Luin mun omaa historiaa ja olin vaan ihan hiljaa

Erehdyin lueskelemaan läpi muutamia vanhoja postauksiani: niiden ulkoasu oli hillityn kaunissanaista ja kirjaimet kihartuivat kuvaamaan tunteita oikeakielisesti. Pintamakuna oli kuitenkin puhdas tuska. Jälkimauksi jäi epätoivo.

Aloitin tämän blogin melkein vuosi sitten. Nyt kokoan sanoista sadannen postaukseni. En tahtoisi miettiä, mutta huomaan pohtivani, mitä kaikkea kulunut vuosi onkaan pitänyt sisällään. Paljon on kai muuttunut, tavallaan parempaan. Olen hetkittäin ottanut etäisyyttä kuolemankaipuuseen ja sivaltanut suuni hymyihin, mutta silti liikkeitäni varjostaa ilon vinous ja elämisen pelko. Minä olen ollut vuoroin syömishäiriö ja vuoroin minä. Nyt tuntuu, että ensimmäinen on jälleen ottamassa minusta valtaa enenevissä määrin.

Painan saman verran kuin vuosi sitten. Juuri eilen äiti puki oman huolensa syömisistäni jälleen sanoiksi. En edelleenkään käytä levitteitä, ja rasvaa välttelen kuin ruttoa. Skippailen aterioita edelleenkin, syksyn edetessä yhä enenevissä määrin. Joskus tunnen oloni terveeksi, usein sairaaksi. Sydän lähettää vihlovia lentosuukkoja rintalastalleni ja joskus on vaikea hengittää. Silloin tällöin silmissä pyörähtää mustuus ja olkapäillä käväisee pyörtymisen pelko. Saanko sanoa kulkeneeni eteenpäin? Suurimpana erotuksena vuoden takaiseen on se, että minä en enää oksenna. En ole suorittanut posliininpalvontamenoja SEITSEMÄÄN KUUKAUTEEN.

Tuntuu pahalta elää päiviä, kun niiden seurauksena minuun tuntuu tarttuvan aina hieman lisää ahdistusta. Joka aamu (ja joka ikinen yö) kapuan vaa'alle. Välitän aina: joskus vähemmän, yleensä enemmän. Kerran viikossa puran tuntojani pintapuolisesti vieraalle hissukkapsykologille. Tai pikemminkin yritän avautua, sillä käytännössä suustani ei tanssi välillemme todellisia sanoja. Ja se on huono juttu. Jälleen minä pidän pystyssä painavia hymykulissejani, jotka ovat jo kerran kaatuneet ja kasanneet helvetin perheeni ylle. Loppukesästä ja alkusyksystä minua vielä hymyilytti ihan oikeasti. Nykyään päiviin mahtuu naurunoroja, mutta todellinen mieliala ei yllä muuta kuin melankoliaan. Mikään ei tunnu miltään, mutta kaikki sattuu. Kieltelen, kasailen ja mietiskelen kokonaisuutta, totuutta. En vastaa itse itselleni esittämiini kysymyksiin.

Tänään ajatuksen pukevat ylleni epätoivon verhon. Kurkussa tuntuu pala. On vaikea puhua, esittää suupielien maireutta. Silti yritän. Koska äiti kipuilee minun olotilaani puolestani, ja huoli tarkoittaa sitä, että minun on nieltävä isompia ruokamääriä ja yritettävä piilottaa ahdistus. Kuukautiset nielevät nestettä keskivartalooni ja minun on paha olla.

Huomenna on psykologi kahden viikon tauon jälkeen. Huomenna on punnitus, eikä vaaka näytä pienempiä lukuja, vaikka se on kuluneet yksitoista päivää ollut pyhin pyrkimykseni. Huomenna toivon, että voisin edes yrittää totuudenmukaisesti kertoa, kuinka pahalta tuntuu ja miten kaikki ahdistaa. Minä en pärjää yksin, mutten päästä ketään lähellekään. Voinko minä koskaan parantua?