Syys(aikaa, taikaa, ehkä toivoa)

Syysflunnsa hyökyi ylleni hennoin ottein, sairastan vain nenän tukkoisuutta ja pientä yskintää kera kurkkukivun ja kylmänväreiden. Lämpö pysyy kuitenkin kuumerajan alapuolella, eikä oloni tarkemmin ajatellen edes ole kovin kehno. Eilen etsin flunssasta (teko)syyn olla tekemättä yhtään mitään. Viiden päivän kilpajuoksu ajankulun kanssa ja arkikiireet tuntuivat yhtäkkiä tonnilta niskassa. Lauantai toimi siis tylsyydestään huolimatta vallan mainiona palautuspäivänä. Syyllisyydensirppi kouraisi jossain vaiheessa iltapäivää syvältä sisimmästä asti, mutten jaksanut välittää. En opiskellut (vaikka pitäisi), en liikkunut, en poistunut edes kotioven ulkopuolelle happea haukkaamaan. Päivän menu koostui vaahtokarkeista, pitsasta ja jäätelöstä. Asunvirkaa toimittivat reisiä pitkin lököttävät pörröpökät ja nuhjaantunut college. Ja kaikesta siitä tylsyydestä ja pienestä ahdistuksesta huolimatta oli ihan kivaa. 

Sama velvollisuuksia pakoileva lötköilymeininki on jatkunut tänäänkin. Kampesin seinäkalenterini syyskuun puolelle ja yritin syvään hengittäen sisäistää kaikki ne menemisestä ja tohuamisesta lupailevat merkinnät. On preliminäärejä, ylimääräisiä oppitunteja, YO-kirjoituksia kolmin kappalein, autokoulua sekä teoriassa että käytännössä, viikottaisia psykologi-käyntejä, lääkäriaika (muuhun kuin syömishäiriöön liittyen), paljon töitä, abien ohjelmaa... Ja lienisi suotavaa sosiaalistua kavereiden pariinkin, mutta vapaa-ajan käsite tuntuu olevan syyskuun osalta aika vieras.

Kieltämättä suuri stressi ja huoli ylioppilaskirjoitusten suhteen alkaa hiljalleen astua päälle. Olen lukenut, mutten likimainkaan tarpeeksi. Olo on jo etukäteen kuin pahimmallakin rimanalittajalla. Ahdistaa ja tuskastuttaa. Odotan vain, että kaikki YO-hypetys saapuisi päätökseensä tältä syksyltä. Olen perfektionismin ja laiskuuden painikamppailun taistelukenttä. Yritän kertoa itselleni, ettei paras tulos ole välttämättömyys, että toisinaan ok:kin on ihan ok.

Olen kypsytellyt mielessäni asiaa syömishäiriöstä parantumisesta ja painon nostamisesta. Lopputulos on tähän mennessä se, että yllätyn itsekin toisinaan ajatusmaailmani terveyttä (ja vastapainona joskus hätkähdän sen sairautta), mutta käytännön kohdalla uhkaa pakki mennä päälle hyvinkin hätäisesti. Tiedän, että vaa'alla ramppaamisen lopettaminen olisi askel parempaan suuntaan, mutten kykene päästämään irti digitaalisista numeroista. Sen verran edistystä on tapahtunut, että punnitsen itseni enää vain aamuisn ja iltaisin, joinakin päivinä päivälläkin, mutta kovin moneen kilonkarhuamiskertaan ei saldo vuorokauden kohdalta enää yllä. Ajatuksen tasolla pystyn silloin tällöin hyväksymään itseni 44- tai jopa 45-kiloisena, todeten sen olevan itseasiassa peräti pieni paino, mutta niin... En uskalla nostaa painoa, en uskalla antaa sen nousta. Psykologin kommentti on vaisu ja kehotus käy, että "sinun olisi hyvä suunnitella päivän ateriat huolella kun kerran sulle on taipumusta että niitä voi helposti jäädä välistä." Ravitsemusterapeuttia en ole nähnyt sitten päiväosaston, mutta itsepähän peruin kesälle saamani ajan. Toisaalta se on ihan sama, sillä henkilökemioidemme rt:n kanssa sotivan pahasti yhteen, eipä tuosta hoitosuhteesta paljon hyvää käteen jäisikään.

Aika tuntuu valuvan viikonlopun lävitse hitaasti ja vaivalloisesti. Laskeudun ehkä pitämään pehmeää lattiamattoani paikallaan ja syventymään opiskeluun. Tosin syventymisestä lienee turha edes puhua, sillä ajatukseni laukkaavat kaikessa ja kaikkialla paitsi itse aiheessa. Niistelen nenääni ja mietin, minkä vitamiinin puutos saakaan suupieleni jälleen haavautumaan. Harjaan hiuspehkoani ja otan vastaan äidin kehut sen parantuneesta kunnosta. Leikin, että on lauantai ja päätän jäädä huomenna kotiin. Lupaan opiskella, tällä kertaa ihan oikeasti. 

 

Eikä minun tarvitse olla lintu osatakseni lentää

Päivissäni on paljon naurua. Huuliltani purkautuvat sointusarjat ovat kuplivia ja aidon iloisia, tirskahtelussani on kunnon räkätyksen makua. Eivätkä minun naurunuottini ole luokkahuoneen heleimpiä saatika omaltatunnoltaan puhtaimpia, mutta naurua se on silti. Arkeen usuttautuu hetkiä, joina minä olen minä.

Silti yleisilmeeni on synkeä. Kasvoni kantavat muotonsa, vaikka ajatuksellisesti suupieleni valuvat nojaamaan leukaperiin. Ilo on vain hetki, pieni väriläiskäpinta surullisuuden päällä. En tartu iloon enkä suruun, ja täytän minua kalvavan aukon laskemalla kaloreita, ruokamääriä ja haihtuvia grammoja.

Psykologi punnitsi minut. Olin laihtunut vähän. Psykakäynnit eivät suo helpotusta eivätkä anna lupaa puhua, minua vastapäätä istuva ihminen on vieras ja sanoissaan liian kaukana.

Laihdutan ja elän, ensimmäisessä epäonnistuen, jälkimmäiseen saaden toisinaan hataran tartuntaotteen. Jos paino laskee vielä (se laskee) joudutaan ehkä taas puhumaan päiväosastosta.

Minä en taaskaan tiedä.

Milloin minä en enää tiennyt?

Minulla ei ole asiaa, ei postattavaa. Minulla on tekemistä ja minä olen. Tässäkö se kaikki on.

Olisiko teillä postaustoiveita?

Minä ja syömishäiriö

Tässä tulee vastauspostauksen viimeinen osa sisältäen kaikki syömishäiriö-aiheiset saamani kysymykset. Mietin, että joskus voisin tehdä myös monissa blogeissa pyörineen "Tällainen syömishäiriöinen olen"-postauksen - herätelläkseni edes itseäni.

Miksi juuri sinä olet sairastunut syömishäiriöön?
Vähän laaja kysymys, mutta haen lähinnä ehkä luonteenpiirteitä ja taipumuksia, jotka ovat altistaneet sinut syömisongelmille. Entä onko sinulla ollut jotain merkitseviä tapahtumia, jotka ovat saaneet sinut laihduttamaan?
Kumpa osaisinkin vastata yksiselitteisesti. Kumpa sairauteeni olisikin yksiselitteinen, korjattavissa oleva syy! Niin ei kuitenkaan ole. Tarinani on monien asioiden ja tapahtumien summa, enkä kykene edes itse kyseistä yhtälöä piirtämään. Omaan sairauskertomukseeni paneutuminen ja syiden etsiskely ei tällä hetkellä tunnu minusta hyvältä. Liian suuri osa elostani ja ajatuksistani liittyy muutenkin syömishäiriöön, enkä tahdo ehdoin tahdoin hinata itseäni entistä sairaammalle polulle. Ehkä joskus kirjoitan sairauskertomuksen erikseen.

Millaisia päiväsi ovat osastolla? Onko siellä ryhmätoimintaa? Oletko tutustunut uusiin ihmisiin?
Päivien aikataulutus nojasi, yllätysyllätys, ruoka-aikoihin. Joka päivä oli jonkinlainen ryhmä, toisinaan suunnitellumpi ja aiheeltaan rajatumpi, mutta joskus lähinnä pelkkää jutustelua omahoitajakeskusteluja isommalla porukalla. Ryhmien lisäksi aikaa veivät siis omahoitajan kanssa vietetyt tuokiot sekä ravitsemusterapeutin tapaamiset. Sairaalan puolella kävin alkukontrollin edellyttämissä verikokeissa ja sydänfilmissä. Päiväosastolla tutustuin uusiin ihmisiin väkisinkin, sen verran pitkän ajanjakson siellä vietin. Kokoonpano pysyi aika hyvin samana, muuttuen kuitenkin lopulta siten, että kaikki muut potilaat minua lukuunottamatta vaihtuivat. Muutamasta ihmisestä pidin, yhdestä sain ystävän ja yksi tapatti muiden parantumismotivaation rippeitä tehokkaasti ns. "anailemalla ääneen".

