Minulle kuuluu kiirettä. Tiedättehän, sellaista opiskelun, autokoulun, töiden ja sekalaisen ohjelman kokoonkuromaa palapeliä, joka kipityttää minua paikasta toiseen kellon ympäri - parhaimmillaan vielä muutaman tunnin siihen päällekin. Jaksan, koska tekeminen on pääosin suht mieleistä. Jaksan, koska en osaa pysähtyä. Kun sitten koittaa päivä, jona kalenteri ei ohjelmoi minua kiireiseksi, on olo hankala ja tuskainen. Hiljaisten tuntien äärellä en osaa olla tekemättä mitään, mutten toisaalta myöskään saa aikaiseksi tarttua hoitamistaan odottaviin hommiin. Parempi siis pysyä kiireisenä. Ja kiireisenä monasti unohtaa syödä.
Olen käynyt polilla kerran viikossa, nyt tosin seuraavaan aikaan on kaksi viikkoa. En edelleenkään osaa puhua vieraalle ihmiselle. Psykologini on hiljainen, eikä hänen kädenpuristuksessaan ole pontta. Kun minä olen hiljaa, on hänkin äänettä. Täytämme neljäkymmentäviisiminuuttiset pintapuoleisella puheella, joka kompastelee kummankin osapuolen sanoihin. Aina käynnin jälkeen mietin, että olisi pitänyt kertoa, miltä oikeasti tuntuu. Minut kuitenkin punnitaan aina käynnin ajassa. Sanon, että kaikki on ihan hyvin, kunnes lukema vaipuu vähän vielä alemmas. Silti pelottaa. Ruokamäärät vähenevät, paino laskee. Ja sitten paino nousee, ja pelkään omaa reaktiotani. Siksakkia. Siksaksiksak.
Silti en millään enää istu siihen niin sairaaseen muottiin, jossa joskus olin. Viimeisestä oksennuskerrasta on aikaa yli puoli vuotta, likemmäs seitsemän kuukautta! Ja se on oikeasti mahtavaa! Olo on niin paljon parempi - sekä henkisesti että fyysisesti. Oksentaminen ei ole enää vaihtoehto. Valitettavasti syömisenpelko on ehkä osasyyksi oksentamisen lopettamisen tulosta. En uskalla irrottaa kontrollista, sillä pelkään, että saattaisin ylimääräisten suupalojen seurauksena palata posliinin palvontaan. Ja sitä minä en tahdo tehdä enää ikinä.
Koska tämä ilta ei ole yksi niistä tyhjyydellä täytetyistä, pitää minun sulkea suuni tältä erää. Kiitos kaikille kommentoijille ja lukijoille, arvostan sitä, ettette ole jättäneet minua, vaikka olen huono bloggari. Haluan kirjoittaa taas, mutta pelkään, etten enää osaa. Entä jos kädenjälkeni ei olekaan enää kaunista, vaan sanat teräviä ja lauseet liian kolkkoja? Se pelottaa. Ja siksi minä valitsen postaamattomuuden. Nyt on aika selättää inspiraatiovaje. Onko teillä postausehdotuksia tai kysymyksiä, joiden ympärille voisin rakentaa tarinoita?
♥: M
Olipa mukavaa kuulla sinusta pitkästä aikaa! Olenkin miettinyt, miten sinulla menee...
VastaaPoistaKunnollisen ja sopivan psykologin löytäminen voi olla haastavaa. Olisiko sinulla mahdollista vaihtaa psykologia toiseen? Jotta saisit puhuttua todella mieltäsi painavista asioista. Eihän hoidosta ole mitään hyötyä, jos ne tärkeät sanat jäävät aina sanomatta!
Tsemppiä päiviisi. <3
ihana kuulla susta taas! oon miettinyt, miten voit, kun et ole hetkeen kirjoitellut. mutta sekin on okei, jos ei sanoja löydy tai jos on muuta tekemistä. kirjoitat sitten, kun aika on sopiva, sitten, kun haluat. ei kukaan täällä sua vihaa, vaikka kirjoittaisit harvemmin. kaikista tärkein olet sinä ja vointisi.
