat kohdalleni puolta useammin kuin perjantait. Meinasin pohtia, voiko maanantait ikinä olla hyviä päiviä, mutta jätän asian sikseen. Voivathan ne, totta kai. Jotain positiivista löytyy omankin viikkoni aloituksesta: syömisiä on paljon helpompi hallita arjen keskellä.

Kotiuduin koulureissulta vasta hetki sitten. Pakkanen painoi verkkosukkahousuilla verhotut sääreni täyteen sinisä suudelmia. Kylmyys valahti sisään takinkauluksesta ja seurasi minua kotikynnyksen lämpimällekin puolelle. Iltaruoaksi puputin salaattia tonnikalalla, namnam minun lempiruokaani. Turvalliset 200 kaloria muiden kauhoessa riisiä ja kanaa. Äiti ei edes kummastellut, on vain tyytyväinen kun minä syön. Makumieltymyksensä kullakin. Minä en pidä perunasta tai riisistä, mutta parsakaalista ja porkkanasta senkin edestä...

Nyt särpin mustaa teetä. Vaniljainen maku tuntuu lempeältä vasten karheaa kurkkua. Annan sokerittomien pastillien sulaa kielen päälle ja nautin niiden vienosta suolaisuudesta. En jaksa ahdistua pastilliaskin 80 kalorista. Energiansaanti jää kuitenkin tämän päivän osalta alle 1000 kaloriin. Miksi minä edes ikinä opettelin laskemaan niitä? Tavallaan haluaisin uskaltaa syödä enemmän, mutta on helpompi olla syömättä liikaa, oksentamatta ja ahdistumatta kun kalorilukemat pyörivät turvallisilla alueilla. Vaikka onhan 1000 kaloriakin paljon, melkein normaalisti. Kai? Aloitin aamuni ruoanmuruilla, kuten aina. En vain pääse liikkeelle ilman aamupalaa. Monet nauttivat pannullisen mustaa kahvia ja siinä se, mutta minä tarvitsen vatsantäytettä selvitäkseni bussipysäkille asti. Näkkileipä ja proteiinirahka. En suostunut ahdistumaan. Koulussa kasasin makaroonia lautaselleni puolikuun muotoon. Pöydässä istuessani en rikkonut asetelmaa. Lounaan virkaa toimittivat kolme mandariinia. Nyt kun vatsassa painaa edellämainitun lisäksi se salaatti ja puolitoista litraa nestettä, olo on jälleen lihava. Aamun lukemat kolkolla näytöllä olivat 43,4 kg.

Minulla ei ole oikeastaan mitään asiaa. Voisin pohtia syntyjä syviä, jossitella mitä elämälläni olisi annettavanaan ilman itseaiheutettuja ongelmia tai kertoilla sairauteni piirteistä. Voisin kertoa viikon takaisesta lääkärikäynnistä (kiitos terveystarkastukset ja terveydenhoitaja), jonka kuulin johtaneen lähetteeseen psykiatrille. Hui. Nyt vain odotan kirjekuorta. Odotan apua, mutten tiedä, voinko ottaa sitä vastaan. Olen valehdellut lähipiirilleni niin kauan, etten kykene kertomaan heille enää asioiden todellisinta laitaa. Terveydenhoitajan soitto alhaisesta painostani sai äidin ensin huoleen ja ahdinkoon, mutta tasoitin tilanteen nopeasti. Äiti ei tiedä, mistä ainesosista kodin ulkopuolisen elämän ateriani koostuvat. Hän ei tiedä vaa'alla ravaamisesta, kouluruoan syömättömyydestä, kalorien laskennasta ja minua luhistavasta ahdistuksesta. Hän näkee vain sen, mitä hänelle näytän. Toisinaan se on kunnon annoskokoja, joille hän hymyilee tietämättä, mitä kylpyhuoneessa jälkeenpäin tapahtuu. Usein hän näkee pieniä annoksia ja rasvattomia tuotteita. Silloin hän tyrkyttää tai hieman huolestuu, mutta minua ei voi pakottaa syömään. Niinpä salaattileipä jää ottamatta, rasva levittämättä ja keksit syömättä.

Mutta miten minä voisin kertoa rakkaalle äidilleni tuskasta, joka on jo sulautunut osaksi kärsivää olemustani?

