Syys(aikaa, taikaa, ehkä toivoa)

Syysflunnsa hyökyi ylleni hennoin ottein, sairastan vain nenän tukkoisuutta ja pientä yskintää kera kurkkukivun ja kylmänväreiden. Lämpö pysyy kuitenkin kuumerajan alapuolella, eikä oloni tarkemmin ajatellen edes ole kovin kehno. Eilen etsin flunssasta (teko)syyn olla tekemättä yhtään mitään. Viiden päivän kilpajuoksu ajankulun kanssa ja arkikiireet tuntuivat yhtäkkiä tonnilta niskassa. Lauantai toimi siis tylsyydestään huolimatta vallan mainiona palautuspäivänä. Syyllisyydensirppi kouraisi jossain vaiheessa iltapäivää syvältä sisimmästä asti, mutten jaksanut välittää. En opiskellut (vaikka pitäisi), en liikkunut, en poistunut edes kotioven ulkopuolelle happea haukkaamaan. Päivän menu koostui vaahtokarkeista, pitsasta ja jäätelöstä. Asunvirkaa toimittivat reisiä pitkin lököttävät pörröpökät ja nuhjaantunut college. Ja kaikesta siitä tylsyydestä ja pienestä ahdistuksesta huolimatta oli ihan kivaa. 

Sama velvollisuuksia pakoileva lötköilymeininki on jatkunut tänäänkin. Kampesin seinäkalenterini syyskuun puolelle ja yritin syvään hengittäen sisäistää kaikki ne menemisestä ja tohuamisesta lupailevat merkinnät. On preliminäärejä, ylimääräisiä oppitunteja, YO-kirjoituksia kolmin kappalein, autokoulua sekä teoriassa että käytännössä, viikottaisia psykologi-käyntejä, lääkäriaika (muuhun kuin syömishäiriöön liittyen), paljon töitä, abien ohjelmaa... Ja lienisi suotavaa sosiaalistua kavereiden pariinkin, mutta vapaa-ajan käsite tuntuu olevan syyskuun osalta aika vieras.

Kieltämättä suuri stressi ja huoli ylioppilaskirjoitusten suhteen alkaa hiljalleen astua päälle. Olen lukenut, mutten likimainkaan tarpeeksi. Olo on jo etukäteen kuin pahimmallakin rimanalittajalla. Ahdistaa ja tuskastuttaa. Odotan vain, että kaikki YO-hypetys saapuisi päätökseensä tältä syksyltä. Olen perfektionismin ja laiskuuden painikamppailun taistelukenttä. Yritän kertoa itselleni, ettei paras tulos ole välttämättömyys, että toisinaan ok:kin on ihan ok.

Olen kypsytellyt mielessäni asiaa syömishäiriöstä parantumisesta ja painon nostamisesta. Lopputulos on tähän mennessä se, että yllätyn itsekin toisinaan ajatusmaailmani terveyttä (ja vastapainona joskus hätkähdän sen sairautta), mutta käytännön kohdalla uhkaa pakki mennä päälle hyvinkin hätäisesti. Tiedän, että vaa'alla ramppaamisen lopettaminen olisi askel parempaan suuntaan, mutten kykene päästämään irti digitaalisista numeroista. Sen verran edistystä on tapahtunut, että punnitsen itseni enää vain aamuisn ja iltaisin, joinakin päivinä päivälläkin, mutta kovin moneen kilonkarhuamiskertaan ei saldo vuorokauden kohdalta enää yllä. Ajatuksen tasolla pystyn silloin tällöin hyväksymään itseni 44- tai jopa 45-kiloisena, todeten sen olevan itseasiassa peräti pieni paino, mutta niin... En uskalla nostaa painoa, en uskalla antaa sen nousta. Psykologin kommentti on vaisu ja kehotus käy, että "sinun olisi hyvä suunnitella päivän ateriat huolella kun kerran sulle on taipumusta että niitä voi helposti jäädä välistä." Ravitsemusterapeuttia en ole nähnyt sitten päiväosaston, mutta itsepähän peruin kesälle saamani ajan. Toisaalta se on ihan sama, sillä henkilökemioidemme rt:n kanssa sotivan pahasti yhteen, eipä tuosta hoitosuhteesta paljon hyvää käteen jäisikään.

Aika tuntuu valuvan viikonlopun lävitse hitaasti ja vaivalloisesti. Laskeudun ehkä pitämään pehmeää lattiamattoani paikallaan ja syventymään opiskeluun. Tosin syventymisestä lienee turha edes puhua, sillä ajatukseni laukkaavat kaikessa ja kaikkialla paitsi itse aiheessa. Niistelen nenääni ja mietin, minkä vitamiinin puutos saakaan suupieleni jälleen haavautumaan. Harjaan hiuspehkoani ja otan vastaan äidin kehut sen parantuneesta kunnosta. Leikin, että on lauantai ja päätän jäädä huomenna kotiin. Lupaan opiskella, tällä kertaa ihan oikeasti.