VastaaPoistaja tuohon psykologi-juttuun: komppaan marsumarelapea^. olisiko sulla mahdollisuutta vaihtaa psykologia? kokemuksesta kannatan tätä ideaa, jos teillä ei synkkaa. kävin melkein 4 vuotta samalla terapeutilla, joka ei ollut sopiva, jonka takia vointini meni aina vain huonompaan ja huonompaan. jos olisin uskaltanut vaihtaa aikaisemmin, luulen, että voisin nykyään paremmin. onneksi sain vaihdettua ja se tuntuu ihan hyvältä. siltä, että saa ehkä vähän paremmin sanottua asioita, joista pelkää puhua. ei se siltikään helppoa ole, mutta tuolle uudelle psykologille uskallan jopa puhua! olisi niin tärkeää, että sulla olisi tukea. parempi psykologi, jolle voisit puhua mieltäsi painavat asiat.
lähetin sulle muuten kesäkuussa sähköpostia... haluisin vaan tietää, että oletko sä saanut sen vai et vain ole halunnut vastata?
jaksa vielä ♥
Voi ei! Sähköpostissa käyntini on varsin verkkastahtista, mutta nyt kun vilkaisin, niin olenhan minä kirjeesi saanut. Syvät pahoitteluni vastaamattomuudesta! Lupaan kirjoitella takaisin päin, mutten juuri tänään. Haleja ihana. ♥
PoistaMukava kuulla, että hiljaisuutesi syy on ainakin päällisin puolin kiire. Eri asia sitten, mistä se kiire ja ehkä sen tavoittelu kertoo. Tiedän joitain ihmisiä, joiden on pakko koko ajan tehdä jotain, koska muuten ahdistus veisi heidät mennessään.
VastaaPoistaMinulla on yksi ystävä, joka on ollut syömishäiriön takia osastolla ja jollain syömishäiriöihin erikoistuneella klinikalla. Hän kertoi myöhemmin, että osastolla oli tosi hylätty olo, ja että hän olisi kaivannut syömistilanteisiin ja punnitushetkiin tukea. Onko sulla niissä tilanteissa tukea - jotakuta, joka kertoo, että tuo mitä juuri teet - eli syöt - on täysin NORMAALIA? Mua kummastuttaa tuo sun psykologi. Eikös hän punnitse sinut aina? Hänen pitäisi osata jotenkin olla tukena niissä tilanteissa, joissa paino on noussut. Luulisi hänen tietävän, miten vaikeaa painon nouseminen on syömishäiriöiselle. Olen siis samaa mieltä kuin ylempi, että sinulle pitäisi löytyä psykologi, joka oikeasti ymmärtää syömishäiriöisen ajatusmaailmaa ja johon juuri sinä voit luottaa. Mielestäni olisi myös psykologilta asiallista, että hän täyttäisi hiljaisuuden vaikkapa kysymyksillä. Tietysti hyvähän sekin on, ettei aina tarvitse puhua jos ei halua, mutta en tiedä, onko sekään hyvästä, että istutte viikottain 45 minuuttia joko hiljaa tai puhuen jotain joutavaa. Taas luulisi psykologin oikeasti ymmärtävän, ettei tämä ole ihan ok. Eikä sekään ole ok, jos et pysty koskaan myöntämään hänelle, että kuuluu muutakin kuin hyvää.
En osaa oikeastaan ehdottaa mitään uutta postausta varten. Sen verran kuitenkin haluan sanoa, että tämä on tosi hyvä blogi. En ole edes missään romaanissa päässyt näin syvälle syömishäiriöisen ajatusmaailmaan. On tosi arvokasta, että jaat näitä ajatuksia ja kokemuksia, moni samojen asioiden kanssa kamppaileva saa näistä voimaa, ja toiset saavat kykyä ymmärtää.
Mäkin kauhistun usein sellaisesta hetkestä, jona ei tarvitse tehdä mitään. Mulle jää ihan liikaa aikaa olla vain oman pääni ja ajatusteni kanssa. Mulla päättyi just autokoulu kun inssi meni läpi, mitäköhän mä nyt teen niinä tunteina, jotka siihen kuluivat?