Kolme tuntia satumaahan

Kolme tuntia ja voin hyvästellä yhden sairauden kannalta kamalimmista vuorokausistani. Neljä oksennuskertaa. Oloni on jokseenkin epätoivoinen, pöhöttynyt ja pettynyt. Tätä kutsutaan totaaliseksi epäonnistumiseksi. En edes muista, milloin viimeksi olisin ahtanut saman vuorokauden kellonkierroille neljä pää pönttöön-reissua. Hyvä vaan, etten muista. Se tarkoittaa, että viime kerrasta on jo hyvän aikaa. Nyt saa oksentaminen loppua. Lupaan sen tässä ja nyt, teille kaikille jotka näitä sanoja silmäilette. Minä lupaan että huomenna en oksenna. Ja oksentamaton linja jatkukoon niin pitkään kuin suinkin pystyn sen pitämään.

En tiedä, mitä tapahtuu, jos vaaka huomenna kirkuu korkeampaa painoa. Osaisinpa olla astumatta kylmälle levylle, jolle itse olen suonut arvovallan määrittää minut ihmisenä. En kuitenkaan osaa. Vaakafanaatikko kun olen, niin kuin aiemminkin jo mainitsin.

Väsymys painaa silmäpussejani leukaperiin ja kylmänväreet kouristavat vaatekertaan verhoiltua olemustani. Minulla on lihava olo. Se on hirveä tunne. Meinaan itkeä, mutta tyydyn tukehduttamaan itseni nieltyihin kyyneleihin.

Se tunne

"Se tunne kun..." alkaa liian moni päivitys Facebookissa. Ne täyttävät koneeni näytön ja nauravat minun rosoiselle, kyyhöttävälle olemukselleni koneen äärellä. Se tunne, kun saa uuden puhelimen, leipoo parhaita pikkuleipiä ikinä, oma isä on se maailman paras tai viettää leffailtaa kaveriporukalla. Se tunne, joka minulla on edellä mainittuja päivityksiä lukiessani. Se tunne on puhtaan epäonnistunut.

Minun päivitykseni voisi olla seuraavanlainen: "Se tunne, kun oksennat toista kertaa saman vuorokauden tunneilla. Sormet raapivat kurkkua ja oksennus kirvelee rohtunutta kämmenselkää. Se tunne, kun ahdistus valuu sisältäsi valkoiselle posliinille liaten sen. Se tunne, kun roiskautat kylpyhuoneen kaakeleille laventelin tuoksua ja siivoat äskeisen deletointisi olemassaolemattomaksi. Se tunne, kun vaaka näyttää toisinnon aamupainostasi. Se tunne, kun painat 43,6 kilogrammaa ja olet silti aivan liikaa."

 

Oksentaminen ei edes poista ahdistusta. Minua heikottaa ja pyörryttää, pureskelemaani purukumiin sekoittuu vahingoitetun ruokatorven maku. En saanut edes kaikkea ulos, osa ruokariekaleista jäi sisääni muovaamaan minusta entistä uhkeamman. Kylmänväreet kalisevat rankaani pitkin. Viileys valuu leukaperistä sormenpäihin, ja kirjoittaminen on vaikeaa.

Koulutehtävät huutavat tekemättömyyttään. Minua ahdistaa niiden hoitamattomuus, mutta vähintään vastaava tunne valtaa minut, kun edes mietin niiden tekemistä. Kyllä, olen perfektionisti. Muutamien oppituntien jälkeen starttaava koeviikko kuolettaa minua sisältä. Kappaleet on lukematta ja vuorokauden tunnit valuvat ohitse merkityksettöminä, liian nopeasti. Syömisvammailu ei jätä aikaa muulle. Tahtoisin niin kovasti olla tehopakkaus: energinen ja sen luontoinen, että jokainen päivän kellonkierto olisi täynnä hyödyllistä aikaansaamista. En ole. Tämä ominaisuus yhdistettynä perfektionismiin ei takaa järin helppoa olemassaolemisen tunnetta.

Nyt minun on vain tartuttava rästihommiin. Kylmän veden pingottama vatsalaukku muistuttaa kurinallaan minua huonosta päivästä. Haluan takaisin sen puhtaan tunteen, joka on saavutettavissa ainoastaan syömättömyydellä. Kliseinen huominen, maanantai, olkoon taas uuden viikon uusi alku.

Paljon onnea vaan, lahjaksi piilotan suruni sulta

Isänpäivä. Onnittelen ja halaan isääni kevyesti. En anna hänen kietoa käsiänsä ympärilleni. En pidä kosketuksesta. Rakastan sinua, isä.

