Lumipisaroita vasten iltaa

Lumipisarat pirstoutuvat maahan. Ovat vähällä muuttua rännäksi, mutteivat kuitenkaan. Pihamaa saa pitää valkoisen peitteensä. Kaupungissa on harmaata, ei tietoakaan talvimatosta, mutta ilma on puhdasta. Tuntuu hyvältä hengittää.

Kipitän puodin krumeluurisia käytäviä ees ja taas. Tarratyynyjä ja kimalletta, kultanauhaa ja purppuraista paperia. Haalin sylini täyteen askartelutarvikkeita ja toistan saman vielä toisessakin kaupassa. Rinnassa hamuilee hyväntuulisuus. Keikuroin kotiovelle kera pussukoiden ja inspiroivien ideoiden. En minä käsitöistä pidä, mutta joulu on aina erityistä aikaa. Tekee mieli näpertää ja panostaa, kertoa kätteni kautta kuinka välitän.

Ja nyt, yhä vieläkin, hymyilyttää, ainakin pikkuisen. Työstressi puski eilisiltana päälle ja linnoittautui omantunnon päälle asumaan, mutta nyt olo on jälleen luottavainen, kun akuuteimmat asiat ovat hoidossa. On ihanaa tietää, että tämä ilta on velvollisuusvapaa ja avoin fiilistelylle. Aion lepatuttaa liekkiä vaniliinikynttilässäni, kuunnella kerrankin musiikkimelodiaa ja selailla joululehtiä teekupposen äärellä. Ihailen lattiaani peittävää tilpehöörimäärää ja kiitän sitä, että on jo marraskuu ja saan leikkiä tonttua.

Huomenna on isänpäivä ja minä aion rakastaa isääni. Antaa anteeksi ja yrittää ymmärtää. Vaikka toivosta olen jo osaksi suostunut päästämään irti: hän ei tule koskaan olemaan terve mies, eikä se isä, joka hän olisi tahtonut olla. Silti hän on minulle iseistä parhain. Ja rakkain. Kyllä minä rakastan.