Tottakai paino kohoaa, kun syö tai juo. Puoli litraa vettä tarkoittaa puolenkilon painonnousua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö olisin litkinyt olemukseeni 500 grammaa lisää elopainoa. Okei, veden ja muiden kalorittomien juomien kohdalla numeroahdinkoni on vielä hillityllä tasolla, mutta voi sitä paniikkia mikä toisinaan seuraa kohdatessa syömisen jälkeinen painolukema. Tiedostan, että minun pitäisi vain olla astumatta vaa'alle. Tehdä niin kuin monet muut ja jättää koko kapistus keräämään pölykerrosta ja määritellä ihmisarvoni aivan muilla tavoin. Mutta kun ei se ole niin yksinkertaista! Pahimpiin aikoihin verrattuna käyn vaa'alla nykyään hieman vähemmän ja osaan jopa suhtautua jokseenkin järkevämmin digitaalinumeroiden tanssiin, mutta silti hankin itse itselleni paljon ylimääräistä pahaa oloa käyttämällä lukuisia kellonkiertoja kylmällä lasilevyllä seisoskeluun. Oletteko te nyt tai oletteko joskus olleet vaakariippuvaisia? Kuulisin mielelläni, miten olette mahdollisesti päässeet vaa'alla ramppaamisesta eroon. Voisin purkautua vaaka-aiheesta tähän rivitolkulla, mutta jostain syystä aiheesta puhuminen saa minulle fyysisesti(kin) pahan olon. Oikeasti. Päähän valuu tahmainen tunne ja vatsassa velloo, kun ajattelen omaa suhdettani vaakaan. Tiedä sitten, onko kyse enenevissä määrin inhosta itseäni, vaakaa vai molempia kohtaan.
Sulkekoon kliseinen kuva (jonka ajatuksen tahtoisin upottaa omaan arvomaailmaani itseäni kohtaan) vaakakeskustelun minun suustani tältä erää, sillä aion kipittää seuraavaan aiheeseen. Eilinen ravintolaruokailu meni hyvin. Tilasin kasvispastaa. Annoksenvalintatilanne nojasi etukäteen tekemääni valintaan, luojan kiitos ravintolan ruokalista löytyi netistä. Varmuus tulevasta annoksestani mahdollisti rennon rupattelu siinä lomassa, kun ateriointiseura setvi annostarjontaa. Oma pastakulhoni oli nimensä mukaisesti hyvin kasvispainotteinen, makaroni oli täysjyvää eikä annosta oltu kyllästetty juustokerroksella. Ennen kaikkea, ruoka oli oikein maittavaa. Annos oli runsas, muttei mitenkään epäinhimillisen iso. Söin kaiken. Tunsin ruokaseurani välillä vaihtuvat äimistyneet katseet, kun kilautin haarukkani posliinia vasten, eikä lautaselle jäänyt rippeitä. Siinä hetkessä minua ei edes kovin suuresti ahdistanut. Minua hymyilytti! Olin ylpeä. Edes pienen hetken ajan minä todella olin ylpeä itsestäni, ja siitä, että uskalsin tehdä jotain, johon en vähän aikaa sitten olisi ikimaailmassa pystynyt.
Voittajaolo pysyi mukana kotimatkan ajan. Olin täpötäynnä, mutten ähkyssä. Makasin nurmen päällä ja sadetta kuiskivat pilvet melkein hipovat nenänpäätäni. Ruokalepo tasoitti täysinäistä oloa. Ahdistus etsi ilmenemismuotoaan, mutta otin sen yllättävän hyvin vastaan. Olin päättänyt, päätin ja päätin päättää olla ahdistumatta. Mestariveto ei ollut pitää vaakaorgioita pimenevän illan mittaan, mutta toisaalta - jos hyviä puolia tästä nyt on etsittävä - sain ainakin siedätyshoitoa digitaalinumeroiden harppauksille. Järkeilin tilanteen läpi lukuisia kertoja. Ruoka painaa vatsassani. Se saattaa hetkellisesti nostaa painoani, mutta on onhan mahdotonta lihoa kovin paljoa yhdestä ravintolaruoasta, varsinkin kun päivän kokonaisenergiamäärä jäi yleistä vähäisemmäksi.
Silti aamupainoni oli tänään eilistä isompi. Se tuntui pahalta. Olo oli turvonnut. Jäin hetkeksi ahdistuksen äärelle. Sitten totesin, että normaalia paljon isompi, ehkä suolaisempikin pasta-annos varmaan turvottaa. Paino on hypähtänyt ylöspäin, mutta tuskin se normaalimalliin palatessa vain jatkaa nousuaan. Tämän hataran järkeilyn (tai itsensä pumpuliin peittelyn) jälkeen suuntasin aamupalalle. Minulla oli nälkä. Aamiainen sai aikaa hivenen hengensalpausta, mutta söinpä kuitenkin. Vaakalukema kummittelee päässäni ja yrittää jo etukäteen piirtää päiväni ruokamäärät. Katsotaan, miten käy, mutta syömättömyys sellaisenaan ei enää ole vaihtoehto.
