Ylioppilaskirjoitukset ovat minun osaltani tältä syksyltä ohi. Keuhkoissa ei kiherrä puhtaampi happi, mutta elintilaa tuntuu olevan aavistuksenomaisesti enemmän. Halajaisin olemukseeni helpottuneisuutta, mutta perfektionismi ei salli minun tuntea todellista iloa. En onnistunut kovin hyvin. Maanantaisen yhteiskuntaopin vastausten toivon omaavan edes pienen mahdollisuuden L:lään, englannin osalta puolestaan on M korkein realistinen tavoite, ja mitä oikeiden vastauksien riviviidakkoa silmäilin, vaipuu oma tulokseni melko varmasti C:n puolelle. Asia ei ole minulle yhdentekevä, mutta juuri nyt sen ylianalysointi saatika veuhkominen ei liiemmin innosta. Palataan asiaan sitten, kun alustavat tulokset piirtävät ääriviivoja sille, mitä odotettavissa on.
Bloggaaminen ei ole viime aikoina oikein innostanut, niin kuin harva postaustahtikin todistaa. Syynä ovat paitsi kiireet, myös oma tietynlainen kasvanut kyvytömyytteni (tai edes halukkuuteni) pysähtyä teetuokiolle syömishäiriön kanssa. Tiedostan olevani edelleen sairas, ehkä suunta on väärä, mutten tahdo pysähtyä pohtimaan sitä. Syömishäiriöiset ajatukset lomittuvat osaksi arkea ja yritän pukea ne muotoon, jossa en huomaisi niiden niin suurilta osin rajoittavan päivieni sisältöä. Yhdessä hetkessä syön hyvillä mielin, lallatellen ylistysoodia terveydelle, mutta myöhemmin tajuan tuskailleeni iltaruokaa ja laskeneeni kaloreita etukäteen koko päivän. Tai sitten aamulla vannon tänään syöväni kunnolla, mutta rohkeus hiipuu eteenpäin kipittävien tuntien myötä. Tykkään ajatella itseni paljon terveemmäksi kuin oikeasti olenkaan. Se on petollista.
Olen tätä todistanut aiemminkin, ja todistan jälleen: ruokamäärien vähetessä pienenee myös rohkeus syödä. Mihin katosi se aika, jolloin huoletta vetelin ääntä kohti päivän aikana 1500-1800 kaloria? Ja ei, en tuolla määrällä edes kasvattanut elopainoani. Tällä hetkellä saan alas parhaimmillaan noin 1200 kilokaloria päivän aikana. Ja ei, en tällä(kään) määrällä laihdu. Paino tassuttelee 43 kilogramman tuntumassa. Se on minulle yllättävän usein ihan ok, ihan sopiva paino, mutta silti valitettavan monena aamuna se on liikaa. (Varsinkin niinä hetkinä, kun lukema on kohonnut, vaikka edellinen vuorokausi on kituutettu miinuskaloreilla).
Minun on naurettavan monena päivänä pitänyt kuvata ruokapäiväkirjaa bloginkin puolelle. Ajattelin kuvien realisoivan ruokamääriäni ennen kaikkea itselleni. Kännykkätaltiointi lautaseni sisällöstä on kuitenkin unohtunut monena päivänä heti aamiaisen jälkeen tai vastaavasti tullut mieleen vasta aamupalan nautittuani. Tänään pääsin kuvausprojektissa pisimmälle, sillä muistin räpsäistä kuvan sekä aamiaisesta sekä lounas/välipalasta. Niillä mennään.
Aamupalaksi kaksi limmpuviipaletta päällisineen ja Skyr-rahka kerä säilykemandariinien. Normaali, peräti iso aamupala. Ähkystä ei kuitenkaan ollut tietoakaan ja nälkä kurni (ohimenevästi) jo parin tunnin päästä.
Näiden lisäksi lusikoin pari desiä kasvissosekeittoa. Ennen tunnin zumbarutistukseen lähtöä nappasin suklaapalankin. Nautin zumbatunnista ihan suunnattomasti! Oli ihanaa antaa rytmin viedä ja sheikata hiki pintaan. Kalorinkulutusmietteet eivät tällä kertaa varjostaneet sitä todellista liikunnan riemua.
Nyt kulauttelen kurkkuuni iltateetäni ja napsin muutaman läkerol-pastillin. Pitäisi ehkä syödä iltapalaakin. Painomietteet ovat olleet tänään pinnalla ehkä hieman tavallista enemmän, se tosin saattaa johtua huomisesta psykologikäynnistä punnituksineen. Minua riipii tuskaisa tietoisuus siitä, ettei painoni ole laskusuuntainen vähentyneestä energiansaannista huolimatta. Toisaalta, enhän minä edes tosissani tällä hetkellä yritä laihduttaa. Minä kiidän päivien läpi, olen iloinen ja olen surullinen ja teen ja toimin. Osalle minusta kuuluu ihan hyvää, osa huutaa mielen perukoilla ettei ole hyvä näin.
Syöt niin mahdottoman vähän :/
VastaaPoista