Kerron, että menee hyvin. Kiistän painonumeron ahdistavan. Eikä vaakalukema salpaakaan hengitystäni, ei rutista sydäntä tai kahlitse mieltä, sillä tiedän painoni olevan kokonaisen kilon vähemmän kuin hän nyt luulee.
En pidä uudesta psykologista.
Oletuksia.
Valehtelen.
Kysymyksiä.
Hymyilen.
Huolta.
Kohautan olkapäitäni.
Ensi viikolla hoitoneuvottelu, johon lääkärikin tulee. Jatkosta päätetään silloin. Valehtelen liikaa ja liian hyvin. Huoli haihtuu, vaikka päässäni huudan vain, että pelastakaa minut itseltäni! En halua enää päiväosastolle, mutta haluan ehkä kuitenkin. En sano, en myönnä, en kerro mitään ääneen.
Haluan laihtua. Aion laihtua. Mutta sitten taas, elämässä on niin paljon muutakin. Minä nauran, nautin ja omistan korvaamattoman ystävän. Syön pitsaa ja suklaata ja jäätelöä ja ahdistus on pelkkä sana, ei päälle hyökkäävä tappoase.
Mutta sitten taas, kyllä minä tahdon laihtua.
Sekavaa. En minä tiedä mitä minä teen. Olen tekemässä. Tein.
Ei ei ei laihtuminen auta yhtään mitään! Koita kertoa että tahdot päiväosastolle. Tsempit <3
VastaaPoista