Sitä minulta kysytään aika usein: kaverit koulussa, ystävät Facebookissa, toisinaan opettaja tiedustelee kuulumisiani ohi kulkiessaan. Ja heille kaikille minä vastaan, että sitä perinteistä, hyvää. Kirjallisiin kuulumisenvaihtoihin lisään positiivisuutta uhkuvan lauseeni perään hmynaaman, mutta aitoon hymyyn ei huulistani ole venymään. Silmissäni on itkua ja kasvoillani poskille valunutta epätoivoa, mutta kukaan ei katso niin tarkkaan. Ei heitä kiinnosta. Minullehan kuuluu hyvää.
Oikeasti minulle ei kuulu hyvää. Minulle ei kuulu mitään. Tai no, huonoa kaiketi, mikäli tahtoisin sulloa koko tuntemani tunnekirjon yhden adjektiivin sisään. Mutten halua. En halua leikkiä adjektiiveillä, läpikäydä tunnetiloja tai herätä huomiseen. Minä valun elämässä eteenpäin vain päivien mukana, liukuisin taaksepäin, aikaa vastaan jos se vain olisi mahdollista.
Paino laskee ja nousee ja on vähän mutta paljon. Peilistä näkyy toisinaan luita ja ohutta ihoa, joskus turpeutta ja liikaa minua. Aina peilipinta heijastaa väsymystä vasten kasvojani. Voi kunpa olisi ilta, ajattelen ensimmäiseksi aamulla ja tarraudun toiveeseeni kaikiksi niiksi tunneiksi, jotka minun pitää jaksaa aktiivisesti olla olemassa. Vaikkakin olemassaoloni tuntuu olevan hataraa, vaivalloista - sellaista puolittaista ja passiivista. Hengittäminen on joskus vaikeaa.
Oikeastaan kaikki on vaikeaa. Koeviikko pukkaa päälle. Opiskelen, mutten tarpeeksi. Suoriudun, mutten itselleni riittävin tuloksin. Pelottaa. Edessä on kuusi koetta, ja vähintään neljästä tahdon kympin. Totean sen itselleni tasaisesta, kuin olettaen. Mitä tapahtuu, jos koetulos ei ole kaksinumeroinen?
Kouluterveydenhoitaja ei ole vielä soittanut äidille. Helpotukseni takana kytee pettymys, apu liukuu pois ja oi kuinka minä nyt todella tarvitsisin sitä. AUTTAKAA, minä tahtoisin huutaa. Äiti murenee pienten annosteni ääreen tai vaihtoehtoisesti katselee kukkuraista ruoka-annostani silmissään tyytyväisyyttä. Arvanette, mikä on jatkumoa jälkimmäiselle vaihtoehdolle. Olen taas oksentanut ihan luvattoman paljon. Melkein kaiken. Toisinaan syynä on tilanteen pakko - ruokaa ja kyttäävät, vahtivat silmät -, toisinaan huono itsekuri. Sortumisesta laattailuni johtuu liian usein. Hävettää. Yritän aina unohtaa. Olla välittämättä. Sydän itkee rintalastaani vasten, mutta minä en edes lupaa lopettaa.
Blogini on vaipunut väsymykseen ja hiljaisuuteen. Minulla ei ole teille paljoa sanoja. Tahtoisin upota kirjoittamiseen, löytää näppäimistön ääreltä turvan ja keinon kertoa. Mutta se ei onnistu. En tiedä, miksei. Ehkä minusta tuntuu liikaa, ja samaan aikaan liian vähän. Teen kaikkeni unohtaakseni, ja kaiken tämän kamaluuden keskellä keskityn vain kuluvaan minuuttiin - ja vaa'an lukemaan, seuraavaan ruokailuun, kylkiluideni kaareen...
Onneksi nyt on ilta. Vaivun pehmeään tuoliin lämpimän viltin alle ja yritän syödä iltapalaa - ainoa ruoka, joka kokonaisuudessaan on jäävä sisälleni tänään. Tämä on lupaus, etten tänään enää oksenna. Mutta sitten tuleekin huominen. Voi, kunpa voisin tulla joskus kertomaan teille jotain hyvää. Onkohan minua varten sellaista edes olemassa?
Apua saat kun sitä menet hakemaan. Kerro rehellisesti sun syömisistä/syömättömyyksistä ja oksentamisesta. Anna terkan tai lääkärin punnita sut ja kerro, ettet enää selviä itseksesi...koska tottahan se on? sulla on kauhea olla, eikä noi syömiset vaan onnistu. Voi kun on niin kauhea huomata, että sulla menee noin huonosti :( jaksat aina tsempata mua, ja oon muidenkin blogeissa sun ihaniin kommentteihin törmänny, nyt on sun vuoro saada apua, paljon jaksamista ja kaikkea hyvää sulle <3
VastaaPoistaVoi.. Pitkään mietinkin, mitä sulle kuuluu. Mutta todella ikävää kuulla, että sulla menee noin huonosti.
VastaaPoistaKuulehan, se avun hakeminen on sulle nyt ainoa vaihtoehto. Se avulla saisit kaipaamaasi tukea, jota tarvitset enemmän kuin paljon! Et jaksa yksinäsi, sä olet sen jo huomannut.
Kuihdut tolla menolla. Mua pelottaa..
Voimia! <3
Sä saat apua kun avaat suusi sun on pakko opetella puhumaan, kukaan ei voi auttaa jos et kerro kuinka paha sun on oikeasti olla! Sun äiti voi ottaa yhteyttä ammatilaisiin mutta ei se voi sun puolesta kertoa mitä sulle todellisuudessa kuuluu. Toivon vaan niiiiiin kovasti että pystyisit avaamaan suusi koska se olisi nyt TODELLA tärkeää, ymmärräthän sen? Sun ei tarvitse jaksaa yksin ja pitää kaikkea sisällä, sä ansaitset kaiken avun mitä voit vaan saada. Mua pelottaa sun puolesta oikeasti tosi paljon, olen huolissani :(
VastaaPoistaKoita jaksaa, Paljonpaljon tsemppiä ja haleja sinne ruudun sille puolen <3
Oon samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa. Koita saada tiivistettyä ja sanottua se mitä sulle oikeesti kuuluu, etkä sano sitä, mitä muut haluaa kuulla. Sä olet niin kovin pieni ystäväiseni, tajua se. Se on fakta, vaikket sinä näe. Tsempit <33
VastaaPoistasun ei pitäis elää tommosta elämää, hukata yhtään hetkeä jotka voisit viettää onnellisena! voi rakas oon tosi huolissani susta :( tarviit apua ja kun osa sussa sitä haluaakin, sun pitäs vaan uskaltaa mennä ja pyytää sitä. haluat kuitenkin olla vielä onnellinen, etkö vain? terkkari ja muut on se väylä, joka helpottaa lopulta. vaikka aluks tekee älyttömän pahaa, tuntuu vielä pahemmalta kuin nykyinen tilanne. Mutta luota muhun, lupaan että joku päivä helpottaa kunhan vain aloitat taistelun etkä luovuta!
VastaaPoistavoimia <3 susta on vaikka mihin!