Minun pitäisi nyt olla sukimassa hiuspehkoani ja koluamassa vaatekaappia, mutta viivytän lähtöä sutimalla tätä postausta. Turvonnut olemus höllentää hinkua ilmestyä ihmisten ilmoille. Lähden silti.
minä rupesin pelkäämään vaa'alla käyntiä ja pikkuhiljaa se jäi lähes kokonaan pois. Paljon voimia sinullekin, olo on paljon parempi ilman vaa'an syyttävää sormea.
VastaaPoistaTosi mahtava lukea, kuinka hyvin ravintolaruokailusi sujui! :)
VastaaPoistaMuistele sitä voittajafiilistä. Koska sä pystyt arjessakin ihan mihin vaan!
..Myös lopettamaan ne vaakaravit.
Mä oikeasti suosittelen, että viet sen vaa'an vaikka kierrätykseen tai annat vaikka mummolan vintille, kunhan se ei majaile samassa taloudessa!
Mulle on ollut ja on edelleenkin mahdotonta olla käymättä vaa'alla, jos tiedän missä se on. Siihen ei ole auttanut, että vanhemmat ovat ''piilottaneet'' sen jonnekin, koska sitä ollaan sitten etsitty kodin joka nurkasta vaikka itku silmässä aamuyöllä. Meidän kodin toinen vaaka on viety kokonaan muualle, mutta löysin varastosta tänä kesänä meidän vanhan vaa'an...
Huooh. toisaalta haluaisin, että tuokin vaaka hävitettäisiin mun simistä, mutta en tiedä, pystynkö olemaan ilman sitä. :(¨
Mä oon joskus ollut tosi riippuvainen vaa'asta, kävin aina ennen ruokailua tai vessakäyntiä srkä niiden jälkeen ja tietty aamulla ekaksi ja illalla viimeiseksi. Ja välillä muuten vaan tuli rampattua. Mulla jäi se kun aloin pelkäämään lukua ja tajusin ettei se auta syömistä, oli luku isompi tai pienempi kuin edelliskerralla, ajattelin että nyt pitää syödä vähemmän.. nyt välillä käyn ja siitä alkaa samantien syömisten kovempi kontrollointi ja heti kun paino kääntyy nousuun, lopetan vaa'alla käymisen koska se ahdistaa liikaa. Ja siitä pois pysyminen helpottuu ajan kanssa :)
VastaaPoistaIhana että ravintolareissu meni hyvin! :) ja tietenkin paino nousee normaalia isomman kerta-annoksen jälkeen ja muutenkin pasta-annos saattaa hetkellisesti kerätä nesteitä, se kuitenkin menee ohi :) kompensointi in turhaa!
Paaaljon tsemppiä! ♥
Mä olin joskus ennen riippuvainen vaa´alla käymisestä. Kävin aamulla, koulun jälkeen ja illalla + sitten kaikki muut turhat ramppaukset, milloin mitenkin. Sitten äiti sai tietää syömishäiriöstäni ja kun se löysi vaa´an mun sängyn alta, se otti sen pois. Tiesin kuitenkin mihin se sen piilotti, mutta siitä se ramppaus lopulta väheni. Kävin enää vain aamuisin, ehkä 1-4 kertaa viikossa. Sitten se jäi kokonaan. Hyvä tahti käydä vaa´alla on korkeintaan 1-3 kertaa kuukaudessa, miten tein tuon ajan ja nykypäivän välillä. Nykyään käyn päivittäin, mutta vain aamuisin. Ja myönnän senkin, ettei se ole hyvästä. Kerran tai kaksi viikossa olisi (minulle) hyvä tahti... Enpä sitten tiedä.
VastaaPoistaVoisithan sinä kysyä vanhempaasi ottamaan sen pois, ja yrittäisit olla etsimättä sitä? Vaa´alla käyti huomattavasti ahdistaa sua, mutta oot jo hyvällä tiellä siitä pois! Oon tosi ylpee susta, että osaat käsitellä ahdistustasi järkeilemällä, kuten sanot. Kaikki muuttuu paremmaksi ajan kanssa, vaikka se kliseiseltä kuulostaakin.
Olet ihana ihminen ja tsemppiä! ♥
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaSiin vaiheess ku piilotin mun vaa'an vaatekaappiin, ettei porukat näkis sitä, nii myös halut käydä sillä jatkuvasti laantu samantie. Ku ei nää sitä vaakaa ja se on rasittavaa ottaa esille ja uudellee peittää piiiloon, ei tee mieli käydä sillä.
VastaaPoistaEnsimmäiset päivät on vaikeimpia. Oma vaaka oli esillä koko ajan ja on edelleen, mutta nyt sen jo sivuuttaa, jopa pelkää sitä. Vaakalakko kestänyt noin. 3vk nyt, ja havainnut kyllä vierotusoireina masentavia aamuja ja kyllä paino kummittelee mielessä silloin tällöin. Mutta helpottaa pelkästään ajan kanssa, ja kunhan syö järkevästi kaikesta huolimatta. Rohkeutta! :)
VastaaPoistaTosi iso kiitos kaikille kommenteistanne! (: On tietysti surullista, mutta samalla myös lohduttavaa kuulla, kuinka muilla on tai on ollut samantapaista ongelmaa vaa'alla ravaamisen suhteen. Kumpa tosiaan saisin vaa'alle steppailua vähennettyä, sillä viime päivinä se on vain synnyttänyt syvää ahdistusta.
VastaaPoista