Tänään, Nyt

Sujahdin eilisiltana wanhojentanssi mekkooni. Kangas tuntui ihoa vasten viileältä, kehoa vasten viipyilevät ompeleet antoivat yllellisen tunteen. Ei minulla ikinä ennen ole ollut iltapukua, tietenkään. Sen vuoksi se kai tuntuikin niin tärkeältä näyttää nätiltä. Yönvärinen vetoketju liukuu kiinni ja kokoaa minut yhdeksi tiiviiksi ihmisköntiksi puvun sisään. Kovikekangas rusentaa kylkiluut ja hengitys on pinnallista hapella leikkimistä. Astelen peilin eteen. Lattiaa tavoittelevan helman helmiäisenhohde maalaa ymmyrkäistä valonvälkettä ympärilleni. Mekko on kaunis. Mutta minä en.

 Katson peiliin. Minä katson peiliin usein, mutten siten, että kohtaisin oman katseeni. Hapuilen silmieni kyyläyksenkohteeksi milloin keskivartaloni, milloin takapuoleni ja milloin reiteni, mutten koskaan silmiäni. Saatan räpäyksenmittaisella katseenpyyhinnällä varmistaa maskaran makaavan ripsilläni säädyllisenlaisesti, mutta minä en katso minuun. Eilen katsoin. Peilipinnalta heijastui väsyneet kasvot. Se ei ollut vain sellaista huonosti nukutun yön jälkeistä jaksamattomuutta, vaan kokonaisvaltaista uupumusta. Minun iiriksieni sinisenhohde on kadonnut jonnekin silmäluomien taa. Väsymys roikkuu katseeni alla värittäen hailukan mustaa poskipäihin asti. Minun poskeni nojaavat pienen aavistuksen verran sisäänpäin. Huuleni tottelevat usuttaessani niitä hymyyn, mutta muu naamataulu ei yhdy esitettyyn iloisuuteen.

Mutta en minä oikeasti kauaa viitsi katsella kasvojani. En välitä. Olen mielestäni ruma. Inhottavuuteni ei kuitenkaan kulminoidu naamaani, vaan - yllätys, yllätys - vatsaani. Voisin käsi sydämellä vannoa näyttäväni mekossani lihavalta, vaikka yritän järkiajattelulla kumota tuon tunteen: en minä voi olla xs-koon pienennetyssä hameessani kovin iso. Iltapuku on vartalonmyötäinen, mutta jättää vähän löysyyttä keskivartaloon - ommelten takia sitä on vaikea pienentää enempää. Koen ensin, että kangasta on liikaa, mutta peilausoperaatio johdattaa minut lopputulokseen, että minua on liikaa. Se mitä on, se näkyy muistuu irvokkaana mieleeni. Äiti ujuttaa vetoketjun auki, toteaa tuhannetta kertaa minun näyttävän kauniilta ja minä syytän häntä mielessäni valehtelusta. En kai näytä tarpeeksi kiitolliselta, sillä saan saarnan kiittämättömyydestäni.

Minä vain niin kovasti toivoin, että edes tanssiaispäivänä saisin hetken verran tuntea itseni nätiksi. Ehkä se oli liikaa pyydetty. Kaunis tai en, juhlahumussa minä hymyilen ja leikin leikkiväni prinsessaa. Minun lasikenkäni ovat neuloilla täytetyt.

Koeviikko on humahtanut jo puoleenväliin. Olen opiskellut, mutten tarpeeksi. Olen viettänyt aikaa posliinijumalalle kumartaen -  ja todennut osaavani oksentaa ilman sormia kurkussa, mikä on kaikkea muuta kuin hyvä juttu, sillä ruoan saaminen pois minusta on ihan liian helppoa. Olen jumpannut pitkästä aikaa niin, että hikinorot ovat valuneet niskaan ja lihaksissa tuntuu liikunnan kyseenalainen ilo. Olen tuijottanut koulukirjojen sivuja ja päätynyt ajattelemaan, jonka jälkeen olen kovasti koittanut olla ajattelematta. Yritän aktiivisesti olla ajattelematta. Toisinaan se onnistuu. Usein ei.