VastaaPoistaKomppaan muita siinä, että psykologin vaihtaminen voisi tehdä hyvää. On ihan kamalaa joutua puhumaan vaikeista asioista ihmiselle, joka ei tunnu ymmärtävän. Kyllä sen psykologin pitäisi mun mielestä aloittaa keskustelu vaikka kysymällä jotain. Painostava hiljaisuus on kamalaa!
Paljon tsemppiä! Muista, että anoreksiakuplassa sulla ei oikeasti ole kontrollia, sairaus hallitsee siinä kaikkea! Se kontrolli on pelkkä vääristynyt illuusio, hyvin koukuttava sellainen.
T: uusi lukija, imperfect-sanna.blogspot.fi
Iso kiitos kaikille kauneista kommenteistanne, arvostan sanojanne todella. ♥ Psykologinvaihto lienisi minun kannaltani parasta, mutta kiitos ylibuukatun kunnallisen terveydenhuollon en tiedä onko se edes mahdollista. Lisäksi pelkkä ajatuskin tahtoni ilmaisemisesta kauhistuttaa...
VastaaPoistaLöysin juuri blogisi, ilmaiset itseäsi loistavasti kirjoittamalla. Toivon todella että saat vaihdettua terapeuttia, koska tiedän kokemuksesta että toimimattomasta terapiasuhteesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Muista että ansaitset hyvän terapeutin ja kaiken hyvän mitä on. Sitä halusin ehdottaa että voisitko kirjoittaa terapeutillesi tekstejä ajatuksistasi ja tunteistasi, ja antaisit terapeutin lukea ne? Tätä ehdotan siksi koska sinulle puhuminen vaikeaa mutta ilmaiset itseäsi niin hyvin kirjoittamalla. Ja sit voisitte terapeutin kans keskustella siitä mitä kirjoitit. Tosin nykyinen terapeuttisi ei todellakaan vaikuta pätevältä, mm. jo tuon hissukkamaisuuden ja velton kädenpuristuksen puolesta, ja muunkin kertomasi perusteella. En itse ole anorektikko mutta olen kärsinyt syömisongelmista; olin 10 vuotta vegetaristi eettisistä syistä ja olen syönyt itkien maitotuotteita (harkitsin jopa vegaaniksi ryhtymistä) ja myöhemmin -myöskin itkien- ensin kanaa ja lopulta punaista lihaa. Lopetin vegetarismin terveydellisistä syistä mutta myönnän ettei se ollut/ole helppoa eikä punainen liha edelleenkään usein maistu, mutta olen edistynyt ja on syytä olla ylpeä itsestään. En voi väittää että ymmärrän anoreksiaa koska en ole sitä itse kokenut, mutta ymmärrän miten sitkeässä syömisongelmat voi olla. Joudun muistuttamaan itseäni että ihminen on luonnostaan sekasyöjä, ja että näin on tarkoitettu ja että tarvitsen monipuolisesti ravintoaineita jotta jaksan. Voisitko sinä muistuttaa itseäsi samalla lailla, aina uudestaan, ja tavallaan olla itsellesi se paras ystävä joka haluaa sinulle hyvää ja joka suojelee sinua syömishäiriöpeikolta? En tiedä oliko tästä apua mutta ajattelin silti jakaa tämän kanssasi. Samoin jokaisen tätä lukevan kanssa, joka kärsii joko syömishäiriöstä, liiallisesta itsekritiikistä, itseinhosta, itsevihasta, arvottomuuden tunteesta jne. Tekee päätöksen lopettaa itsesyytökset ja olla itselleen sellainen fantastinen, ymmärtäväinen, tukea antava, välittävä ja rakastava ystävä. Tehdä päätös että on joka päivä itselle tuo ystävä, ja jos sortuu taas kohtelemaan itseään epäarvostavasti, ei siitä masennu VAAN YRITTÄÄ UUDELLEEN. Aina tulee uusi mahdollisuus valita rakkaus eikä viha. Voimia jokaiselle, myös itselleni joka kamppailen masennuksen ja monenlaisen kanssa. Halauksia sinulle ja kaikille muillekin ❤
VastaaPoista