Syyssuloja seitinohuita

Syksy on kaunis. Rakastan ruskaa ja lehtilaskeumaa teiden vierustoilla. Rakastan sateita ja hyytävää vesitihkua, vaikka kylmä kääriikin minut päivittäin hyiseen syleilyynsä. Tunnelmoin lempivuodenaikaani teekupin ääressä sisätiloissa hyvän lehden parissa, kahvilan nurkkapöydässä kera parhaan ystävän ja suloisen pikkuleivoksen, aamun hiljaisessa spesiaalissa raukeudessa vapaapäivänä...

Ehkä minulle vihdoinkin kuuluu hyvää. Minä elän. Elämäni ei ole enää syömishäiriön siivittämää, vaikka se onkin läsnä enemmän kuin tahdon myöntääkään. Kyllä, lasken kaloreita, syön liian vähän, kompensoin herkkuja... Mutta. Syön suunnittelemaani enemmän, jos nälkä vaikeroi masussa, pystyn kahvilakäynteihin ja spontaaniuuteen. En näe itseäni ryhävalaana, vaikka toisinaan peilin edessä surkuttelenkin vatsamakkaroitani. Ennen elämäni oli pelkkää syömishäiriötä. Nyt elämässäni on syömishäiriö, mutta sen rinnalla minä olen minä: iloinen ja positiivinen, ponnekas ja sellainen Margareta, joka heittää huonoa läppää ja saa ihmiset nauramaan.

 En koe psykologikäynneistä olevan juurikaan hyötyä. Hoitoni tarkoittaa 45 minuuttia viikossa, jolloin psykologi kysyy, miten menee, ja minä mietin valehdellako vaiko puhua totta. Auttajan hissukkamainen olemus ei houkuttele avautumaan. Joskus kolme varttia vierähtää itse asian äärellä ja koen kuluneet minuutit hyödyllisiksi, joskus kaikkea aikaa on vaikea edes täyttää puheella. Yritän kuitenkin olla kiitollinen. Minä kuitenkin saan apua. Ja sitähän minä haluan, haluanhan? Jos minulla ei olisi mitään hoitokontaktia, täysivaltaiseen laihduttamiseen ja elämän pilaamiseen palaaminen voisi tuntua kaikessa kamaluudessaan liian houkuttelevalta vaihtoehdolta. Minulla on hoitokokous parin viikon kuluttua. Siihen osallistuvat paitsi minä ja psykologi ja lääkäri, myös äiti on kutsuttu mukaan. Vähän jännittää. Masennuksestani ja syömishäiriöstäni on kotiseinien sisällä tullut tabu. Ongelmistani puhumattomuus on kuin kirjoittamaton sääntö, jota varjelen kaikin tavoin. En halua nostaa kevään tuskaa ja kaikkien kärsimystä keskustelunaiheeksi tutuilla äänillä, jotka kuuluvat niille, joista kaikesta huolimatta välitän eniten. Toivon vain parasta. En tahdo pelätä.

Parantumishaluni taitaa aika tyystin tyssätä, kun puheeksi tulee paino. Psykologi punnitsee minut viikoittain, ja salainen kotivaakanikin härnää päiviäni. En oikeastaan tiedä, mitä olen tekemässä. Kuitenkin ehkä laihduttamassa, ihan vähän vaan? Niin varmaan. Paino siksakkaa jo tutuksi tullutta rataansa. Minun on vaikea mieltää olevani edelleen miltei kymmenen kiloa alipainoinen. En näytä siltä, ei tunnu silti. Minulla on fyysisesti terve olo. Nälkäsignaalit toimivat, saan nukutuksi, ei väsytä, paleltaa kyllä, mutta niinhän meitä kaikkia. Nyt painoni on kopsahtanut alaspäin muutaman sata grammaa viime viikosta. Polikäyntiä ennen suuntaan nautiskelemaan aamupalaa. Ja teetä. Ja kahvia. Ja haluan uskoa siihen, että kaikki on ihan hyvin.