Selasin tänä aamuna, unen paettua jo tavoittumattomiin, puhelimeni laiskassa käytössä olevaa kalenteria (minä panostan mielummin seinäkalenteriini, se on taiteellisuuteni kulminoituma). Tasan vuosi sitten painoin saman verran kuin nyt. Neljäkymmentäkolme kilogrammaa ja risat. On vaikeaa tajuta, että olen tahkonnut samassa painossa - plusmiinus kilon verran - jo niin kauan, yli vuoden. Se synnytti sisimmässäni niin paljon tunteita, että oloni tuntui tyhjältä. Kipristin yöpaitaani ylemmäs ja katsoin keskivartaloni heijastusta peilistäni, josta olen tuijotellut vatsaani lukemattomat kerrat aiemminkin. Minä en ole lihava. Silti vaa'an kertomat +300 grammaa eilisestä nostavat ahdistuksen kurkkuun ja työntävät hengityksen kauemmas. Olen vihainen, surullinen ja epätoivoinen. Pystyn hyväksymään nykyisen painoni, ainakin jotenkuten. Negatiivinen tunnekirjoni kumpuaa ensisijaisesti siitä, että välitän painostani näin luvattoman paljon.
Vaa'alla ravaamisesta on taas tullut rutiinia. Ruokamäärät ovat vähentyneet, lounas jää välistä ja iltaruoan sijasta napostelen irtokarkkeja. Laihdun. Innostun ja syön entistä vähemmän. Lihoan. Vaivun epätoivoon enkä tiedä mitä tekisin. Joskus pelkään tosissani, että painoni räjähtää käsiin. Tuhat kaloria ja elopainoa parisataa grammaa enemmän ei vain ole järkeenkäypä yhtälö, eihän! Toisaalta taas, kaikki on hyvin kunhan kantamani kilomäärä alkaa numeroilla 4 ja 3.
Minulla on kahden viikon tauon jälkeen psykologikäynti ensi viikolla. En pidä psykologista. Niinä parina pikaisena kertana, jolloin olemme tavanneet, olen sumuttanut hänen silmiinsä nättejä kuulumisia ja edistymistä. Pahinta on se, että hän uskoo minua. Hän - ja kaikki muutkin - tuntuvat kuvittelevan, että nyt minä olen terve! Että kaikki johtui minun vaikeasta masennuksestani, oli vähän ongelmaa syömisen kanssa, mutta kyllä se siitä. Minusta tuntuu siltä, kuin minulla ei enää olisi oikeutta olla sairas. En saa näyttää ulospäin sitä, että ahdistaa. En saa takkuilla syömisessä. Valehtelen äidille jälleen aterioivani koulupäivien aikana, mutta oikeasti en vain kykene oikeuttamaan lounasta itselleni. Syön tarpeeksi muutenkin.
Ja kyllähän minä syönkin. Varsinaisia kiellettyjä ruokia ei ole, vaikka pastaa ja riisiä ynnä muuta tunnun karttavan kuin ruttoa. Illanistujaisissa rouskuttelen kuitenkin kourallisen sipsejä ihan hyvillä mielin, otan iltaruoan painikkeeksi houkuttelevan suklaapatukan ja syön jogurtteja, jotka eivät ole kylmähyllyn kevyimpiä vaihtoehtoja. Joskus ahdistaa, aina ei. Mietin ruokaa ja lasken kaloreita, mutta toisaalta aivokapasiteettini hyrrää nykyään kohtalaisesti myös tämän aihealueen ulkopuolella. Haluan laihtua ja minimoin ruokamääriä, mutta sitten taas otan jotain sortimenttia, jota tekee mieli ja valitsen vaihtoehdoista joskus kaloririkkaamman. Päätän laihduttaa itseni luukasaksi, mutta päädyn kuitenkin syömään yli 1300 kaloria. Viime viikolla nipistelin kaloreita 1100-1200 pintaan, paino putosi ja olin muka iloisempi. Eilen söin 1800 kaloria ja yhdessä yössä sain sen niin merkittävän kilon kolmanneksen takaisin. Missä järki?
En tiedä. En tiedä mitä teen. Mikä tässä oikein mättää. Ehkä se, etten vieläkään oikeasti ole valmis nostamaan painoani. Silti useimmiten kai tahdon kuitenkin parantua. Ja minä toimin nykyään terveemmin, toisinaan peräti normaalisti. Joten, jälleen, missä hitossa mättää!?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaa minulle sanoja.