Uupuneen yritys ristiriitojen aallokossa

Hei vaan. Lukijapaneeli on värienkirjavaa ja tuntematonta. Teitä on jo viisikymmentäkolme. Se on aika paljon. Samalla kun tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että katkelmat rikkinäisestä elämästäni kiinnostavat, pelko valahtaa lävitseni ja viivyttää sormia näppäimistöllä. Uskallanko minä olla rehellinen? En tiedä, sillä en taida olla ihan rehellinen itsellenikään.

Tänään tein jotain äimistyttävää. Päätin syödä. Olen melkein kolme viikkoa kituuttanut pääosin reilusti alle 1000 kalorilla, jouluaattonakaan ei paukkunut 1500 raja. Alkuviikon 800 kcal-leikkimispäivien jälkeen totesin, ettei tämä näin voi jatkua. Painoni ei putoa minnekään, joten aineenvaihduntaani tahkonnee jokin säästöliekin tapainen. Tuntien googlettelua, enkä silti tiedä mihin uskoa. Lähteekö säästöliekki tosiaan syömällä? Vai onko se vain tekosyy lisäkaloreille, niin kuin toisaalla kuulutetaan? En tiedä, mutta yritän ottaa selvää.

Jokainen suupala tänään on ollut suunnatonta kamppailua. Jo aamupalalla oloni oli kuvottavan syyllinen: leipäpala, vanukas ja pala välipalakeksiä. 300 suurta kaloria ennen aamuseitsemää, enkä tiedä miten päin olla. Olisin voinut olla syömättä, kukaan ei katsonut. Tai olisin voinut käynnistää päiväni kahvilla ja jollain rasvattomalla, niin kuin muinakin päivinä. Ylipäätään koko päivän eniten minua vainonnut ajatus on tuo vahtimattomuus. Miksi syödä, kun kukaan ei sitä vaadi vieressä? Ja toisaalta, miksen söisi, vaikkei kukaan sitä kyttää? Yleensähän ihmiset pitävät huolta itsestään, ja ravinnonsaanti sattuu olemaan yksi oman hyvinvoinnin vaalinnan sektori.

 

Googletelleena ja kehotukset tiheästä ateriarytmistä ja korkeammista kaloreista painonpudotuksen käynnistämiseksi mielessäni kamppailin müeslipatukan kanssa kun aamiaisesta oli runsaat kolme kellonkiertoa. Oli vaikeaa mutustaa muropatukkaa luokassa. Tunsin oloni possuksi. Mutta söin kuitenkin. Vaikeudet saivat jatkumoa heti ruokatunnilla. Ei, kouluruokailu ei ole minulle vaihtoehto. Liika ihmisiä, hälinää ja pahaa ruokaa, jonka energiasisältö on salaisuus. Siispä suuntasin kaupan loisteputkilamppujen alle. Olin jo koko yön psyykannut itseäni tulevaan: ostaisin Skyr-rahkan ja karjalanpiirakan. Silti käteeni eksyi 25 kalorin mehukeitto. Kamppailin ja asetin sen takaisin. Ei tänään, tänään syödään kunnolla, ajattelin. Rahka meinasi vaihtua rasvattomaan juotavaan jogurttiin ja karjalanpiirakka uhkasi jäädä ostamatta, mutta 30 minuutin kuluttua saapumisestani poistuin ennaltasuunniteltujen tuotteiden kanssa. Kauhoin rahkan naamariini, sivumakuna suuri syyllisyys. Tuntui pahalta syödä niin tiheästi ja niin paljon. Karjalanpiirakan säästin iltapäiväksi ennen lievästi liikunnallista 2,5-tuntista kurssikertaa. Sen jälkeenkin tankkasin - kiveenhakattu kolmen tunnin ateriaväli - kolme viidenkymmenen kalorin välipalakeksiä. Mokomat meinasivat jäädä syömättä, enkä oikein tiedä, miten sain ne alas. Mutta sainpa kuitenkin.

Kotiin tullessa alkoi mennä jo vähän mönkään. Syöty ruoka tuntui kertyneen kahdeksi lisäkiloksi vyötäisille, joten söin päivälliseksi pari desilitraa kasvissosekeittoa. Olin alunperin suunnitellut ottavani keiton kaveriksi leivän levitteellä, mutta se tuntui ihan liialta. Vähän kompensoin kuitenkin kotiinpäin syömällä palan marmeladia sekä sokerittomia karkkeja (liikaa). 

Tuntuu, etten ole koko päivänä muuta kuin syönyt, ja silti olisi vielä iltapala edessä. Öisten pohdintojeni mukaan söisin vielä 3 dl muroja ja 125 grammaa rasvatonta jogurttia. Se tuntuu kyllä tosi paljolta, joten saa nähdä. Jos uskallan lusikoida murot vielä sisuksiini, koko päivän kalorisaldoksi tulisi noin 1700. Pyöristelin ihan reippaasti ylöspäin kaikkia kalorimääriä, en halua ikäviä yllätyksiä. En ole ikuisuuteen syönyt, saatika pitänyt sisälläni, näin paljoa ruokaa. Huhhuh. Olo on turpea ja pehmoinen. Pelkään, että vaaka huomenna kiljuu suurempia lukuja - se kyllä pistäisi pisteen tällaiselle syömiselle.

Tämä postaus on kaukana kauniista sanoista ja mielenkiintoisesta sisällöstä, pahoittelen sitä. Se, että kirjoitan koko postauksen päivän ruokailuistani, kertonee jotain siitä, kuinka iso asia tämä minulle on... En tiedä, onko tämä parantumisyritys - ehkä, muttei kokonaisvaltaisesti. Laihtumishimoni on suurempi kuin koskaan, mutta aineenvaihduntani on hidastunut. Ehkä en lihoakaan kiloa, vaikka söin näin? Tai sitten lihoan ja siinä tapauksessa pelkään tekeväni jotain todella typerää. En tiedä. En tiedä mitään mistään ja silti päivä on täynnä päätöksiä. Koko syöty ruokamäärä kaduttaa ja ahdistaa. Olisi ollut ihan siedettävää syödä normaalin ihmisen tavoin, mutta tämä energiasatsi menee sen yli niin heittämällä, etten kykene perustelemaan itselleni, miksi muka ansaitsin kaiken tämän. En ansainnut. En halua syödä iltapalaa, mutta jos en syö, annan viimeisenkin terveen sormen sairaudelle.

P.S. Ostin oman henkilövaa'an... Se on vielä paketissa, piilossa kaikilta. Miksi helvetissä minä ostin VAA'AN!?