 

Toivon, että takana olevat kokeet aikaansaavat edes siedettäviä tuloksia. Minun siedettävän-rajani on yhdeksikön pintaan. Mieluiten haluaisin kymppejä, tottakai. Koeviikolta on paras jäädä käteen neljä kymppiä, eikä alle kasin tulos tyydytä lainkaan. Se on uhkaus minulta minulle. Entä jos, mieleni tekisi kysyä ja jatkaa lausetta erilaisin skenaarioin. Mutten kysy, koska vastaamattomuus jäisi vaivaamaan.

Huomenaamulla parkkeeraan englannin kokeen ääreen. Oppikirja makaa vierelläni, jälleen liian koskemattomana. Minä en oikeasti osaa, en tarpeeksi, olen huono. Samaan aikaan välitän paljon, ja toisaalta en tippaakaan.

Minun mielessäni on paljon ajatuksia, kai. Mutten voi kirjoittaa niitä ylös, sillä olen lukinnut ne passiiviseen aivolokerooni, omiin ulottumattomiini. En tiedä mitä olen tekemässä, joten en tee mitään. Tai teen ja unohdan. Koitan keskittyä tähän, tähän hetkeen joka on nyt. Nyt se tuntuu paremmalta kuin viikkoon, sillä takanani on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun en ole oksentanut. Oksentaminen on lihottanut minua. Joten päätin olla syömättä. Aamulla ennen koetta järkeilin syömisen vaikuttavan koetulokseen, joten lusikoin kipollisen muroja rasvattomalla jogurtilla. Seuraavaksi söin yli yhdeksän tunnin tauon jälkeen kuppikeiton ja jälkiuunileipäviipaleen. Kalorit jotain luokkaa naurettavan vähän, ja silti nousseen aamupainon pelko tuntuu aiheelliselta. Elimistöni ei ole tottunut pitämään sisällään lähes mitään muuta kuin aamu- ja iltapalan. Pelkään, josko olen sekoittanut kehoni ihan kokonaan? En uskalla syödä, koska painoni nousee jollain tuhannella kalorilla. Pelkään lihomista enemmän kuin koskaan.

Pelkään elämää enemmän kuin koskaan.

Saanko jo sanoa hei hei, en huikata näkemisen toivetta

Joillakin menee hyvin. Joillakin menee huonosti. Joillakin menee hyvin huonosti.

Kaikkien kuulumiset kertovat minulle sen, että jossain on olemassa elämää. Minä kyllä luen jakamanne palaset elämästänne, mutta minä en pysty kommentoimaan. Olen liian kaukana siitä elämästä, jossa istuisin näppäimistön äärellä mielessäni muutakin kuin mustaa.

Vatsassani on ruokaa, mutta sitten ei olekaan. Painoni nousee, muttei sitten nousekaan. Joka aamu grammat kuitenkin kipuavat ylöspäin. Mutta minä en osaa lopettaa.

Silmissäni on kyyneleitä, mutta sitten niitä ei olekaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni tahtoisin kuolla kokonaan, mutta elämä asuu yhä hennosti minussa.

Olenko minä luovuttanut? Eikö minusta ole parempaan? Anteeksi kuulostaa pelkältä sanalta, vaikka kuinka yritän sitä tarkoittaa. Toisaalta, keneltä minä pyydän anteeksi? Itseänihän minä satutan, eikä kukaan näe siitä kivusta puoliakaan, tiedä sen laadusta muruakaan. Te olette ainoita, jotka tiedätte joitain salattuja sanojani. Kukaan ihmisistä ympärilläni ei tiedä minun oksentavan. Kukaan täällä ei käsitä, että minä olen kärsinyt olemassaolostani suunnattomasti suunnilleen kolmen vuoden verran.

Enkä edes minä tiedä, mitä minä teen.

Olen nyt vaiheessa anteeksi.
Sen jälkeen tulee kiitoksen aika.
Sitten hyvästellään. 

En ole vastannut sähköposteihin enkä kommentteihin pitkään aikaan. Ei vain pysty, ei onnistu, ei ole sanoja enkä minä ansaitse teitä. Anteeksi. Siitäkin.

Mitä kuuluu?

"Mitä sulle kuuluu?"
Sitä minulta kysytään aika usein: kaverit koulussa, ystävät Facebookissa, toisinaan opettaja tiedustelee kuulumisiani ohi kulkiessaan. Ja heille kaikille minä vastaan, että sitä perinteistä, hyvää. Kirjallisiin kuulumisenvaihtoihin lisään positiivisuutta uhkuvan lauseeni perään hmynaaman, mutta aitoon hymyyn ei huulistani ole venymään. Silmissäni on itkua ja kasvoillani poskille valunutta epätoivoa, mutta kukaan ei katso niin tarkkaan. Ei heitä kiinnosta. Minullehan kuuluu hyvää.