Aamu alkaa katetulla aamiaisella; tuoretta leipää ja croissantteja. Särpin mustankitkerää teetä mukillisen toisensa perään ja seurustelen pöytäseurueen kanssa tunkien samalla ruokaa sisuksiini. Voi kun osaisin ottaa juhlallisemmat ruokailut niin kuin normaalit ihmiset. Erityislaatuisesta ruoasta nauttien. Oma ateriani päätyy vessanpönttöön. Tosin, ei kokonaan, ja se jos mikä ahdistaa. Olen vaakafanaatikko. Aamupaino 43,6 kilogrammaa, mutta kaikesta leipientäyteisestä kakomisesta huolimatta deletointireissun jälkeen 43,9 kg. Ynh, läski minä. Tiedän jo nyt, että tulen oksentamaan tänään vielä kaksi kertaa. Lounaan/päiväkahvit, kun sukulaistädit survovat kaakkua toisensa perään lautaselleni luisesta olemuksesta valittaen. Ja minähän syön, paljon helpompi niin. En kuitenkaan voi antaa kakun jäädä sisälleni sen paremmin kuin lounaankaan. Valitettava päivän kolmas oksennuskerta on tulossa vielä illallisenkin jälkeen. Isäni toiveruokaa, jotain kermaista ja tärkkelyspitoista. Pakko siitäkin on sitten eroon päästä.

Äskeinen lauserypäs antoi minusta varmasti täysin bulimisoituneen kuvan. Sellainen minä taidan ollakin. Voiko olla bulimikko haluamattaan? Vihaan oksentamista yli kaiken, mutta minulla vain ei ole vaihtoehtoja. Olen pitänyt itseäni liian huonona anorektikoksi. Minulla ei ole itsekuria niin paljoa. Pahimmillaan oksentelin joskus kahdeksan kertaa päivässä. Eilen oksensin kolme kertaa, samoin varmaan tänään. Koko viikon maanantaista perjantaihin en kumartanut pöntölle kertaakaan. Se on hyvin se.

Kuinka kauan sitten olen ollut tällainen? Syömisongelmainen, ruoalla pelleilijä. En kuitenkaan diagnosoitu syömishäiriöinen. Itse diagnosoisin itseni varmaan anorektikoksi bulimisilla piirteillä. Jos siis diagnosoisin itseni. En tee sitä. Jo kolmisen vuotta olen tainnut harjoittaa elämäni aktiivista pilaamista. Aidosti onnellinen ja ongelmaton taisin olla viimeksi seitsemännellä luokalla. Kahdeksas oli satunnaista laihduttelua, mutta silti hyvää aikaa. Peruskoulun viimeisellä tämä pelleily todenteolla taisi saada tuulta alleen. Silloinko opettelin oksentamaan? Maailman typerin veto. Nyt tahkoan lukion toista vuosikurssia. Henkinen tasoni on mennyt laskusuuntaan, samoin paino. Kilomääräni lienee jokseenkin tarkka toisinto 10-vuotiaan minän painosta. Henkinen kypsyys ei yllä edes siihen.

Miksi 56-kiloisesta, normaalipainoisesta optimistista tuli 43-kiloinen luisevan sorjaa olomuotoa tavoitteleva pessimisti? Haluaisin olla terve, mutta haluamisella ei enää ole pahemmin vaikutusta. Käytäntö on se, joka ratkaisee. Jos lupaan taas huomisesta alkaen olla oksentamatta, se on jälleen uusi yritys. En lupaa lopettaa oksentelua. Mutta lupaan yrittää parhaani, venyttää oksentamattoman viikon yli viisipäiväiseksi. Kalorit tulevat pyörimään tuhannen kieppeillä. Monelle se on liikaa, ja niin kai minullekin. Näissä olosuhteissa ja tässä sisälläni möyrivässä heikkoudessa en kuitenkaan pysty parempaan.

Olohuoneesta kuuluu iloista puheensorinaa. Onnea, isä. En tehnyt korttia tai ostanut lahjaa. Sinun takiasi minä tänäänkin esitän iloista.

Tuntemiseni tuntemattomuudesta

Minulla ei ole tapana esitellä itseäni. Minä vain olen ja tutustun tutustumisen omalla painolla. Inhoan kertoa lempiväriäni tai suosikkieläintäni, mutta teen sen tarvittaessa hymyillen. Minulla on valkoiset, mutta rösöreunaiset hampaat. Valkoisuus on hyvä juttu, edes kurkkuun lukuisia kertoja työnnetyt sormet eivät ole vetäneet keltaista esirippua purukalustoni ylle. Taas yksi syy lisää lopettaa oksentelu kokonaan. Tahdon pitää hampaat suussani, jotta voisin vielä jonain päivänä käyttää niitä niiden oikeaa tarkoitusta kunnioittaen; syöden ja hymyillen. Miksi kahdesta noin luonnollisesta asiasta on kehkeytynyt minulle suuren mittakaavan ongelma? Kirjoittaisin vastauksen tähän, avaisin ongelmaisuuteni perimmäiset syyt mustaksi valkoiselle, jos vain tietäisin. En tiedä. En ihan oikeasti tiedä. Toki minulla on veikkauksia ja välähdyksiä, mutta mitään ennaltanimettyjä portaita pitkin en kävellyt syömishäiriösuohon. Kerron niistä myöhemmin. Joku päivä niinä tunteina, kun ei vielä ole pimeää. Nyt en pysty, sillä ahdistus kuristaa kurkkuani jo valmiiksi. Vaikka ei se pimeydestä johdu. Minä pidän pimeästä.

