Vastaanotin uuden vuoden mieli yhtä mustana kuin puiden harteilla lepäävä rauhallinen taivas. Se rauha oli puoliltaöin kuitenkin tiessään, kun valonpisarat kovien paukahduksien saattelemina savustivat harmaan savunoron taivaankannelle. Minä en pidä ilotulitusraketeista alkuunkaan. Vihaan niiden tärykalvoja repivää ääntä. Pienen hetken valokimara verottaa lompakkoa naurettavan paljon. Miettikää, kuinka monta Afrikan lasta silläkin summalla pelastettaisiin.
Uuden vuoden juhlapöytä notkui sipsien, nachojen, tacojen, tortilloiden ja dippien painosta. Minä en syönyt ainuttkaan sipsiä, yhtäkään tortillaa tai tacoa enkä mitään muutakaan rasvalla valettua. Juhlaväen santsatessa minä söin pieneltä lautaselta pienellä haarukalla pieniksi pilkottuja, keitettyjä parsakaalin ja porkkanan paloja. Minun piti syödä tortillaa, ihan oikeasti olin ajatellut niin. Mutta en pystynytkään. En ole varma, harmittaako minua epäonnistunut ateria. Ehkä? Sisimmässäni kyllä, mutta päänsisäinen kalorilaskurini kiitti minua terveellisestä valinnasta. Ruokani olikin terveellistä, mutta valintani kaukana terveestä.
Olen viikon verran elänytkin parsakaalilla ja porkkanalla, jogurteilla, muroilla, läkeroleilla ja satunnaisilla jäätelötuuteilla. Joo-o, mitäpä tähän oikein sanomaan...
Sain myös verikoetulokset tänään. Kilpirauhasarvoni ovat normaalit. Olen oikeastikin yllättynyt. Voiko tämä kaikki ahdistus tosiaan olla henkistä? Minun on oikeasti vaikea hengittää, kurkussa on pala. Sen on pakko olla fyysistä. Ei kai henkinen ahdistus tunnu tältä? Tunnen hukkuvani. Syyni syömättömyyteen vietiin, joten en tiedä, millä verukkeella jatkan ruoan välttelyä. Olo on kuitenkin niin paljon helmpompi, kun ei tarvitse perheaterioilla mussuttaa pastaa tai muuta kalorikyllästettyä sortimenttia. Vetoan siihen, että nieleminen on vaikeaa ja puputan pehmeää pupunruokaani.
Minulla ei ole mitään järkevää sanottavaa. Pelkkää ahdistusta ja vajoamista syvemmälle syömishäiriön syliin. Eilen lämmin suihkuvesi pesi minut hetkeksi puhtaaksi ahdistuksesta. Kuuman veden valuessa tunsin selkärankani ja kylkiluuni pelottavasti pesusienen läpi. Sydän lyö löysästi rinnassa, muljahtelee ja vaikeroi. En pysty nukkumaan. Tänä yönä olin valveilla vielä kello kolme.
Tänään on toinen tammikuuta vuonna 2014. Olen nyt ollut oksentamatta 14 päivää, tämä on viidestoista. Tänään ahdistusta on yhtä paljon kuin eilenkin. Tänään tekosyyt eivät ole päteviä, mutta käytän niitä silti. Tänään syön vähän ja hitaasti. Tänäänkin paino laskee.
Voi sinua :( .sä aina jaksat tukea ja tsempata muita, mut sun pitäis keskittyä ittees tsemppaamiseen kanssa. En usko, että tosta pystyt paranemaan enää omin voimin, tarviit apua (ennenkuin on liian myöhäistä..). Koita syödä kunnolla <3
VastaaPoistaVälitän muista enemmän kuin itsestäni. Ja tsemppaamalla muita, kyllähän minä samalla myös yritän psyykata itseäni terveempiin valintoihin. Tästä paraneminen ei tosiaan taida enää ihan yhden tytön voimin onnistua... Syöminen ei ole ikinä ennen ollut näin naurettavan vaikeaa. :( Kiitos kommentistasi. ♥
PoistaTuo on ihan henkistä ahdistusta. Se tuntuu puristavana tunteena, salpaa hengityksen. Tuntuu inhottavalta, mutta se alkaa lievenemään, kunhan alat tehdä paranemisen eteen töitä. Ainakin itsellä on himpun verran helpottanut. Ja toivon suuresti, että se oikeasti katoaa.
VastaaPoistaMutta sä et pärjää yksin. Ota apua vastaan, sitä sä saat aivan varmasti kunhan pyydät!
Voimia! Et voi jatkaa näin!
Ähh, tätä oloa ja ahdistusta on niin vaikea sietää. Ja kun edes ajattelee paranemista, niin ahdistus vaan tuplaantuu, triplaantuu, käy sietämättömäksi. Lohduttavaa kuitenkin kuulla, että se voi helpottaa. Mutta ensin se kai pitäisi paranemispäätöksen myötä ottaa kertarysäyksellä vastaan... Kyllä minä apua saisin, uskoakseni ainakin, mutta miksi sen pyytämisen pitää olla niin uskomattoman vaikeaa...
PoistaKiitos ja voimia sinullekin Mari. ♥