Tänään, Nyt

Sujahdin eilisiltana wanhojentanssi mekkooni. Kangas tuntui ihoa vasten viileältä, kehoa vasten viipyilevät ompeleet antoivat yllellisen tunteen. Ei minulla ikinä ennen ole ollut iltapukua, tietenkään. Sen vuoksi se kai tuntuikin niin tärkeältä näyttää nätiltä. Yönvärinen vetoketju liukuu kiinni ja kokoaa minut yhdeksi tiiviiksi ihmisköntiksi puvun sisään. Kovikekangas rusentaa kylkiluut ja hengitys on pinnallista hapella leikkimistä. Astelen peilin eteen. Lattiaa tavoittelevan helman helmiäisenhohde maalaa ymmyrkäistä valonvälkettä ympärilleni. Mekko on kaunis. Mutta minä en.

 Katson peiliin. Minä katson peiliin usein, mutten siten, että kohtaisin oman katseeni. Hapuilen silmieni kyyläyksenkohteeksi milloin keskivartaloni, milloin takapuoleni ja milloin reiteni, mutten koskaan silmiäni. Saatan räpäyksenmittaisella katseenpyyhinnällä varmistaa maskaran makaavan ripsilläni säädyllisenlaisesti, mutta minä en katso minuun. Eilen katsoin. Peilipinnalta heijastui väsyneet kasvot. Se ei ollut vain sellaista huonosti nukutun yön jälkeistä jaksamattomuutta, vaan kokonaisvaltaista uupumusta. Minun iiriksieni sinisenhohde on kadonnut jonnekin silmäluomien taa. Väsymys roikkuu katseeni alla värittäen hailukan mustaa poskipäihin asti. Minun poskeni nojaavat pienen aavistuksen verran sisäänpäin. Huuleni tottelevat usuttaessani niitä hymyyn, mutta muu naamataulu ei yhdy esitettyyn iloisuuteen.

Mutta en minä oikeasti kauaa viitsi katsella kasvojani. En välitä. Olen mielestäni ruma. Inhottavuuteni ei kuitenkaan kulminoidu naamaani, vaan - yllätys, yllätys - vatsaani. Voisin käsi sydämellä vannoa näyttäväni mekossani lihavalta, vaikka yritän järkiajattelulla kumota tuon tunteen: en minä voi olla xs-koon pienennetyssä hameessani kovin iso. Iltapuku on vartalonmyötäinen, mutta jättää vähän löysyyttä keskivartaloon - ommelten takia sitä on vaikea pienentää enempää. Koen ensin, että kangasta on liikaa, mutta peilausoperaatio johdattaa minut lopputulokseen, että minua on liikaa. Se mitä on, se näkyy muistuu irvokkaana mieleeni. Äiti ujuttaa vetoketjun auki, toteaa tuhannetta kertaa minun näyttävän kauniilta ja minä syytän häntä mielessäni valehtelusta. En kai näytä tarpeeksi kiitolliselta, sillä saan saarnan kiittämättömyydestäni.

Minä vain niin kovasti toivoin, että edes tanssiaispäivänä saisin hetken verran tuntea itseni nätiksi. Ehkä se oli liikaa pyydetty. Kaunis tai en, juhlahumussa minä hymyilen ja leikin leikkiväni prinsessaa. Minun lasikenkäni ovat neuloilla täytetyt.

Koeviikko on humahtanut jo puoleenväliin. Olen opiskellut, mutten tarpeeksi. Olen viettänyt aikaa posliinijumalalle kumartaen -  ja todennut osaavani oksentaa ilman sormia kurkussa, mikä on kaikkea muuta kuin hyvä juttu, sillä ruoan saaminen pois minusta on ihan liian helppoa. Olen jumpannut pitkästä aikaa niin, että hikinorot ovat valuneet niskaan ja lihaksissa tuntuu liikunnan kyseenalainen ilo. Olen tuijottanut koulukirjojen sivuja ja päätynyt ajattelemaan, jonka jälkeen olen kovasti koittanut olla ajattelematta. Yritän aktiivisesti olla ajattelematta. Toisinaan se onnistuu. Usein ei.

 

Toivon, että takana olevat kokeet aikaansaavat edes siedettäviä tuloksia. Minun siedettävän-rajani on yhdeksikön pintaan. Mieluiten haluaisin kymppejä, tottakai. Koeviikolta on paras jäädä käteen neljä kymppiä, eikä alle kasin tulos tyydytä lainkaan. Se on uhkaus minulta minulle. Entä jos, mieleni tekisi kysyä ja jatkaa lausetta erilaisin skenaarioin. Mutten kysy, koska vastaamattomuus jäisi vaivaamaan.

Huomenaamulla parkkeeraan englannin kokeen ääreen. Oppikirja makaa vierelläni, jälleen liian koskemattomana. Minä en oikeasti osaa, en tarpeeksi, olen huono. Samaan aikaan välitän paljon, ja toisaalta en tippaakaan.

Minun mielessäni on paljon ajatuksia, kai. Mutten voi kirjoittaa niitä ylös, sillä olen lukinnut ne passiiviseen aivolokerooni, omiin ulottumattomiini. En tiedä mitä olen tekemässä, joten en tee mitään. Tai teen ja unohdan. Koitan keskittyä tähän, tähän hetkeen joka on nyt. Nyt se tuntuu paremmalta kuin viikkoon, sillä takanani on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun en ole oksentanut. Oksentaminen on lihottanut minua. Joten päätin olla syömättä. Aamulla ennen koetta järkeilin syömisen vaikuttavan koetulokseen, joten lusikoin kipollisen muroja rasvattomalla jogurtilla. Seuraavaksi söin yli yhdeksän tunnin tauon jälkeen kuppikeiton ja jälkiuunileipäviipaleen. Kalorit jotain luokkaa naurettavan vähän, ja silti nousseen aamupainon pelko tuntuu aiheelliselta. Elimistöni ei ole tottunut pitämään sisällään lähes mitään muuta kuin aamu- ja iltapalan. Pelkään, josko olen sekoittanut kehoni ihan kokonaan? En uskalla syödä, koska painoni nousee jollain tuhannella kalorilla. Pelkään lihomista enemmän kuin koskaan.

Pelkään elämää enemmän kuin koskaan.