Älä oksenna

Minä en muista ensimmäistä oksennuskertaani. En muista tarkkaa päivämäärää - oikeastaan en edes saa kiinni vuodenajasta tai vuodesta. Arvelisin sen tapahtuneen ysiluokan syksyllä. Vai jo aiemmin? Vaikka oksenteluhistoriani on itkuinen joukko pelkkiä tuskaisia muistoja, tahtoisin silti olla tietoinen päivästä, jona ensikertaa työnsin pääni pönttöön, kirjaimellisesti. Ainoa varma muistikuva on ensimmäinen kerta, jolloin yritin deletoida vatsalaukkuni sisälmyksen tahallisesti. Olin paastonnut koko päivän ja kotiutuessani koulusta tyhjään taloon, tunsin armotonta nälkää. Söin seitsemän paahtoleipää. Vasta kyseisen ruokamäärän sulauduttua osaksi minua, käsitin tilanteen kalorimäärän. Käsitin tekeväni väärin. Tai oikeastaan luulin tekeväni väärin. Yrittämällä tunkea hammasharjaa kurkkuun ja hytkytellä vettä vatsassani puolikkaan leipäpussin syönnin jälkeen minä annoin vallan syömishäiriölle. Kuinka väärässä olinkaan, kun luulin olevani tilanteen hallitseva osapuoli.

Jossain vaiheessa oksentamisesta tuli tapa. Taas haluaisin muistaa tarkemmin, mutten muista. Ehkä se oli aluksi satunnaisempaa, sillointällöisen ahdistuksen tyynnyttelyä ja pahan olon purkamista. Minusta tuli kuitenkin hyvä oksentaja, valitettavasti. Aluksi en pitänyt posliinin palvontamenoja muuta kuin yksinollessani. Oksensin paitsi ylensyönnin jäljiltä, myös toisinaan silloin, vaikka nielty ruokamäärä olisi ollut naurettavan pieni. Jossain vaiheessa opin siisteyden. Sitten äänettömyyden. Nopeuden. Huomaamattomuuden. Silloin kaikki lähti käsistä, sillä edes muiden läsnäolo ei estänyt minua hankkiutumaan eroon kaloreista.

Pahimmillaan oksensin yli kymmenen kertaa päivässä. Kaiken syödyn ja vähän vielä enemmän. Joka päivä, koko viikon, koko kuukauden... Yksikin välipäivä oli poikkeus, sortuminen viimeistään muutaman (paastotun) päivän jälkeen sääntö. Pidin kalenteriini tukkimiehen kirjanpitoa. Viivaviidakko täytti päivämääräruudut. En tahdo kaivaa viime vuoden seinäkalenteria esiin enkä kelata nykyisestä alkuvuoden kohdalle. Kymmenen, kahdeksan, kuusi, neljä, kolme, kaksi, yksi... Oksennuskertoja on liikaa. Oksennettuja päiviä ja hetkiä on liikaa.

Minulla oli muutamia oksentamislakkoja. Osa kesti päivän, onnistuneet kahdesta vuorokaudesta peräti viikkoon. Kaksiviikkoinen taisi rikkoutua kerran pahimman kauden aikana. Lukion ensimmäisen luokan syksyllä pidin oksentamatonta ja muutenkin aikalailla tervettä putkea päällä koko sen ajan, kun elokuu hiljeni ruskaan ja pudonneet lehdet peittyivät lumen alle, mutta päädyin ylöskiivettyäni jälleen alamäkeen. Tuo alamäki kesti yli vuoden, käyttäen minua syvällä ja syvemmällä oksennushelvetissä.

Asia, jota häpeän eniten elämässäni, on ahmiminen. Se ilmennee vanhoista blogiteksteistä, joita en tahdo lukea. (Minä olen nyt vahvempi, mutten murtumaton.) Ostin salaa ruokaa, jolla turrutin kaiken sen tuskan sisälläni. Söin uskomattomia määriä, venyttäen paastossa pienentyneen vatsalaukkuni äärirajoille ja sen yli. Oksensin mättöjäni, kotiruokaa, ihan kaikkea. Oksentamisen ja oksenttamattomuuden raja meni siitä, mikä oli liikaa. Veteen piirretty raja ajoi minut aina oksentamaan. Toisinaan oksennuksen syyksi tarvittiin säkillinen ruokaa, joskus riitti pelkkä yksi ylimääräinen leipäsiivu.

