Ei siis puhuta viime viikkoisesta, ei eilisestäkään. Tässä päivässä on tarpeeksi sietämistä. Minulla oli aamulla terveydenhoitajan punnistus. Paino oli pudonnut syksystä vain reilun puolitoista kiloa, mutta painoindeksi liukunut aika reippaasti alle kuudentoista. BMI 15,6 tuntuu kovin isolta, vaikka joskus oloni on pieni. Silloin minä olen hauras ja menen helposti rikki.
En pidä terveydenhoitajasta ihmisenä. Hän esittää muutaman kysymyksen, ja minä syyllistyn tylyyteen. Hän voivottelee, että paino on pudonnut kuusi kiloa sitten ensimmäisen lukion vuosiluokan terveystarkastuksen. Minä pohdin, että oikeasti painoni on koko tämän vammailun aikana pudonnut yli 14 kilogrammaa. Terveydenhoitaja päättää soittaa äidille, eipä minulla siihen ole paljolti sanavaltaa. Lähden vastaanottohuoneesta ja kävelen invavessaan. Sitten kaikki murtuu. Minä kyyhötän istuma-asennossa kylmällä lattialla ja itken. Itken koulussa ja tunnen, kuinka maskara maalaa kasvoilleni mustia viiruja.
Nyt olen kotona, yritän totuttaa sormeni näppäimistölle ja saada otetta sanoista. Hörpin teetä ja nautin lämmön valunnasta sisälleni. Olen työntänyt pelon syrjään. Minua kauhistuttaa, mitä nyt tapahtuu. En tiedä, mitä terveydenhoitajan ja äidin välisillä puhelinlinjoilla sovitaan. En haluaisi nähdä äitiä. Mutta minun lienee vain pakko kohdata tilanne. Sen kirjoittaminen on helppoa, mutta totuus on jotain aivan muuta. Olen rakentanut itselleni suojakuoren, keksinyt tavan piiloutua kaikelta pahalta. Minä en ajattele syömishäiriötä. Tiedostan tanssivani täysin sen pillin mukaan, tekeväni niin kuin se käskee, mutten jätä tekoja kummittelemaan kallooni. Minä olen kuin karkuunjuokseva hippa.
Illalla tietänen taas enemmän siitä, mitä tapahtuman tulee. Mutta illallakaan kukaan ei tiedä totuutta. Sillä minä en kerro. Katson vain, mitä tapahtuu ja yritän olla olemassa. Toistaiseksi.
Anna itsesi ottaa apu vastaan, jos sellaista tarjotaan :) kerro äidillesi, kerro terveydenhoitajalle. Sä tarvitset nyt apua, olet tosi pahassa tilanteessa, painosi on olematon ja sulla ei selvästikkään ole hyvä olla.
VastaaPoistaMä neuvoisin sua hakeutumaan nyt ammattiavun pariin, se on vain neuvo ja kerron sen koska uskon, että siitä olis sulle apua <3 tee miten parhaaksi näet mutta huomio, että jos sä jatkat tälleen niin ei toi ainakaan paremmaksi muutu.
paljon voimia ja jaksamista!
Niinkuin Milla sanoikin, ei vointisi tällä tavalla muutu. Saat vaan lisää ahdistusta, väsymystä ja pahaa oloa niskaasi. Sen sijaan voisit saada onnellisuutta ja hyvää oloa, jos vain ottaisit apua vastaan. Sä tarvitset ammattiapua, et pärjää yksin.
VastaaPoistaOlen huolissani susta. Voimia! <3
Pieni, ota se apu vastaan! Jos terveydenhoitaja sinulle jotain keksii äitisi kanssa, suostu siihen. Tiedän, että haluaisit itsekin parantua. Se ei vain onnistu, ellet saa apua. Ja sitä olet nyt saamassa, toivottavasti ainakin!
VastaaPoistaPainoindeksi 15,6 on niin kamalan pieni. Sä oot niin kamalan pieni. Itse muistan alhaisimman bmi:ni (16), ja se oli hirveetä. Muistan kuinka jokainen ruokailu tuotti tuskaa, en pystynyt alkuun syömään edes yhtä riisinpalaa. Ja se on niin surullista huomata, että olet vieläkin pienempi, ja luulen, että sulla on vieläkin pahempi olo. Mä en halua, että sulla on paha olo.
Toivon sydämeni pohjasta, että terveydenhoitaja keksii sinulle jotain! Et ansaitse vajoamista alaspäin, ansaitset hyvän elämän, onnellisen sellaisen. Mutta se tapahtuu vain, jos saat apua ja sitoudut siihen. Siitä matkasta tulee luultavasti pitkä ja kuoppainen, mutta mä uskon suhun. Mä uskon, että sä selviät.
Ps. Mikset muuten kerro kokonaista lukua terveydenhoitajalle? Kyllä, se on pelottava ajatus, mitäköhän siitäkin seuraisi? Niin. Siitä seuraa apua, nopeammin. Ja sitä sä tarvitset!
Muista että olet tärkeä♥
Outoa kuinka itselläni melkein sama tilanne, toisia kannustaa hakemaan apua, mutta itse en sitä pysty tehdä.. Mutta silti, muutos on raskas mutta ota apu vastaan ja tsemppiä!
VastaaPoista