Miten koulussa suhtauduttiin päiväosastoon?
Onnekseni oikein hyvin. Peloistani huolimatta osastojaksostani ei koitunut minkäänmoista ongelmaa. Opettajat joustivat kurssisuorituksissa ja suhtautuivat ymmärtävästi.

Mitä haluaisit sanoa heille ketkä ihailee tätä sairautta?
Haluaisin kiljua kurkku suorana tai pitää vihaisena mykkäkoulua... Ei kun oikeasti, en minä tiedä! Kysyisin miksi, miksi kukaan ihailee sitä, että ihminen kahlitsee itse itsensä oman mielensä ja kalorimaailman vangiksi!? Tahtoisin kertoa, että mikään ei ole paremmin sairastaessa, päinvastoin. Tosin sairauden ihailun ja itsessään sairastamisen raja on kovin häilyvä: tuskin kukaan ihan terve löytää anoreksiasta tai syömishäiriöistä yleensä mitään ihailtavaa (ellei ihailu sitten kulminoidu siihen varsin yleiseen laihaan kauneusihanteeseen, mikä on vain murto-osa tätä sairautta).

Mikä on nyt ateriasuunnitelmasi ja noudatatko sitä?
Päiväosastojakson alussa sain ateriasuunnitelman, johon miltei viikottain tehtiin muutoksia/lisäyksiä. En ole osastoltalähdön jälkeen edes vilkaissut suunnitelmaan päin, tiedä sitten loppujen lopuksi onko se hyvä vai huono juttu. Painoni ei käytännössä noussut suunnitelmaa noudattamallakaan ollenkaan, sen verran pieniä ruokamäärät olivat eikä lista kotona toteutunut kertaakaan kokonaisuudessaan... Tai siis, jos olisin ateriasuunnitelmani mukaan syönyt, olisi elopainoa varmaan kertynyt hoitotahon toivomaan tahtiin.

Mitä fyysisiä haittoja sairaus on sinulle tuonnut?
Lätkin tähän nyt samaisia oireita, joita ystävämme Wikipediakin listannee. Ensinnäkin palelu, joka jälleen näin syksyn saavuttua vainoaa minua ympäri vuorokauden. Palelen ihan hurjasti, miltei koko ajan ja lempipaikkani on teemuki kädessä viltin alla... Ulkonaolo tekee tiukkaa sen vuoksi, että viluinen olo on hyvin, hyvin epämukava. Jos kylmyys iskee minuun kiinni jo aamuisella koulumatkalla, en pääse siitä ennen kotiutumista kunnolla eroon, on vaatekerta kuinka paksu tahansa. Huimausta minulla oli varsinkin oksentelu- ja paastoaikoina, mutta nykyään kärsin siitä vain toisinaan silmissä sumenemisen muodossa. Lanugo-karvoitusta löytyy selästä enemmän kuin suostun myöntämään. Käteni ja jalkani ovat aina kylmät ja kosketukseni on kirjaimellisesti jäätävä. Hiukseni ovat paremmassa kunnossa kuin keväällä, mutta alkuperäisen kiillon ja tuuheuden olen menettänyt. Kynteni eivät kasva, vaan liuskoittuvat ja halkeilevat heti, kun pituutta on vähänkin enemmän. Silloin tällöin kärsin pahastakin turvotuksesta, ruoansulatusongelmat ovat onneksi vähentyneet. Ihoni kuivuu ja olisin varmaan kävelevä hilsetehdas, ellen läträisi kehorasvalla joka ilta (ei, minulla ei koskaan ole ollut kammoa vartalorasvoja kohtaan). Hmm, mitä näitä vielä nyt on... Pointtina kuitenkin, että fyysisiä haittoja on, vaikka yritän viimeiseen asti kieltää niiden yhteyden syömisongelmaani...

Top 5 turvaruoat?
Parsakaali, kevytjogurtti, jäätelö, salaatti ja kevyet kalkkunanakit (30 kcal/kpl).

Oletko käyttänyt laksatiivejä? 
Olen, valitettavasti. Nykyään olen jo pitkään ollut "kuivilla", mutta pahimpina aikoina ylikäytin laksatiiveja. Joskus kramppien keskellä oikeasti pelkäsin kuolevani. Juuri vähän aikaa sitten ostin pitkän tauon jälkeen pienen paketin laksoja, joita aion käyttää kuitenkin vain, jos tarve on (edes melkein) todellinen. En siis sanoisi minulla olevan enää ongelmaa laksatiivien kanssa, mutta ennen todellakin oli!

Onko pakkoliikunta tuttu asia vai laihfutitko lähinnä olemalla syömättä? 
Varsinaisesta pakkoliikunnasta ei minun kohdallani voi puhua. Kävin ryhmäliikuntatunneilla muutaman kerran viikossa. Nykyään liikuntamääräni on satunnaisen kävelyn/lenkkeilyn ja arkiaktiivisuuden varassa, jumppakauden alkaessa aion mennä messiin terveemmällä asenteella. Lähinä laihduti(a)n ruokamääriä minimoimalla.

Lempi liikuntamuoto?
Erilaiset ryhmäliikuntatunnit.

Missä kunnossa hampaasi ovat? 
Onneksi suht hyvässä! Muutaman (nykyään paikatun) reiän taisin oksentamisen tuloksena saada riesakseni ja hampaiden vihlonnasta kärsin oksuiluaikana, mutta pysyviltä vaurioilta minun onnistui välttyä.

Pidätkö light juomista?
Pidän, vähän liikaakin! Lemppareitani ovat Pepsi Max ja Jaffa Light, joiden päivän aikana nautittu kokonaissaldo on ainakin pari lasillista (0,5 litraa), joskus enemmänkin.

Onko sun kuukautiset tallella?
Suurinpiirtein. :D Kesällä jo kauhistuin, kun aiemmin (lähes) aina tulleita kuukautisiani ei yhtäkkiä enää kuulunutkaan, mutta helpotuksekseni menkat tulivat taas viimeksi. Menkat ovat mieluinen riesa, sillä niistä tiedän kehoni toimivan edes jotenkuten (vaikka kuukautisten takia en "saanutkaan" diagnoosiksini puhdasta anoreksiaa...).

Oletko tehnyt ns thinspovihkoa joskus?
En paria (sittemmin poltettua) sivua pidemmälle. Ei ollut/ole mun juttu.

Onko sulla jotain rituaaleja?
Kaloreiden laskeminen aina ennen syömistä ja ruokailujen mahdollisimman tarkka, nykyään kylläkin joustavampi suunnittelu. Syön aina pienillä ruokailuvälineillä, juon mieluusti samoista laseista/mukeista ja syön hyvin hitaasti. Ruokailuhetken pitää olla mahdollisimman rauhoitettu ja "oikeanlainen". Pystyn kuitenkin aterioimaan myös perheen, kaverien, sukulaisten tms. seurassa ja jopa ravintolassa tai kylässä. Eli kyseessä ovat ehkä enemmänkin mieltymykset, koska en ahdistu "väärästä" juomalasista tai suuremmasta haarukasta - mutta jos saa valita, niin otan mieluusti itselleni mukavimmat ruokailuvälineet jne.

Mitkä ovat hulluimpia asioita joita sairaus on pistänyt sinut tekemään?
Oksentaminen ja laksojen käyttö ovat ne hulluimmat. En ole harrastanut ruoan imeskelyä, elmukelmuttamista, kylmiä suihkuja tai muuta vastaavaa.
Millä sanoilla kuvailisit sairauttasi?
Salakavala, petollinen, naamioituva, huijaava ja sulautuva. Ja paska. Ihan totaalinen paska.

Valheellisen onnellinen, hymyilevä keskellä ongelmien

Minun kalenterini on täynnä. Teen paljon: koulujuttuja ja opiskelua, ystäviä ja leffailtoja, töitä ja velvollisuuksia. Syömishäiriö ei lukitse minua kotiovien turvallisemmalle puolelle, mutta anoreksia tuntuu jälleen olevan hyvin voimakkaasti läsnä kaikessa, mitä teen.

Selasin tänä aamuna, unen paettua jo tavoittumattomiin, puhelimeni laiskassa käytössä olevaa kalenteria (minä panostan mielummin seinäkalenteriini, se on taiteellisuuteni kulminoituma). Tasan vuosi sitten painoin saman verran kuin nyt. Neljäkymmentäkolme kilogrammaa ja risat. On vaikeaa tajuta, että olen tahkonnut samassa painossa - plusmiinus kilon verran - jo niin kauan, yli vuoden. Se synnytti sisimmässäni niin paljon tunteita, että oloni tuntui tyhjältä. Kipristin yöpaitaani ylemmäs ja katsoin keskivartaloni heijastusta peilistäni, josta olen tuijotellut vatsaani lukemattomat kerrat aiemminkin. Minä en ole lihava. Silti vaa'an kertomat +300 grammaa eilisestä nostavat ahdistuksen kurkkuun ja työntävät hengityksen kauemmas. Olen vihainen, surullinen ja epätoivoinen. Pystyn hyväksymään nykyisen painoni, ainakin jotenkuten. Negatiivinen tunnekirjoni kumpuaa ensisijaisesti siitä, että välitän painostani näin luvattoman paljon.