On ihme, etten koskaan jäänyt kiinni. Blogi on ainoa paikka, jonne olen avautunut oksentamisesta. Siitä eivät tiedä ystäväni, eivät perheeni, ei edes hoitotaho. Paria äidin huolestunutta kysymystä lukuunottamatta kukaan ei ole koskaan edes epäillyt minun omaavan bulimisia piirteitä. (Ja vaikken omaakaan lääkärintutkintoa, lienen oikeutettu sanomaan, että tiettyinä elämäni aikakausina olisin saanut diagnoosiksini bulimian.) En uskaltanut, enkä uskalla, kertoa oksentamisesta ääneen. Se on likaista ja inhottavaa, häpeällistä ja kuvottavaa. Ei siitä puhuta ääneen, sitä ei myönnetä. Vaikka pitäisi. Jos sinä oksennat, kerro siitä jollekulle. Älä pelkää niin paljon kuin minä pelkäsin. Sillä olen varma siitä, että jos olisin saanut oman sanaisen arkkuni auki ensimmäisen helvetinkuilun kiertomatkalla, en olisi pudonnut entistä syvemmälle uudestaan ja vielä uudestaan. Ei, minä en ole mikään tai kukaan neuvomaan ketään oksentamisen lopettamisen tai syömishäiriöstä parantumisen suhteen. Minä olen itsekin sairas. Minulla ei ole sataprosenttista parantumismotivaatiota, en omaa tervettä kauneusihannetta eikä oma polkuni, jota nyt kuljen ole suoraan parantumisen käsikirjasta, vaikka kohti parempaa yritänkin askeltaa.

Tämä ei ole tarina, jonka minä olisin tahtonut kertoa. Aikomukseni oli painaa mustaksi valkoiselle jotain paljon seikkaperäisempää ja tarkempaa, mutten minä pysty. En pysty, koska en halua. Ja koska en ihan oikeasti muista. Ehkä muistamattomuus on omiaan kertomaan jotain sen sumun paksuudesta, jossa elin oksennuskausieni aikana. Oksentamalla minä pilasin paljon, enkä voisi olla kiitollisempi siitä, etten tehnyt pahoja tai peruuttamattomia tuhoja kropalleni.

Minun oksentamiseni on salaisuus. Ja annoin itselleni luvan pitää salaisuuteni, olla sanomatta sitä ääneen. Sisimmässäni tiesin, että olisin tarvinnut jonkun laittamaan toiminnalleni stopin. Vaikka häpeä on tekosyy, sallin silti itselleni vaikenemisen - yhdellä ehdolla. Minä päätin lopettaa oksentamisen. Päätökselläni ei ollut mitään korrelaatiota painon nostamisen tai muuntahoisen parantumisen kanssa. Monta kertaa minä vannoin lopettavani nyt tai ainakin siihen ja siihen mennessä, mutta vasta huhtikuinen lupaukseni oli todellinen. Olin kai koskettanut pohjaa.

