Tunnen jo nyt, yhden koulupäivän jälkeen, sulavani kiinni arkeen ja sen lohduttomuuteen. Olin liikkeessä koko sen ajan, kun kellonviisarit kiersivät ympäri kaikki kaksitoista numeroa. Tsemppasin aamun liikkeelle terveellisesti, ja söin pelkkien mustikoiden sijaan myös pussipuron.
Kalorilaskuri hyrrää, 160 kaloria. Koulussakin kykenin ruokalaan, vaikkei lautaselleni pastapitoista ateriaa päätynytkään. Nakersin kuitenkin näkkileivän
levitteellä (en ole käyttänyt levitettä ikuisuuteen, ehkä pari kertaa viimeisen vuoden aikana, joten tämä oli iso asia, vaikka keijua olikin vain teelusikan kärjellinen) ja muutaman siivun punajuurta. Iltapäivän odottelun tuhersin kahvilan nurkkapöydässä läksyjen äärellä, käsissäni kuppi kuumaa teetä ja aski läkeroleja. Minun piti syödä jogurtti vai vastaava, mutta ahdisti liikaa.
Eikä minulla edes ollut nälkä. Kotiuduttuani 13-tuntiselta päivältäni aterioin lautasellisen kasvissosekeittoa. Tulin kolmesta (tosin suuresta) kauhallisesta keittoa niin täyteen, että viimeinen desi päätyi lavuaariin äidin lähtiessä huoneesta. Vähän nolottaa, mutta sitä enemmän tuskastuttaa syöty ruoka. Pelkään äidin kyllästävän ruokiani öljyllä ja rasvalla tietämättäni. Arvuuttelen, voiko korkeintaan kolmessa desissä sosekeittoa olla yli 400 kaloria. Vaikka olisikin, päivän energiansaanti jäi reilusti alle 800. En tiedä onko se hyvä vai huono. Paino ei ole laskenut pienistä ruokamääristä huolimatta, joten
en yksinkertaisesti uskalla syödä enempää.
Vanhempani katsovat minua jotenkin erilailla kuin ennen.
Onko se sääliä? Luulin, että vammailuni pintakerroksen tultua näkyviin saisin niskaani vihaa ja huutoa, mutta ei. Ehkä se on vasta tulossa?
En tiedä. Näin äidin käsilaukusta pilkottavan nuorisopsykiatrian puhelinnumeron. Minulle hän ei ole sanonut muuta, kuin että tarvitsen ulkopuolista apua... Ja että hän
aikoo todella sitä minulle hankkia. Kävi siis näin. Taidan saada apua väkisin, vaikken sitä itse pyytänyt. Ja nyt kun tilanne on todellinen, täytän pääni valheilla:
Ei minulla ole mitään syömishäiriötä. Vakuuttelen sitä itselleni niin tuputtavasti koko matkan kotiin, etten edes ajattele kuinka
sairasta on olla yhdeksän tuntia syömättä. Olen kai tottunut siihen. Ja minun on pakko supistaa päivän ruokailuista nyt, kun aterioitani enenevissä määrin tarkkaillaan kotona. Huoh.
Päällimmäisenä tunteenani on
totaalinen turhautuminen itseäni kohtaan. Miksen minä voisi haluta parantua? Ja kyllä minä haluan, mutta samaan aikaan sairas puoli tiukentaa otettaan enemmän kuin koskaan ja olen umpikujassa.
En tiedä, mitä teen.
Jotain hyvääkin:
Huomenna tulee täyteen KOLME VIIKKOA OKSENTAMATTA! Kääntöpuolena vaan tuppaa olemaan syömättömyys... Enkä silti laihdu.
Jotain hauskaakin. Vaikkei tämä ole hauskaa millään tapaa.
paino lähtee laskuun kun syö enemmän. Sun kroppa on ihan sekasin tosta vähäsestä syömisestä niin et sä sillä ainakaan painoa saa alas..
VastaaPoistaVoit olla ihan oikeassa, olen miettinyt ja tutkinut asiaa itsekin... Koitin tänään boostailla, toivottavasti aineenvaihdunta heräilee eloon sen seurauksena.