Vaa'alla ravaamisesta on taas tullut rutiinia. Ruokamäärät ovat vähentyneet, lounas jää välistä ja iltaruoan sijasta napostelen irtokarkkeja. Laihdun. Innostun ja syön entistä vähemmän. Lihoan. Vaivun epätoivoon enkä tiedä mitä tekisin. Joskus pelkään tosissani, että painoni räjähtää käsiin. Tuhat kaloria ja elopainoa parisataa grammaa enemmän ei vain ole järkeenkäypä yhtälö, eihän! Toisaalta taas, kaikki on hyvin kunhan kantamani kilomäärä alkaa numeroilla 4 ja 3.

Minulla on kahden viikon tauon jälkeen psykologikäynti ensi viikolla. En pidä psykologista. Niinä parina pikaisena kertana, jolloin olemme tavanneet, olen sumuttanut hänen silmiinsä nättejä kuulumisia ja edistymistä. Pahinta on se, että hän uskoo minua. Hän - ja kaikki muutkin - tuntuvat kuvittelevan, että nyt minä olen terve! Että kaikki johtui minun vaikeasta masennuksestani, oli vähän ongelmaa syömisen kanssa, mutta kyllä se siitä. Minusta tuntuu siltä, kuin minulla ei enää olisi oikeutta olla sairas. En saa näyttää ulospäin sitä, että ahdistaa. En saa takkuilla syömisessä. Valehtelen äidille jälleen aterioivani koulupäivien aikana, mutta oikeasti en vain kykene oikeuttamaan lounasta itselleni. Syön tarpeeksi muutenkin.

Ja kyllähän minä syönkin. Varsinaisia kiellettyjä ruokia ei ole, vaikka pastaa ja riisiä ynnä muuta tunnun karttavan kuin ruttoa. Illanistujaisissa rouskuttelen kuitenkin kourallisen sipsejä ihan hyvillä mielin, otan iltaruoan painikkeeksi houkuttelevan suklaapatukan ja syön jogurtteja, jotka eivät ole kylmähyllyn kevyimpiä vaihtoehtoja. Joskus ahdistaa, aina ei. Mietin ruokaa ja lasken kaloreita, mutta toisaalta aivokapasiteettini hyrrää nykyään kohtalaisesti myös tämän aihealueen ulkopuolella. Haluan laihtua ja minimoin ruokamääriä, mutta sitten taas otan jotain sortimenttia, jota tekee mieli ja valitsen vaihtoehdoista joskus kaloririkkaamman. Päätän laihduttaa itseni luukasaksi, mutta päädyn kuitenkin syömään yli 1300 kaloria. Viime viikolla nipistelin kaloreita 1100-1200 pintaan, paino putosi ja olin muka iloisempi. Eilen söin 1800 kaloria ja yhdessä yössä sain sen niin merkittävän kilon kolmanneksen takaisin. Missä järki?

En tiedä. En tiedä mitä teen. Mikä tässä oikein mättää. Ehkä se, etten vieläkään oikeasti ole valmis nostamaan painoani. Silti useimmiten kai tahdon kuitenkin parantua. Ja minä toimin nykyään terveemmin, toisinaan peräti normaalisti. Joten, jälleen, missä hitossa mättää!?

Vastauksia osa 3: Sekalaisia

Kahvi vai tee?
Kahvi.
Millaisena juot kahvisi?
Mustana tai tilkalla maitoa.
Kuplavesi vai hanavesi?
Yleensä hanavesi, mutta kyllä vissyä tulee toisinaan juotua.
Kalpea vai ruskettunut?
Pidän kyllä siitä, miltä päivettynyt iho näyttää, mutta itse edustan kalkkilaivan miehistöä, enkä koe sitä huonona asiana. Kalpeus sopii minulle.
Juna vai bussi?
Juna, vaikka useimmiten taitankin matkani bussilla.
Käsilaukku, reppu vai kangaskassi?
Käsilaukku. Tosin kassikavalkaadistani löytyy monenmoisia yksilöitä: kauppareissuille kangaskasseja, koulukirjojen kuljettamiseen reppuja...
Lyijykynä, kuulakärkikynä, tussi, lyijytäytekynä, värikynä vai stabilo?
Sininen, pehmeäkärkinen kuulakärkikynä. Lyijykynistä ehdottomasti lyijytäytekynä, en voi sietää tavallisia lyijykyniä!
Koulussa hakeuduitko kaveriporukkaan vai olitko mieluummin yksin?
Hyvin harvoin olin/olen ihan yksin. Vähintäänkin kaksin, usein ympärillä oli/on paljon enemmänkin säpinää ja ihmisiä.
Koirat vai kissat?
Koirat 
Mikä muumihahmo olisit? 
Pikky Myy
Pidätkö kelloista? 
Pidän.
Ilta- vai aamuvirkku?
Molemmat! Yleisenä tapanani ei ole valvoa yömyöhään, mutta varsinkin lomilla on mukavaa tapitella silmät auki seuraavan vuorokauden puolelle. Silti olen huono nukkumaan pitkään, ja aamuisin kukkuilen virkeänä yllättävänkin aikaisin (poikkeus: kouluaamut, joina yllätys yllätys saankin unenlahjani takaisin)
Ranta vai kaupunkiloma?
Kaupunkiloma; paras sekoitus on aimo annos mukulakivikatuja, paikallista kaupunkivilinää, pikkupuoteja, muotia, kulttuuria, nähtävyyksiä... 
Pidätkö sateesta? 
Rakastan sadetta.

Croksit, hot or not?
NOT!
Juotko alkoholia?
Toisinaan, mutta ihan maltillisesti.
Siideri vai olut? 
Siideri. (Olut on pahaa. Tosi pahaa.)
Poltatko/oletko polttanut?
En.
Kauanko sinä päivässä suurinpiirtein:
nukut? (4) 6-9 tuntia
et tee mitään? 0-24 tuntia
urheilet? ...hyvänä päivänä edes sen tunnin
luet? Luen aamulehden, saatan selata postikasan, ehkä silmäillä pari sivua kirjaa, lukea blogeja...
syöt?Aika kauan taitaa syömiseen vuorokaudesta kulua. Kaikkiin aterioihin menee puolisen tuntia, iltapalaan tunti.

 Suklaa, salmiakki tai ei kumpikaan?
Suklaa
Lempi mauste?
Kaneli
Lempijäätelösi? 
Iso jäätelötuutti, nam!
Lempi herkkusi?
Jäätelö!
Lempi limusi? 
Pepsi Max, Jaffa Light ja Sprite Zero
Unelmiesi aamiainen?
Ilman syömishäiriötä tai kaloriahdistusta? Hmm, jos astutaan arkialueen ulkopuolelle, saattaisi croissantti ja tuoremehu tarjottimella sänkyyn tuotuna tai jossain kahvilassa olla aika unelma. Tosin haaveilen usein ihan vain normaalistakin aamiaisestani.
Lempiruoka-aika?
Aamu- ja iltapalat. 
Inhokkiruoka?
Näitä varmaan löytyisi aika monia, sillä ilman syömishäiriötäkin olen pikkuisen nirso. Maksa- tai veriruokia en mistään hinnasta söisi, myös punainen liha ällöttää.
Mitä ruokia haluaisit pystyä syömään?
Sipsiä ja hampurilaista! Kesän aikana olen pystynyt syömään pizzaa ja maistamaan ranskalaisia, mutta perunalastut ja hampparit ovat jääneet pitkään syömättä (ei kyllä sillä, että niistä edes kauhean paljon pitäisin).
Mitä tilaisit subista? Entä Amarillosta?
Subista tilaisin oregano-leivän kalkkunalla, Amarillon ruokalistaa en tunne. 
Mikä olisi viimeinen ateriasi? 
Joku taivaallinen alkuruoka, suussasulava pääruoka ja sydämen pysäyttävä (ehehe) jälkiruoka! :D En oikeasti tarkasti osaa vastata. Moni ruoka voi olla hyvää, jos se vain on huolella valmistettua. Ei minulla ole varsinaista lempiruokaakaan.