Vaikka päätös oksentamisen lopettamisesta kumpusi minusta itsestäni ja omasta halustani, en voi kiistää ulkopuolisten tekijöiden suurta merkitystä. Vain vähän aikaa oltuani oksentamatta jouduin päiväosastolle. Minulla olisi siellä ollut monta hyvää mahdollisuutta kertoa oksennetuista aterioista ja ahmituista asioista. Sovin itseni kanssa, että mikäli oksentamattomuuteni jatkuisi, ei minun tarvitsisi kertoa kellekään. Kiristin itseäni terveempään toimintatapaan käänteisellä lupauksella siitä, että mikäli oksentaisin, ilmiantaisin itse itseni. Paitsi häpeä, myös lisääntynyt valvonta sai minut pysymään alun vaikeina aikoina ruodussa. Päiväosastojakson alkamisen jälkeen suupalojani tsekkailtiin kotioloissakin niin tarkasti, että olisin miltei täydellä varmuudellä jäänyt kiinni itse teosta, mikäli olisin päätynyt halailemaan pönttöä aterian päätteeksi. Pikkuhiljaa, oikeastaan yllättävän nopeasti, ajatukset ja suunnitelmat mahdollisuudesta oksentaa lievenivät ja hälvenivät. Minä en halunnut oksentaa. Minä olin vihdoin oppinut, ettei oksentaminen paranna asioita, päinvastoin. Tahdoin unohtaa koko oksennushistoriani. Tai ainakin luulin tahtovani niin. Halusinpa sisimmässäni sitten muistaa tai en, on asioiden kiistäminen (jopa itseltäni) pyyhkinyt suurimman osan muistoistani oksentamiseen liittyen ulottumattomiin. Ehkä minä tavoittaisin sen tunnetilan ja kaiken sen tuskan, jos yrittäisin. Minulla ei ole aikomustakaan yrittää. Voin kertoa nyt rehellisesti, etten todellakaan tahdo enää oksentaa. Kysy itseltäsi, tahdotko sinä? Sen jälkeen mieti sitä mahdollisuutta, että oksentamisen lopettamisen avainsana saattaakin vannomisen sijaan olla haluaminen. Itse vannoin ja lupasin monta kertaa katteettomasti, onnistuen kerta kerralta huonommin. Huhtikuussa minä lupasin, mutta ennen kaikkea halusin. Ja tässä minä olen, neljä pitkää kuukautta myöhemmin. Olen ollut neljä kuukautta oksentamatta. Nykyään en mieti oksentamista: en tahdo sitä, eikä se ole vaihtoehto. Silti minua pelottaa. Pelkään repsahtavani, pelkään päätyväni jälleen pahaan oksennuskierteeseen. Sillä ollakseni rehellinen, en usko että kykenisin toistamiseen kahlaamaan tietäni ulos samanlaisesta helvetistä. En ole varmoilla vesillä, eikä minun tarvitsekaan. Sillä minä tiedän, etten minä halua enää oksentaa. Voisin tehdä palopuheita oksentamisen haitoista ja vaaroista, mutta kuka oksentamiskierteessä oleva oikeasti ei niitä muka tiedä? En tiedä puhunko vain omasta puolestani, mutta ei minua pahimpina kausina pelottanut edes oksentelun tuoma kuolemanuhka. Haittavaikutuksia on oksentamisella paljon ja niillä on väliä. Hienoa, jos niiden tiedostaminen saa jonkun lopettamaan, minua ne eivät vaan aikanaan auttaneet. Haittavaikutukset olivat minulle vain yksi helvetin liekki keskellä palavaa kokkoa.

Tämä postaus ei ole sitä mitä sen alunperin piti olla. Oikeastaan tämä teksti on kasa sanoja, joiden ei ollut määrä päätyä näyttöruudulleni tänä iltana. Ajatus oman tarinani - tai ainakin sen palojen -  jakamisesta pälkähti päähäni kesken tv:n katselu maratonin, eikä minulla ollut aluksi aikomustakaan saattaa inspiraatiotani sanalliseen muotoon. Ehkä spontaaniuus toimiikin paremmin. Minä kerroin tämän juuri sinulle. En miettinyt sanojani etukäteen, en kiteyttänyt asiaani kronologiaksi enkä jälkikäteen tunnustele tarinaani omilla huulillani. Minä kerroin tämän sinulle sen takia, että ajattelisit edes ihan hetken. Minulle kommentoitiin ihania ja tsemppaavia asioita silloin, kun vuodatin oksentamisen tuskaa ja toivottomuutta blogini postauksiin. Minä kiitin kauniista sanoista, mutten oikeasti uskonut. Uskoin kommentoijien rehellisyyteen ja faktoihin, mutten uskonut itseeni. Kenenkään muun oksentaminen ei ole minun määräysvaltani piirissä. Jos oksennat, oksennat. Jos tämän postauksen luettuasi tahdot maalata minulle kukkahatun tai pirunsarvet, tee niin. Nyt ei ole kuitenkaan kyse minusta. Nyt on kyse sinusta. Ehkä et usko nyt, juuri tällä hetkellä ikinä pääseväsi oksentamisesta eroon. Sano mitä sanot, mutta minä uskon sinuun. Jos uskot itse itseesi, minä uskon sinun kanssasi.

En ikinä uskonut kirjoittavani spontaania blogiromaania asiasta, jota olen juoksenut pakoon pitkän aikaa. Edelliseen postaukseen saamieni kommenttien jälkeen ymmärsin kuitenkin, että en minä ole juossut pakoon, vaan kääntynyt oikeaan suuntaan. Tämä postaus ei ole visuaalisuuden riemuvoitto: nämä ovat minun puhtaita sanojani, jotka eivät tarvitse kuvien tsemppilauseita tukemaan kertomaansa. Tämä postaus ei ole persoonallisuuden multihuipentuma, sillä aion lopettaa sen niihin kuluneisiin ja kliseisiin sanoihin, joita en ole ikinä kenenkään muunkaan blogista luettuani uskonut (mutta jotka ovat osoittautuneet luottamisen arvoisiksi):

Jos minä pystyn siihen, sinäkin pystyt. (minä en laita perään huutomerkkiä, sillä tämä ei ole käsky. Tämä on toteamus.)