"Meihin kaikkiin vaikuttaa jokin tiedostamaton"

Niin psykologi tänään sanoi. Ja minä totesin väittämän omaavan varsin vankan totuudenperän. En osannut vastata itse itselleni esittämääni kysymykseen miksi. Miksi minä sairastuin syömishäiriöön? Miksi paino on minulle niin tärkeä asia? "Sinä tunnut tavallaan olevan mielesi ja noiden ajatustesi vankina", totesi psykologi hiljaisella, ärsyttävän oppikirjamaisella äänellään. Mutta ei hänen lausahduksensa äänensävyn tai psykologimaisen olemuksen vuoksi jäänyt päähäni kaikumaan - minä nimittäin olen vanki. Ja vaikka minulla olisi joka hetkinen mahdollisuus armahtaa itseni tuomiostani, en osaa pysty (halua?) tehdä sitä.

Ajatusmaailmani päällimmäiseksi tunteeksi on noussut outous. Ahdistaa joo, joskus enemmän ja joskus ei juurikaan. Paino on tärkeä, suuren suuri asia ja elämänkulkuni kulminoituma, mutta ihan oikeasti, mitä väliä sillä lukemalla muka on. Kun ei sillä ole väliä. Ajatus 48-kiloisesta, terveemmästä ja onnellisesta Margaretasta tuntuu mahdottoman mahdolliselta, hippusen liian painavalta muttei liian pahalta. Käytäntö kuitenkin kuristaa kalorimääräni korkeintaan 1500:taan, aamuinen kilomäärä suitsuttaa annoskokoja ja kääri oikein annoksen ahdistusta mukaan kullekin päivälle. Ja sitten taas ruokahetken helmoilla haaveilen, kuinka normaalia olisi tehdä noin ja aterioida tällä lailla. Samalla kuitenkin kohtaan skippailumahdollisuuden tai minimoinnin kimuranttisuuden. Päädyn kompromissiin. Syön ihan ok:sti, sillä tavoin kuin saattaisi olla tavallista pieniruokaiselle ihmisolennolle. Myöhemmin hoksaan, että lounas muutein jäi kokonaan välistä ja iltaruoan aterian virkaa toimitti kevyt kasvissosekeitto. Hetken on olo, että enemmänkin saisi syödä, mutta seuraavalla kellonkyhmyrällä tuntuu oma syömiskäyttäytymiseni taas likimain normaalilta. Milloin normaalista tuli kirosana?

Tänään pystyin puhumaan psykologille aiempaa paria kertaa enemmän. Sivuutin oman tekoiloisen olemukseni ja yritin muutamalla lauseenalulla ohittaa oman taipumukseni sanattomuuteen. Minä kerroin: Päällimmäinen tunne on ärsytys. Se, että vaikka on yrittävinään, huomaa silti olevansa umpikujassa. En minä luonnehtisi itseäni muuten pinnallisenlaiseksi olemukseltani, joten en ymmärrä miksi paino merkitsee niin paljon. Eikä se merkitsekään. Uskon jopa, että saattaisin hyväksyä itseni vähän painavampana. Silti painonnousu tuntuu ajatuksena vastenmieliseltä, niin pelottavalta, että käytäntö takkuaa aina. Takaovi on jatkuvasti auki; minä voin palata täyspainoisesti vanhoihin toimintamalleihin, jos ahdistus ja pelko kasvavat liian suuriksi. Muiden silmissä minä olen jo terve, likimain parantunut. Kotona ei kannusteta ääneen, ei edes sivuuteta ongelman olemassaoloa. En halua, mutta jos haluaisinkin, en voisi pukea ahdistustani sanoiksi läheisilleni. En uskalla näyttää ulospäin sitä, miltä sisältä tuntuu. Ja koska eivät minun ajatukseni ole muiden nähtävillä, eivät he saata tietää pääni pimeällä puolen tapahtuvaa taistelua. Ajattelen ihan liikaa painoa, kaloreita ja muuta sellaista. Se ärsyttää. En minä haluaisi ajatella niitä. En vain pääse tästä eroon.

Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten psykologi totesi, että meidän pitäisi nyt lopetella. "Nähdään ensi keskiviikkona." Kaikki terve kohahtaa ulos minusta ja toivon painavani seuraavalla kerralla vähän vähemmän. Ha, ihan kuin toivolla olisi mitään tekemistä asian kanssa.