Mitä mieltä olet "isoista" ihmisistä? Siis yli 70 kg.
Riippuu jostain aivan muusta kuin kilomäärästä, mitä minä heistä ajattelen.
Mitä mieltä olet homoseksuaaleista? 
En yhtään eri mieltä kuin ihmisistä yleensäkään. Voisinhan itsekin olla vaikka bi-seksuaali! 
Onko väliä mies/naispresidentti?
Sukupuoli ei ole ensimmäinen prioriteetti presidenttiä valittaessa.
Mitä mieltä olet abortista?
Riippuu tilanteesta. 
Poliittinen kantasi?
Se ei taida tämän blogin aihepiiriin kuulua! (;
Oletko ollut tekemisissä poliisin kanssa?
En ole. 
Mitkä asiat saa heräämään sun "sisäisen kukkahattutädin"?
Julkinen juopottelu ja huono käytös! Ja roskaaminen! Olen niskavillat pystyssä siinä vaiheessa, jos joudun ohikulkumatkallani todistamaan jonkinsortin ihmiskunnan typeryyttä (mitä tapahtuu valitettavan usein, koska no, ihmiset)
Mitä asiaa et ole koskaan ymmärtänyt?
Maailmaa.
Mielipiteesi läväreistä ja taskoista?
Kohtuullisissa määrin pidän kummistakin. Tatuoinnin aion hankkia lähiaikoina.
Jos sinun olisi pakko luopua yhdestä raajastasi, niin minkä valitsisit?
Vasemman käden. (Lasketaanko vatsa tai reidet?) Tai sitten pää...
 Pidätkö videopeleistä? Jos, niin mitkä on mielestäsi parhaita? 
En tykkää, en ollenkaan. En ikinä pelaa.
Top 3 ärsyttävimmät ihmistyypit?
Itsekkäät, ylimieliset ja epäkohteliaat ihmiset.
Missä tahtoisit vaikuttaa juuri nyt? 
Maailmassa.

Ketä ihailet?
Rohkeita ihmisiä - rohkeutta on monenlaista.
Lempi näyttelijät?
Minulla ei kyllä ole lemppareita. Ihastun yksittäisiin roolisuorituksiin, mutten kykene millään muistamaan edes minua suuresti miellyttäneiden näyttelijöiden nimiä! Enemmän tykkään tv-sarjojen näyttelijöistä, sillä "matkan aikana" he paneutuvat hahmoonsa kunnolla (jos siis puhutaan onnistuneesta roolisuorituksesta).
Top 3 blogia? 
Tykkään lueskellä parantumismyönteisiä syömishäiriöblogeja! Niinan Elämäni velkaa, Millan Numeropalapeli ja Susannan Little big dreams sekä monet muut tarjoavat kivaa luettavaa ja vertaistukea.
Minkälaiset ovat huoneesi seinät?
Kolme valkoista ja yksi pastelliroiskeinen. Valkoista seinää koristaa pari ruskeansävyistä, kaunista taulua sekä seinäkello (joka on lähinnä koriste, sillä liian kovan tikityksen vuoksi otin sen patterit pois).
Millaiset sukat sinulla in nyt jalassa?
Vaaleanpunaiset pörrösukat.
Keräiletkö mitään?
Kokemuksia.
Mitä haluaisit joululahjaksi?
En tiedä vielä, mutta enköhän minä syksyn mittaan jonkun toiveen keksi.
Katsotko salkkareita?
En katso. En ole koskaan nähnyt yhtäkään kokonaista salkkarijaksoa!
Mistä jalokivestä pidät eniten?
Kaikki ovat kauniista. Kliseisesti timantit viehättävät, mutten ole sen suuremmin jalokivien perään.
Mitä mieltä olet someista?
Montaa mieltä. En oikein tiedä mitä kysymyksellä tarkemmin tarkoitetaan? Olen lähinnä Facebookissa, joka on mielestäni jees juttu. 
Unelmakotisi?
Tämä vaatisi kokonaisen oman postauksensa! Voi että, jos minut päästäisikin suunnittelemaan (toteuttamisesta puhumattakaan) unelmieni taloa. Runsaudenpula iskisi päälle, joten onneksi tulevan ensiasuntoni ratkaisuja säätele opiskelijabudjetti. Tahtoisin oman suloisen yksiön leveillä ikkunalaudoilla ja rustiikkisella, harkitulla, kotoisella ja käytännöllisellä sisustuksella. Ja leveän sängyn! Ja paljon kynttilöitä. Ja kaikkea keskenään mätsäävää sisustusmateriaa. Ja, ja, ja...
Minkä merkkisen auton ostaisit? 
Saako tässä vaiheessa jo unelmoida Porschesta? :D Tyytyminen lienee ensi alkuun johonkin muuhun kuin avoautoon tosin.
Millaiseksi käärisit äitisi synttärilahjan?
Lahjan koosta ja muodosta ehkä sanomalehtiin, käsintehtyyn paperiin tai itse koristeltuun laatikkoon. Panostan lahjapakkauksiin aina siinä missä lahjoihinkin ja vaikka olen hieman tumpelo normaalissa paketoinnissa, rakastan persoonallisten pakettien värkkäystä!
Minkä värinen oli wanhojesi mekko?
Meren sinivihreä.
Mistä tulee nimimerkkisi, miksi juuri se?
Minusta Margareta on kaunis, salaperäinen nimi. Se muistuttaa omaa nimeäni ja sopii bloginimekseni vallan mainiosti.
Millaisena haluaisit ihmisten muistavan sut?
Hyvänä. 

Mitä sinulle kuuluu?
Vaihtelevaa, mutta tällä hetkellä menee ainakin pintapuolisesti ihan ok:sti. Kattavemman vastauksen saa muiden postausten perusteella. Pitääkin taas pidemmän kaavan mukaan kuulumiskertoilla tässä joku päivä, mutta ei nyt sillä minulla on jälleen hurja kiire ja paljon asioita tehtävänäni! (mitä sinulle kuuluu?)

Vastauksia osa 2: Sekalaisia

 Vihdoinkin! (mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.) Tässä siis vastauksia kysymyksiin, joita olikin niin hurja määrä, että jaoin sekalaisiksi luokittelemani kysymykset kahteen satsiin, tässä niistä siis ensimmäinen. Erikseen on tulossa vielä vastaukset syömishäiriöön liittyviin kysymyksiin.


Minkälaista musiikkia kuuntelet? Pari tän hetken lempikappaletta? Linkkaa biisi mikä saa sinut hymyilemään. 
Itse asiassa minä kuuntelen musiikkia hyvin vähän, lähinnä radiosta automatkoilla. Minulla ei ole mitään musiikkia vastaan, enkä osaa edes oikein sanoa, miksei se solju ympärilläni samaan tapaan kuin monella muulla. Ehken minä kaipaa taustaääntä ololleni. Jannan kappale, jossa lauletaan "hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa" on minua viimeksi koskettanut biisi.
Kaunein kuulemasi ääni? 
Hyväntuulisuus - kyllä, iloisuuden ja hyvän mielen voi kuulla. 
Musiikki vai hiljaisuus? 
Hiljaisuus.
Katsotko tv:tä? Jotain sarjaa?
En seuraa televisiosta mitään sarjaa, tuotantokausia tuijottelen dvd-levyiltä. Myönnettäköön, että toisinaan tulee kyllä tutustutta Livin ja Avan surkuhupaisaan reality-tarjontaan.
Luetko? Lempi kirjasi?
Lukio taisi viedä vapaa-ajan lukuharrastuksesta ilon. Hyvin harvoin tulee valitettavasti ns. vapaaehtoisesti luettua kirjoja. Lempikirjaa en tällä hetkellä osaa nimetä, mutta Riikka Pulkkisen Vieras on lukemisen arvoinen.
Viimeisin lukemasi kirja?
Tähtiin kirjoitettu virhe  - kyllä, pitkän lukutauon jälkeen nyhväisin itseni aallonharjalle lukemalla hypetetyn kirjan. En oikein tykännyt.
Voitko suositella jotain kirjailijoita?
En ole niinkään kirjailijauskollinen lukija, sillä luen niin vähän. Riikka Pulkkisen taiteellisesta kirjoitustyylistä pidin kovasti yhden kirjan perusteella. Sofi Oksasen tavasta sanailla tykkään myös! Nautin juonta enemmän kauniista ja persoonallisesta kirjoitustyylistä, joka on tietysti aidoimmillaan kotimaisessa kirjallisuudessa.
Viimeisin katsomasi elokuva?
Lucy. Kommentoisin tähän jotain, jos osaisin. Leffa oli aika... ulottumattomissa oleva. Ei hyvä, eikä huono.