 

En tiennyt, millainen on hyvä blogin aloitusteksti. Minulla ei myöskään ole harmainta aavistusta, millaiset sanat miellyttävät silmää toisessa postauksessa. Itsekritiikkini on suurta kaikessa, mitä teen tai olen tekemättä. Siksi sain villin idean. Minä en ole itsekriittinen tässä blogissa. Kirjoitan, vaikken vielä tietäisi mitä kirjoitan. Puhun, vaikka ahdistus yrittäisi vaientaa minut. Ennen kaikkea, olen rehellinen. Kerron totuuden, en sen muunnelmia tai sulosointuja elämäni kauneudesta. Täällä minä aion olla oma itseni. Ehkä sinäkin tutustut minuun näiden sanojen myötä. Pikkuhiljaa, tutustumisen omalla painolla.

 

Vain minänä muiden joukossa

Hei.Vain kolme pientä kirjainta, ja minua jo ujostuttaa. Olisin voinut aloittaa nasevamminkin. Huudahtamalla tervetuloa tai sylkäisemällä tervemenoa. Sanoin kuitenkin vain hei. Heihei sanoin sinulle, joka rastia painamalla pyyhkäiset olemassaoloni olemattomaksi.

Minä olen Margareta. Nimi on mongertava ja vaikeasti lausuttava, mutta jossain sen siimeksissä piilee pientä voimaa. En ole vielä löytänyt sitä. Joku saattaa muistaa minut, tai sitten ei. Riivin joskus sanoja elämästäni mustansävyiseen blogiin. Kerroin surusta ja ikuisesta laihdutuksesta, mutta yhtäkkiä katosin. Poistin blogini, enkä enää ollut olemassa lukijoilleni. Joku jäi kaipaamaan, useimmat eivät.

Tämä blogi saa alkunsa nyt. Lauantai-iltana marraskuun hyisessä syleilyssä, avauksenaan kummallisen kiero tekstinpätkä. Tuntuu vaikealta kirjoittaa. Tiedän, mitä haluan sanoa, mutten osaa enää puhua. Siltä minusta usein tuntuu. Syvin tarkoitukseni on kuitenkin saada ajatuksiani pois kiehnäämästä päästäni. Liian kauan olen kerännyt kaiken sisälleni, ja tuntuu olevan korkea aika syytää päivän ulosanti näppäimistölle. Koska minua ahdistaa. Minua sattuu. Minua surettaa. Mutta itkeä sallin itseni vain harvoin.

Haluaisin kovasti sanoa, että tämä on paranemisblogi. Kertomus siitä, kuinka luihin nojaava nahkakasa löytää elämänilon ja onnen, oikeat annoskoot ja herkullisen karkkimaun. Postaisin kuvia itsestäni kuin muotibloggari, sievistelisin peilille tuumakoon 24 farkuissa, ja muutaman kuukauden päästä nauraisin päälläni pöksyt kokoa 27. Koska näin ei tule käymään, en edes väitä tämän olevan parantumismyönteinen blogi ulos syömishäiriön sylistä. Proanailu on kuitenkin tyystin väärä kuvaus sekin tälle ajatusmössölle. Laihdutusblogi kuulostaa kökölle, eikä kerro kokototuutta. Ehkä tyydyn toteamaan tämän olevan minun blogini. (Toistaiseksi) diagnosoimattoman syömishäiriöisen kertomia päiviä, jotka sisältävät ahdistusta, liian vähän ruokaa, liikaa ruokaa, oksentamista, valehtelua ja ikuista yrittämistä - vuoroin kohti parempaa, toisinaan suuntana pohja.

Lupaan paljastaa kasvoni, sysätä näytölle ihka oikean kuvani heti, kun voin käsi sydämellä luvata tämän olevan parantumismyönteinen blogi. Koska se tapahtuu? En voi tietää, mutta toivoa saan. Siihen asti tämä olkoon pelkkiä hajanaisia, ehkä ajan mittaan yhtenäistyviä päiväkirjansivuja. Minulle, ehkä sinullekin. Kuinka vaan, sillä loppujen lopuksi, kumpaakaan meistä ei kiinnosta.