Minusta sekohkoksi

Erään pintapuolisesti kauniin, 1300 kaloria sisältäneen päivän jälkeisenä aamuna painoni oli pompsahtanut puolella kilolla ylöspäin. Rahoittelin sairaisiin ajatuksiin hamuavaa mieltäni, latelin aivoni perukoilta faktoja kuukautisturvotuksesta, nesteistä ja ties mistä. Kuukautiset eivät alkaneet (vaikka niiden pitäisi). Seuraavan vuorokauden aamuaikaan - tänään tiistaina - painoa oli taas plus parisataa grammaa. Ja silloin kilahti. Eihän näillä ruokamäärillä sentään lihovan luulisi? Niukan ruokavalion tarkoitusperäkin on saattanut taas naamioitua suloiseksi todellisen motiivin ollessa painon pudottaminen.

Tänään olin 12 tuntia syömättä. Kalorisaldo on olematon. Heikottaa, silmissä sumisee, paleltaa ja tärisyttää. Ostin pitkästä aikaa laksatiiveja.

Ne "ylimääräiset" 700 grammaa eivät olisi tehneet minulle mitään pahaa. Mutta niiden vuoksi minä itse satutan ja rääkkään itseäni. En ihan oikeasti haluaisi toimia näin. Tahtoisin huutaa APUA (kiljua suorastaan), mutta olen hiljaa. Psykologikäynneistäkin on taukoviikko.

Pelkään painoni vain nousevannousevannousevan! En osaa päättää mitä teen. Sydän moukaroi rintalastaa, meinaa hypätä ulos. Tuntuu oudolta, vieraalta ja ennen kaikkea surulliselta taas miettiä kuolemaa.