Lempiväri?
Sinisen sävyt. Riippuu tietysti asiasta, jonka ohessa väristä on kysymys.
Ärsyttävin kirjoitusvirhe?
En voi sietää yhdys sana virheitä! (vaikka teen niitä vahingossa toisinaan itsekin)
Sanoja joissa näet erityistä kauneutta? 
Eleganssi ja Onnellisuus tulivat ensimmäisinä mieleen. Enpä ole tätäkään asiaa aiemmin pohtinut!
Kaunein englanninkielinen sana?
 Hmmm... Enpä oikein tiedä. Minä pidän suomea kielistä kauneimpana, eikä mikään yksittäinen englanninkielinen sana oikein sytytä sen kummemmin.
Kirjoitatko päiväkirjaa?
En sellaista perinteistä käsin rustattavaa, mutta periaatteessa blogi on tavallaan päiväkirjani(kin).

 Mihin sinä uskot?
Toivoon.
Millainen on kauneusihanteesi?
Valitettavasti liian laiha. Ihailen solakkuutta, luisuutta järjellisissä rajoissa ja pitkiä, luonnonkiharoita punaisia hiuksia sekä kevytlinjaisesti piirtyviä lihaksia, kuulasta ihoa ja liikehdinnän siroutta.
Paljonko pituisesi naisen tulisi painaa sun mielestä? (En siis tarkoita sinua, vaan esim. Joku sun kaveri tai sisko, you know) 
Tähän on ihan mahdotonta vastata jollain tietyllä kilomäärällä! Painonsa kullakin. Tiedän niiden mittojen, jotka tällä hetkellä omalla kohdallani miellän tyydyttäviksi, olevan oikeasti sairaita. Itse painoin joskus terveenä 48-49 kiloa. Se tuntui ja näytti minun kohdallani sopivalle.

Millainen on laittautumisrutiinisi? 
Ylös ja ulos. Siinä välissä ehdin toivottavasti pestä kasvot, taputella puuterikerroksen, sutia ripsivärin, maalata kulmat ja punata huulet. Hiustenharjausta ja satunnaista lakkaruiskausta unohtamatta! Jos suinkin jaksan tai on aikaa, tykkään panostaa vaatekokonaisuuteeni asusteineen kaikkineen.
Millaisessa kunnossa ihosi on? Käytätkö jotain voiteita yms? 
Käytän ihan "normaaleja" ihonpuhdistustuotteita aamuin illoin, ylimalkaista läträämistä välttäen. Ihoni on ihan ok kunnossa, tosin en ymmärrä, mistä nämä kaikki nypyt ovat yhtäkkiä ilmaantuneet! Vielä vähän aikaa sitten olin varsinainen posliiniposki, nyt kasvojani rikkoo pienet finninypyt.
Pidätkö meikkaamisesta?
Pidän siitä, että kasvoni ovat meikatut, mutten mitenkään nauti meikkaamisesta. Minulla onkin hyvin kevyt ehostuskerros naamataulullani. Olisi kiva osata meikata paremmin tai jotain sävähdyttävämpää, mutten millään jaksa harjoitella moista.
Pidätkö silmälaseista?
Pidän.
Unelma hiuksesi? 
Tämä tulikin jo aiemmin esille: Unelmahiukseni olisivat pitkät, paksut ja tuuheat, lantioluille luikertelevat luonnonpunaiset aaltokiharat!

Pidätkö lakatuista kynsistä?
Kyllä, tosin omia kynsiäni lakkaan aniharvoin. Geelikynnet minulla on toisinaan (toivottavasti taas pian).
Pidätkö saunomisesta?
En mitenkään suuremmin. Kylmään aikaan se on kyllä nautinnollista, ehkäpä nyt syksyn saapuessa tahdon saunaan useammin.
Millainen penaali sulla on? Entä meikkipussi? 
Minulla on kunnon kirjo penaaleita, mutta mistäkään niistä en suuremmin pidä (asialla pitää tehdä jotain). Meikkipussejakin löytyy tusina, lempparini on suloinen koira-pussukka ja pussi, jossa on resepti sydänsurujen hoitoon.
Mitä mieltä olet Marimekosta?
Ihan kivoja kuoseja. Omistan Marimekon penaalin. 
Mihin läyttäisit 20€ jos sinun pitäisi käyttää ne heti?
Johonkin kivaan rättiin luultavasti. Voisin myös ostaa lehden. 
Lempi kauppasi?
Parhaimmat ja persoonallisimmat vaatelöydöt teen yleensä Monkista. Parasta shoppailu on kuitenkin ulkomailla kaikkien erilaisten kauppojen keskellä.
Unelma kenkäsi? 
Jonkinlaiset sirot kiilakorot. Rakastan kiilakorkoja! (ja niillä on helppo kävelläkin, ha)
Kolme esinettä joita ilman et voisi elää?
Teini-Margareta vastaa: kännykkä, tietokone ja televisio! Enkä edes myönnä olevani riippuvainen!
Lempivuodenaika (ilman syömishäiriön ääntä)?  
Syksy (ja talvi koska joulu). (en ymmärrä, miten sh tähän vaikuttaa?)
Inhottavin kotiyyö?
Silittäminen!
Millaiset suhteet sinulla on perheenjäseniisi? 
Hyvät ja läheiset, vaikka vaikeista asioista ei aina puhutakaan enkä pysty kipeimmistä asioista usein avautumaan perheenjäsenilleni.
Onko sinulla sisaruksia?
On. ♥
Oletko koskaan seurustellut?
Olen, kahdesti. Erosin kuukausi takaperin.
Mitä piirteitä arvostat ihmisessä? 
Rehellisyyttä, itsevarmuutta ja ystävällisyyttä sekä muista välittämistä.

Mitä tekisit, jos saisit ylimääräisen tunnin?
Riippunisi ihan päivästä! Ehkä vain olisin, ehkä yrittäisin saada aikaiseksi jotakin.
Mitä tekisit, jos saisit ylimääräisen tonnin?
Laittaisin rahat säästöön tai lähtisin shoppailemaan!
Mistä saat voimaa?
Elämästä. Elämä tuntuu sekä riistävän voimani, mutta elämältähän ne tulevatkin. Saan voimaa hetkistä.
Mitä haluaisit osata?
Olla tyytyväinen itseeni.
Mistä unelmoit?
Se jääköön blogin puolella salaisuudeksi.
Oletko käynyt paljon ulkomailla? Missä?
Olen matkustanut paljon, Euroopassa ja sen ulkopuolella. Vähintään kerran, useimmiten kaksi tai kolme kertaa vuodessa lentokone kiidättää minut pois Suomen maankamaralta.
Minne haluaisit matkustaa?
Amerikassa tahdon vielä jonain päivänä käydä.
Onko sinulla lemmikkejä? Onko ollut tai haluaisitko tulevaisuudessa?
On, useimmiten taloudesta löytyy vähintään yksi karvapeitteinen otus. Haluaisin muuttaessani pois kotoa oman lemmikin.
Minkä rotuisen koiran ottaisit? 
En välttämättä tahtoisi koiraa, mutta jonkun aika pienen (mutta kuitenkin koiran, eikä mitään rottaa), josta ei lähde karvaa.
Mikä eläin olisit jos saisit muuttua viikoksi? 
Lintu.
Jos olisit eläin, mikä olisit? 
Ehkä kissa.

Uskotko yliluonnolliseen?
Tavallaan.
Oletko voittanut mitään?
Elämän varrella kai montakin asiaa, arpaonni ei ole minua muovilapiota enempää suosinut. (viimeksi tavoittelin huvipuiston suuria pehmoleluja - eikä toivoakaan!) 
Miten rentoudut?
Kääriytymällä viltin sisään teemukin kanssa seuranani hyvä ohjelma tai tietokone. Kavereiden kanssa olo rentouttaa omalla tavallaan.
Mitkä asiat saavat sinut hymyilemään?
Pienetkin asiat hymyilyttävät, jos ne sattuvat oikeaan aikaan. Viimeksi hymyilin tänään ystäväni seurassa. 
Kerro jokin unelmasi?
Parantua. Kirjoittaa kirja.
Milloin olet viimeksi nauranut?
Tänään ihanassa seurassa!
Mistä asioista pidät kesässä?
Minä en pidä kesästä! En haikaile helteiden perään. Kesässä parasta ovat loma ja jäätelö (jota voi onneksi syödä ympäri vuoden). 