Poista3 viikkoa! Awesome!:D Palaa kuitenkin takaisin elämään syömättömyyden ja sh:n pumpulista, sillä myöhemmin vain kaduttaisi hukkaan heitetty elämä. Keep going girl.
VastaaPoistaKolme viikkoa ylitetty, jee... Onneksi minulle on edes jotain terveempiä saavutuksia. :)
PoistaJa ei, tämä ei ole pumpulia. Tämä on piikkilankaa.
Oon tosi ylpee tosta oksentamattomuudesta, mutta en iloitse siitä vastapainona tulleesta syömättömyydestä. Oikeasti olet syömishäiriöinen, tarvitset apua. Olet hyvin syvällä anoreksian maaimassa Margareta. Et vain sairaana itse välttämättä tajua tilanteen vakavuutta, vaikka muut, esim äitisi, sen ymmärtävät.
VastaaPoistaHirveästi voimia Margareta. Koita lisätä ruoka annoksiasi ja silti olla oksentamatta. Tsempit <33
Kiitos voimantoivotuksista ja viisaista sanoistasi. ♥
PoistaKehos on todennäkösesti menny säästärille. Kyl sä laihdut mut puolet hitaammin.
VastaaPoistaEn lähtis sille tielle et valehtelet päivien syömisii. Syö päivisnki ja oo rehellinen niin saisit parasta apuu.
Tää on niin paska sairaus ku tää on psyykkinen, nii vaatii helvetisti et saa puhistettuu mielensä näistä asioist. Mut ku sitä tarpeeks haluu, ni mikäää ei oo mahdotonta!
Oo vahva. Tsemppii<3:)
Säästöliekki tosiaan taitaa nyt olla päällä, en keksi muutakaan selitystä tälle laihtumattomuudelle. :(
PoistaMinun on todella vaikea syödä ilman valvontaa, ns. "lupaa" joltain tasolta. Sen takia en yksin ollessani yleensä huolehdi ravinnonsaannistani. Tänään tein kuitenkin huiman poikkeuksen!
Sinäkin olet vahva. Vielä me seistään voittajina. Kiitos. ♥
jes mahtavaa että oot pystyny noin pitkään olemaan oksentamatta! :) itekin on about kolme viikkoo nyt ilman pöntön halailua ja eilen tuli pitkästä aikaa olo että teki mieli tunkea sormet kurkkuun... tuntui kuitenkin niin huikeelta kun pystyin vastustamaan, hoin etten voi sortua, en kertakaikkiaan voi, olen pystynyt olemaan jo niin pitkään ilman! pysy säkin vahvana ihanuus! <3
VastaaPoistaTiiän ton, että apua on hirveen vaikeeta ja ahdistavaa ottaa vastaan mutta muista että se tekee vain hyvää. Toipuminen on hirveetä, se on rankkaa ja pelottavaa ja ahdistaa aivan älyttömästi, mutta mitä vaihtoehtoja on? Jatkaa samaa vanhaa ja menettää elämänsä tälle saatanalle.
Uskalletaan yhdessä pois mukavuusalueelta, kohdataan pelko!
voimia aivan älyttömästi, yritä jaksaa <3
Oksentamattomuus on kyllä kaiken sen ahdistuksen arvoista: se tunne, kun tietää, ettei ainakaan sillä lailla kokonaisvaltaisesti tuhoa kehoaan, jotenkin lohduttaa. Sinullakin on jo pitkä oksentamaton putki takanasin, nyt vaan jatketaan samaan malliin... Uskalletaan mennä eteenpäin. Kiitos ihana. ♥
PoistaAivan mahtavaa lukea, että oksennuslakkosi on pitänyt! Se on asia, josta voit olla ylpeä.
VastaaPoistaHarmillista toki on, että se kostautuu aivan liian pienellä syömisellä. Sä et pärjää näin! Sun täytyy uskaltaa kohdata kaikki pelkosi. Loppujen lopuksi sä seisot voittajana.
Voimia! <3
Kiitos, voimia myös sinulle! ♥
Poista