Mitä harrastat? Tai olet harrastanut?
Olen vuosien varrella harrastanut monenmoisia liikuntalajeja aina voimistelusta tanssiin ja chearleadingiin. Joukkuelajit jäivät kuitenkin muutama vuosi takaperin, vaikka olin kilpajoukkueessa. Nyt syksyllä ajattelin ruveta käymään muutamalla ryhmäliikuntatunnilla. Lenkkeilen hyvin satunnaisesti.
Oletko jonkin urheilujoukkueen fani?
En. Penkkiurheilu ei pahemmin kiinnosta!
Piditkö koululiikunnasta?
EN!
Oletko hyvä koulussa?
Kyllä. Perfektionismi edesauttaa koulumenestystä, mutta olen yllättävän laiska opiskelemaan. Stressaan numeroista paljon, mutta tätä nykyä pystyn hyväksymään satunnaiset huonot numerot inhoamistani aineista.
Oletko hyvä kielissä?
Äidinkieli on vahvuuteni ja valttikorttini, mutta vieraiden kielien suhteen ei ole minua kielipäällä siunattu.
Englanti vai ruotsi? 
Ehdottomasti englanti!
Lempi kouluaine? 
Äidinkieli
Mitä sait yhteiskuntaopin kirjoituksista?
En minä yhteiskuntaoppia kirjoittanut! Kirjoittamastani aineesta sain L:län.
Miten koulunkäyntisi jatkuu syksyllä?
Aloitin koulun normaalisti ja toivon pystyväni käymään koulua nyt täysipainotteisesti (vaikka nyt pitää katsoa tilanteen mukaan, romahduksen tullessa on päiväosasto vaihtoehto, mutten oikein tiedä mitä mieltä siitä olen).
Kirjoitatko jotain nyt syksylläkin?
Kyllä, kaksi ainetta. PANIIKKI!
Milloin olet viimeksi lintsannut? 
En muista tarkkaa päivää. Silloin tällöin skippaan jokusen oppitunnin tai kokonaisenkin koulupäivän, jos siltä tuntuu. Annan itselleni satunnaisen lintsaamisen anteeksi.
Mitä uutta olet oppinut tämän vuoden puolella?
Että aina ei ole pakko.

Nälkä

1200 kaloria, eilen ja tänään.
Paino ahdistaa, laihduta läski!
Laihduttaisinkin, jos vain osaisin.
Minusta nimittäin tuntuu, etten enää osaa.

Huomenna on hoitoneuvottelu, jonne tulee uusi psykologini sekä lääkäri, jota en ole tavannut ennen. Kerronko tarvitsevani apua vai valehtelenko hymyillen kaiken olevan nyt paremmin? Ja niin, onhan tilanteeni mennyt mukavampaan suuntaan sitten alkukesän. Mutta. Mutta. Mutta.

Minä olen hukassa. (ja lupaan laihduttaa, veistää kivun näkyväksi itseeni)

Ruokapäiväkirja 11.8. ja koulunalun spekulaatiopiinaa

Aamupala noin kello 8.15
Muroja, jogurttia ja mustikoita

Lounas 13.00
Kaksi siivua pientä paahtoleipää, välissä sulatejuustoa sekä kalkkuna- ja juustoviipale

Välipala 17.00
5 sipsiä
Proteiinipatukka

Iltaruoka 18.30
Broilerleike (n. puolikkaan kämmenen kokoinen)
Parsakaalia
Salaattia

Iltapala 21.30
Jäätelö


Lisäksi vettä, kahvitilkka, kevytlimsaa ja mukillinen teetä sekä vähän sokerittomia pastilleja.

Ruoka taitaa maistua vähän liiankin hyvin. Turvottaa ja ahdistaa. Eniten kuitenkin ahdistaa KOULU! Siitä on niin kauan, kun viimeksi täysipäiväisesti kävin koulussa. Jännittää ja pelottaa, entä jos en pystykään? Sillä minusta ihan oikeasti tuntuu, etten pysty. Stressi on jo nyt suudellut kasvoni täyteen hermonäppyjä ja hengittäminen on jälleen vaikeampaa. Ajatukset ruoan skippailusta ja laihduttamisesta puskevat pintaan, enkä kykene työntämään tyystin taka-alalle halua nähdä vaa'assa jälleen pienenevien lukujen pianokonserttoa. Lupaan itselleni, että 42(41,40,39...)-kiloisena koulunkäynti olisi helpompaa, että ihmiset eivät katsoisi minua ällöksyen. Neljäkymmentäkaksi kiloa on ihan lähellä, mutta silti liian kaukana.

Opiskelu. Ylioppilaskirjoitukset. Stressi. Paineet. Ihmiset. Osa tietää kevään katoamistemppuni salaisuuden, suurin osa (tietääkseni) ei. Mitä he minusta oikein ajattelevat? En millään tahtoisi kohdata opettajia, en ystäviä, en tuttuja ja vieraita kasvoja. Pelkään, että liian moni tietää ja pelkään, etteivät he tiedä tai jos tietävät, eivät ymmärrä. En tiedä mitä ajatella, tehdä tai sanoa. Entä jos kaikki pitävät minua liian isona? Teeskentelijänä? Säälittävänä? Samanaikaisesti murehdin sekä sitä, etten jaksa, että sitä, etten osaakaan enää edes esittää jaksavani. Entä jos paineet (joita lähinnä itse asetan itselleni) syöksevät minut taas pää edellä laihdutushelvettiin? Spekulaatiot eivät auta. Minun on vain kohdattava huominen.

Tsempit kaikille koulunpenkille paluuseen!

Älä oksenna

Minä en muista ensimmäistä oksennuskertaani. En muista tarkkaa päivämäärää - oikeastaan en edes saa kiinni vuodenajasta tai vuodesta. Arvelisin sen tapahtuneen ysiluokan syksyllä. Vai jo aiemmin? Vaikka oksenteluhistoriani on itkuinen joukko pelkkiä tuskaisia muistoja, tahtoisin silti olla tietoinen päivästä, jona ensikertaa työnsin pääni pönttöön, kirjaimellisesti. Ainoa varma muistikuva on ensimmäinen kerta, jolloin yritin deletoida vatsalaukkuni sisälmyksen tahallisesti. Olin paastonnut koko päivän ja kotiutuessani koulusta tyhjään taloon, tunsin armotonta nälkää. Söin seitsemän paahtoleipää. Vasta kyseisen ruokamäärän sulauduttua osaksi minua, käsitin tilanteen kalorimäärän. Käsitin tekeväni väärin. Tai oikeastaan luulin tekeväni väärin. Yrittämällä tunkea hammasharjaa kurkkuun ja hytkytellä vettä vatsassani puolikkaan leipäpussin syönnin jälkeen minä annoin vallan syömishäiriölle. Kuinka väärässä olinkaan, kun luulin olevani tilanteen hallitseva osapuoli.

Jossain vaiheessa oksentamisesta tuli tapa. Taas haluaisin muistaa tarkemmin, mutten muista. Ehkä se oli aluksi satunnaisempaa, sillointällöisen ahdistuksen tyynnyttelyä ja pahan olon purkamista. Minusta tuli kuitenkin hyvä oksentaja, valitettavasti. Aluksi en pitänyt posliinin palvontamenoja muuta kuin yksinollessani. Oksensin paitsi ylensyönnin jäljiltä, myös toisinaan silloin, vaikka nielty ruokamäärä olisi ollut naurettavan pieni. Jossain vaiheessa opin siisteyden. Sitten äänettömyyden. Nopeuden. Huomaamattomuuden. Silloin kaikki lähti käsistä, sillä edes muiden läsnäolo ei estänyt minua hankkiutumaan eroon kaloreista.

Pahimmillaan oksensin yli kymmenen kertaa päivässä. Kaiken syödyn ja vähän vielä enemmän. Joka päivä, koko viikon, koko kuukauden... Yksikin välipäivä oli poikkeus, sortuminen viimeistään muutaman (paastotun) päivän jälkeen sääntö. Pidin kalenteriini tukkimiehen kirjanpitoa. Viivaviidakko täytti päivämääräruudut. En tahdo kaivaa viime vuoden seinäkalenteria esiin enkä kelata nykyisestä alkuvuoden kohdalle. Kymmenen, kahdeksan, kuusi, neljä, kolme, kaksi, yksi... Oksennuskertoja on liikaa. Oksennettuja päiviä ja hetkiä on liikaa.

Minulla oli muutamia oksentamislakkoja. Osa kesti päivän, onnistuneet kahdesta vuorokaudesta peräti viikkoon. Kaksiviikkoinen taisi rikkoutua kerran pahimman kauden aikana. Lukion ensimmäisen luokan syksyllä pidin oksentamatonta ja muutenkin aikalailla tervettä putkea päällä koko sen ajan, kun elokuu hiljeni ruskaan ja pudonneet lehdet peittyivät lumen alle, mutta päädyin ylöskiivettyäni jälleen alamäkeen. Tuo alamäki kesti yli vuoden, käyttäen minua syvällä ja syvemmällä oksennushelvetissä.

Asia, jota häpeän eniten elämässäni, on ahmiminen. Se ilmennee vanhoista blogiteksteistä, joita en tahdo lukea. (Minä olen nyt vahvempi, mutten murtumaton.) Ostin salaa ruokaa, jolla turrutin kaiken sen tuskan sisälläni. Söin uskomattomia määriä, venyttäen paastossa pienentyneen vatsalaukkuni äärirajoille ja sen yli. Oksensin mättöjäni, kotiruokaa, ihan kaikkea. Oksentamisen ja oksenttamattomuuden raja meni siitä, mikä oli liikaa. Veteen piirretty raja ajoi minut aina oksentamaan. Toisinaan oksennuksen syyksi tarvittiin säkillinen ruokaa, joskus riitti pelkkä yksi ylimääräinen leipäsiivu.

On ihme, etten koskaan jäänyt kiinni. Blogi on ainoa paikka, jonne olen avautunut oksentamisesta. Siitä eivät tiedä ystäväni, eivät perheeni, ei edes hoitotaho. Paria äidin huolestunutta kysymystä lukuunottamatta kukaan ei ole koskaan edes epäillyt minun omaavan bulimisia piirteitä. (Ja vaikken omaakaan lääkärintutkintoa, lienen oikeutettu sanomaan, että tiettyinä elämäni aikakausina olisin saanut diagnoosiksini bulimian.) En uskaltanut, enkä uskalla, kertoa oksentamisesta ääneen. Se on likaista ja inhottavaa, häpeällistä ja kuvottavaa. Ei siitä puhuta ääneen, sitä ei myönnetä. Vaikka pitäisi. Jos sinä oksennat, kerro siitä jollekulle. Älä pelkää niin paljon kuin minä pelkäsin. Sillä olen varma siitä, että jos olisin saanut oman sanaisen arkkuni auki ensimmäisen helvetinkuilun kiertomatkalla, en olisi pudonnut entistä syvemmälle uudestaan ja vielä uudestaan. Ei, minä en ole mikään tai kukaan neuvomaan ketään oksentamisen lopettamisen tai syömishäiriöstä parantumisen suhteen. Minä olen itsekin sairas. Minulla ei ole sataprosenttista parantumismotivaatiota, en omaa tervettä kauneusihannetta eikä oma polkuni, jota nyt kuljen ole suoraan parantumisen käsikirjasta, vaikka kohti parempaa yritänkin askeltaa.

Tämä ei ole tarina, jonka minä olisin tahtonut kertoa. Aikomukseni oli painaa mustaksi valkoiselle jotain paljon seikkaperäisempää ja tarkempaa, mutten minä pysty. En pysty, koska en halua. Ja koska en ihan oikeasti muista. Ehkä muistamattomuus on omiaan kertomaan jotain sen sumun paksuudesta, jossa elin oksennuskausieni aikana. Oksentamalla minä pilasin paljon, enkä voisi olla kiitollisempi siitä, etten tehnyt pahoja tai peruuttamattomia tuhoja kropalleni.

Minun oksentamiseni on salaisuus. Ja annoin itselleni luvan pitää salaisuuteni, olla sanomatta sitä ääneen. Sisimmässäni tiesin, että olisin tarvinnut jonkun laittamaan toiminnalleni stopin. Vaikka häpeä on tekosyy, sallin silti itselleni vaikenemisen - yhdellä ehdolla. Minä päätin lopettaa oksentamisen. Päätökselläni ei ollut mitään korrelaatiota painon nostamisen tai muuntahoisen parantumisen kanssa. Monta kertaa minä vannoin lopettavani nyt tai ainakin siihen ja siihen mennessä, mutta vasta huhtikuinen lupaukseni oli todellinen. Olin kai koskettanut pohjaa.

Vaikka päätös oksentamisen lopettamisesta kumpusi minusta itsestäni ja omasta halustani, en voi kiistää ulkopuolisten tekijöiden suurta merkitystä. Vain vähän aikaa oltuani oksentamatta jouduin päiväosastolle. Minulla olisi siellä ollut monta hyvää mahdollisuutta kertoa oksennetuista aterioista ja ahmituista asioista. Sovin itseni kanssa, että mikäli oksentamattomuuteni jatkuisi, ei minun tarvitsisi kertoa kellekään. Kiristin itseäni terveempään toimintatapaan käänteisellä lupauksella siitä, että mikäli oksentaisin, ilmiantaisin itse itseni. Paitsi häpeä, myös lisääntynyt valvonta sai minut pysymään alun vaikeina aikoina ruodussa. Päiväosastojakson alkamisen jälkeen suupalojani tsekkailtiin kotioloissakin niin tarkasti, että olisin miltei täydellä varmuudellä jäänyt kiinni itse teosta, mikäli olisin päätynyt halailemaan pönttöä aterian päätteeksi. Pikkuhiljaa, oikeastaan yllättävän nopeasti, ajatukset ja suunnitelmat mahdollisuudesta oksentaa lievenivät ja hälvenivät. Minä en halunnut oksentaa. Minä olin vihdoin oppinut, ettei oksentaminen paranna asioita, päinvastoin. Tahdoin unohtaa koko oksennushistoriani. Tai ainakin luulin tahtovani niin. Halusinpa sisimmässäni sitten muistaa tai en, on asioiden kiistäminen (jopa itseltäni) pyyhkinyt suurimman osan muistoistani oksentamiseen liittyen ulottumattomiin. Ehkä minä tavoittaisin sen tunnetilan ja kaiken sen tuskan, jos yrittäisin. Minulla ei ole aikomustakaan yrittää. Voin kertoa nyt rehellisesti, etten todellakaan tahdo enää oksentaa. Kysy itseltäsi, tahdotko sinä? Sen jälkeen mieti sitä mahdollisuutta, että oksentamisen lopettamisen avainsana saattaakin vannomisen sijaan olla haluaminen. Itse vannoin ja lupasin monta kertaa katteettomasti, onnistuen kerta kerralta huonommin. Huhtikuussa minä lupasin, mutta ennen kaikkea halusin. Ja tässä minä olen, neljä pitkää kuukautta myöhemmin. Olen ollut neljä kuukautta oksentamatta. Nykyään en mieti oksentamista: en tahdo sitä, eikä se ole vaihtoehto. Silti minua pelottaa. Pelkään repsahtavani, pelkään päätyväni jälleen pahaan oksennuskierteeseen. Sillä ollakseni rehellinen, en usko että kykenisin toistamiseen kahlaamaan tietäni ulos samanlaisesta helvetistä. En ole varmoilla vesillä, eikä minun tarvitsekaan. Sillä minä tiedän, etten minä halua enää oksentaa. Voisin tehdä palopuheita oksentamisen haitoista ja vaaroista, mutta kuka oksentamiskierteessä oleva oikeasti ei niitä muka tiedä? En tiedä puhunko vain omasta puolestani, mutta ei minua pahimpina kausina pelottanut edes oksentelun tuoma kuolemanuhka. Haittavaikutuksia on oksentamisella paljon ja niillä on väliä. Hienoa, jos niiden tiedostaminen saa jonkun lopettamaan, minua ne eivät vaan aikanaan auttaneet. Haittavaikutukset olivat minulle vain yksi helvetin liekki keskellä palavaa kokkoa.

Tämä postaus ei ole sitä mitä sen alunperin piti olla. Oikeastaan tämä teksti on kasa sanoja, joiden ei ollut määrä päätyä näyttöruudulleni tänä iltana. Ajatus oman tarinani - tai ainakin sen palojen -  jakamisesta pälkähti päähäni kesken tv:n katselu maratonin, eikä minulla ollut aluksi aikomustakaan saattaa inspiraatiotani sanalliseen muotoon. Ehkä spontaaniuus toimiikin paremmin. Minä kerroin tämän juuri sinulle. En miettinyt sanojani etukäteen, en kiteyttänyt asiaani kronologiaksi enkä jälkikäteen tunnustele tarinaani omilla huulillani. Minä kerroin tämän sinulle sen takia, että ajattelisit edes ihan hetken. Minulle kommentoitiin ihania ja tsemppaavia asioita silloin, kun vuodatin oksentamisen tuskaa ja toivottomuutta blogini postauksiin. Minä kiitin kauniista sanoista, mutten oikeasti uskonut. Uskoin kommentoijien rehellisyyteen ja faktoihin, mutten uskonut itseeni. Kenenkään muun oksentaminen ei ole minun määräysvaltani piirissä. Jos oksennat, oksennat. Jos tämän postauksen luettuasi tahdot maalata minulle kukkahatun tai pirunsarvet, tee niin. Nyt ei ole kuitenkaan kyse minusta. Nyt on kyse sinusta. Ehkä et usko nyt, juuri tällä hetkellä ikinä pääseväsi oksentamisesta eroon. Sano mitä sanot, mutta minä uskon sinuun. Jos uskot itse itseesi, minä uskon sinun kanssasi.

En ikinä uskonut kirjoittavani spontaania blogiromaania asiasta, jota olen juoksenut pakoon pitkän aikaa. Edelliseen postaukseen saamieni kommenttien jälkeen ymmärsin kuitenkin, että en minä ole juossut pakoon, vaan kääntynyt oikeaan suuntaan. Tämä postaus ei ole visuaalisuuden riemuvoitto: nämä ovat minun puhtaita sanojani, jotka eivät tarvitse kuvien tsemppilauseita tukemaan kertomaansa. Tämä postaus ei ole persoonallisuuden multihuipentuma, sillä aion lopettaa sen niihin kuluneisiin ja kliseisiin sanoihin, joita en ole ikinä kenenkään muunkaan blogista luettuani uskonut (mutta jotka ovat osoittautuneet luottamisen arvoisiksi):

Jos minä pystyn siihen, sinäkin pystyt. (minä en laita perään huutomerkkiä, sillä tämä ei ole käsky. Tämä on toteamus.)

Ruokapäiväkirja 8.8.

Aamiainen noin kello 10
pari desilitraa muroja
150 g stevia-makeutettua jogurttia
desin verran mustikoita

Lounas n. 13.20
ruisleipä sulatejuustolla ja savukalalla
salaattia (salaatti, kurkku, raejuusto, suolakurkku)

Välipala n. 17.00
Iso toffee-jäätelötuutti (nam!)

Iltaruoka n. 20.00
täytetty paprika (½ paprika, herkkusieniä, n. ½ desiä jauhelihacouscous-sekoitusta, juustoviipale)
moniviljaleipäpala sulatejuustolla

Iltapala n. 01.30
juustosiivu ja kalkkunaleikkele
kidius toffee-vanukas

Tässäpä olisi ruokailukuulumisia eiliseltä, kun nämä postaukset saivat kannatusta. Syöminen on ehkä ollut nyt taas hieman vaikeampaa, mutta kaikesta huolimatta olen saanut pidetyksi kiinni suht säännöllisestä ja monipuolisesta ruokailusta. Myös veden juontia olen onnistunut lisäämään, joka tällä paahteella on oikein hyvä juttu. Päivän aikana meni siis monta lasillista vettä ja useampi hörppy kevytlimsaa - kahvitilkkoja unohtamatta!

 Miltä tämä teidän mielestänne näyttää? Normaalilta, suunnattoman suurelta, vähän vähäiseltä?

uudet caprit (:

P.S. NELJÄ KUUKAUTTA OKSENTAMATTA! (ja painoni ei siitä huolimatta ole noussut, vaaka kertoo edelleen 43 kilogrammaa)

"Sun tilanne kuitenkin oli niin vakava ja kriittinen"

Kerron, että menee hyvin. Kiistän painonumeron ahdistavan. Eikä vaakalukema salpaakaan hengitystäni, ei rutista sydäntä tai kahlitse mieltä, sillä tiedän painoni olevan kokonaisen kilon vähemmän kuin hän nyt luulee.

En pidä uudesta psykologista.
Oletuksia.
Valehtelen.
Kysymyksiä.
Hymyilen.
Huolta.
Kohautan olkapäitäni.

Ensi viikolla hoitoneuvottelu, johon lääkärikin tulee. Jatkosta päätetään silloin. Valehtelen liikaa ja liian hyvin. Huoli haihtuu, vaikka päässäni huudan vain, että pelastakaa minut itseltäni! En halua enää päiväosastolle, mutta haluan ehkä kuitenkin. En sano, en myönnä, en kerro mitään ääneen.

Haluan laihtua. Aion laihtua. Mutta sitten taas, elämässä on niin paljon muutakin. Minä nauran, nautin ja omistan korvaamattoman ystävän. Syön pitsaa ja suklaata ja jäätelöä ja ahdistus on pelkkä sana, ei päälle hyökkäävä tappoase.

Mutta sitten taas, kyllä minä tahdon laihtua.

Sekavaa. En minä tiedä mitä minä teen. Olen tekemässä. Tein.

Pakkomielle

Myönnetään, minulla on pakkomielle stepata vaa'alla. Aamuisin, päivisin ja iltaisin astun kylmien digitaalinumeroiden arvioitavaksi. Miksi? Tietäisinkin vastauksen.

Tottakai paino kohoaa, kun syö tai juo. Puoli litraa vettä tarkoittaa puolenkilon painonnousua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö olisin litkinyt olemukseeni 500 grammaa lisää elopainoa. Okei, veden ja muiden kalorittomien juomien kohdalla numeroahdinkoni on vielä hillityllä tasolla, mutta voi sitä paniikkia mikä toisinaan seuraa kohdatessa syömisen jälkeinen painolukema. Tiedostan, että minun pitäisi vain olla astumatta vaa'alle. Tehdä niin kuin monet muut ja jättää koko kapistus keräämään pölykerrosta ja määritellä ihmisarvoni aivan muilla tavoin. Mutta kun ei se ole niin yksinkertaista! Pahimpiin aikoihin verrattuna käyn vaa'alla nykyään hieman vähemmän ja osaan jopa suhtautua jokseenkin järkevämmin digitaalinumeroiden tanssiin, mutta silti hankin itse itselleni paljon ylimääräistä pahaa oloa käyttämällä lukuisia kellonkiertoja kylmällä lasilevyllä seisoskeluun. Oletteko te nyt tai oletteko joskus olleet vaakariippuvaisia? Kuulisin mielelläni, miten olette mahdollisesti päässeet vaa'alla ramppaamisesta eroon. Voisin purkautua vaaka-aiheesta tähän rivitolkulla, mutta jostain syystä aiheesta puhuminen saa minulle fyysisesti(kin) pahan olon. Oikeasti. Päähän valuu tahmainen tunne ja vatsassa velloo, kun ajattelen omaa suhdettani vaakaan. Tiedä sitten, onko kyse enenevissä määrin inhosta itseäni, vaakaa vai molempia kohtaan.

Sulkekoon kliseinen kuva (jonka ajatuksen tahtoisin upottaa omaan arvomaailmaani itseäni kohtaan) vaakakeskustelun minun suustani tältä erää, sillä aion kipittää seuraavaan aiheeseen. Eilinen ravintolaruokailu meni hyvin. Tilasin kasvispastaa. Annoksenvalintatilanne nojasi etukäteen tekemääni valintaan, luojan kiitos ravintolan ruokalista löytyi netistä. Varmuus tulevasta annoksestani mahdollisti rennon rupattelu siinä lomassa, kun ateriointiseura setvi annostarjontaa. Oma pastakulhoni oli nimensä mukaisesti hyvin kasvispainotteinen, makaroni oli täysjyvää eikä annosta oltu kyllästetty juustokerroksella. Ennen kaikkea, ruoka oli oikein maittavaa. Annos oli runsas, muttei mitenkään epäinhimillisen iso. Söin kaiken. Tunsin ruokaseurani välillä vaihtuvat äimistyneet katseet, kun kilautin haarukkani posliinia vasten, eikä lautaselle jäänyt rippeitä. Siinä hetkessä minua ei edes kovin suuresti ahdistanut. Minua hymyilytti! Olin ylpeä. Edes pienen hetken ajan minä todella olin ylpeä itsestäni, ja siitä, että uskalsin tehdä jotain, johon en vähän aikaa sitten olisi ikimaailmassa pystynyt.

Voittajaolo pysyi mukana kotimatkan ajan. Olin täpötäynnä, mutten ähkyssä. Makasin nurmen päällä ja sadetta kuiskivat pilvet melkein hipovat nenänpäätäni. Ruokalepo tasoitti täysinäistä oloa. Ahdistus etsi ilmenemismuotoaan, mutta otin sen yllättävän hyvin vastaan. Olin päättänyt, päätin ja päätin päättää olla ahdistumatta. Mestariveto ei ollut pitää vaakaorgioita pimenevän illan mittaan, mutta toisaalta - jos hyviä puolia tästä nyt on etsittävä - sain ainakin siedätyshoitoa digitaalinumeroiden harppauksille. Järkeilin tilanteen läpi lukuisia kertoja. Ruoka painaa vatsassani. Se saattaa hetkellisesti nostaa painoani, mutta on onhan mahdotonta lihoa kovin paljoa yhdestä ravintolaruoasta, varsinkin kun päivän kokonaisenergiamäärä jäi yleistä vähäisemmäksi.

Silti aamupainoni oli tänään eilistä isompi. Se tuntui pahalta. Olo oli turvonnut. Jäin hetkeksi ahdistuksen äärelle. Sitten totesin, että normaalia paljon isompi, ehkä suolaisempikin pasta-annos varmaan turvottaa. Paino on hypähtänyt ylöspäin, mutta tuskin se normaalimalliin palatessa vain jatkaa nousuaan. Tämän hataran järkeilyn (tai itsensä pumpuliin peittelyn) jälkeen suuntasin aamupalalle. Minulla oli nälkä. Aamiainen sai aikaa hivenen hengensalpausta, mutta söinpä kuitenkin. Vaakalukema kummittelee päässäni ja yrittää jo etukäteen piirtää päiväni ruokamäärät. Katsotaan, miten käy, mutta syömättömyys sellaisenaan ei enää ole vaihtoehto.

Minun pitäisi nyt olla sukimassa hiuspehkoani ja koluamassa vaatekaappia, mutta viivytän lähtöä sutimalla tätä postausta. Turvonnut olemus höllentää hinkua ilmestyä ihmisten ilmoille. Lähden silti.