Oikeasti minulle ei kuulu hyvää. Minulle ei kuulu mitään. Tai no, huonoa kaiketi, mikäli tahtoisin sulloa koko tuntemani tunnekirjon yhden adjektiivin sisään. Mutten halua. En halua leikkiä adjektiiveillä, läpikäydä tunnetiloja tai herätä huomiseen. Minä valun elämässä eteenpäin vain päivien mukana, liukuisin taaksepäin, aikaa vastaan jos se vain olisi mahdollista.

Paino laskee ja nousee ja on vähän mutta paljon. Peilistä näkyy toisinaan luita ja ohutta ihoa, joskus turpeutta ja liikaa minua. Aina peilipinta heijastaa väsymystä vasten kasvojani. Voi kunpa olisi ilta, ajattelen ensimmäiseksi aamulla ja tarraudun toiveeseeni kaikiksi niiksi tunneiksi, jotka minun pitää jaksaa aktiivisesti olla olemassa. Vaikkakin olemassaoloni tuntuu olevan hataraa, vaivalloista - sellaista puolittaista ja passiivista. Hengittäminen on joskus vaikeaa.

Oikeastaan kaikki on vaikeaa. Koeviikko pukkaa päälle. Opiskelen, mutten tarpeeksi. Suoriudun, mutten itselleni riittävin tuloksin. Pelottaa. Edessä on kuusi koetta, ja vähintään neljästä tahdon kympin. Totean sen itselleni tasaisesta, kuin olettaen. Mitä tapahtuu, jos koetulos ei ole kaksinumeroinen?

Kouluterveydenhoitaja ei ole vielä soittanut äidille. Helpotukseni takana kytee pettymys, apu liukuu pois ja oi kuinka minä nyt todella tarvitsisin sitä. AUTTAKAA, minä tahtoisin huutaa. Äiti murenee pienten annosteni ääreen tai vaihtoehtoisesti katselee kukkuraista ruoka-annostani silmissään tyytyväisyyttä. Arvanette, mikä on jatkumoa jälkimmäiselle vaihtoehdolle. Olen taas oksentanut ihan luvattoman paljon. Melkein kaiken. Toisinaan syynä on tilanteen pakko - ruokaa ja kyttäävät, vahtivat silmät -, toisinaan huono itsekuri. Sortumisesta laattailuni johtuu liian usein. Hävettää. Yritän aina unohtaa. Olla välittämättä. Sydän itkee rintalastaani vasten, mutta minä en edes lupaa lopettaa.

Blogini on vaipunut väsymykseen ja hiljaisuuteen. Minulla ei ole teille paljoa sanoja. Tahtoisin upota kirjoittamiseen, löytää näppäimistön ääreltä turvan ja keinon kertoa. Mutta se ei onnistu. En tiedä, miksei. Ehkä minusta tuntuu liikaa, ja samaan aikaan liian vähän. Teen kaikkeni unohtaakseni, ja kaiken tämän kamaluuden keskellä keskityn vain kuluvaan minuuttiin - ja vaa'an lukemaan, seuraavaan ruokailuun, kylkiluideni kaareen...

Onneksi nyt on ilta. Vaivun pehmeään tuoliin lämpimän viltin alle ja yritän syödä iltapalaa - ainoa ruoka, joka kokonaisuudessaan on jäävä sisälleni tänään. Tämä on lupaus, etten tänään enää oksenna. Mutta sitten tuleekin huominen. Voi, kunpa voisin tulla joskus kertomaan teille jotain hyvää. Onkohan minua varten sellaista edes olemassa?
 

Olisinpa niin pieni, että murustuisin hyppysissäsi

Hei. Pyydän anteeksi viikonpäivät umpeen kuronutta sanattomuuttani. Jokaisena viime viikon päivänä ajattelin tulla kirjoittamaan sitten huomenna. Huominen tuli aina ja minä sen mukana, mutta jokainen päivä oli kahlaamista läpi toivottomuuden ja epäonnistumisen. Ei sellaisista päivistä tahdo kirjoittaa mustaa valkoiselle ikuisesti muistettaviksi. Sellaiset päivät tahtoo unohtaa. Aina herätessäni uuteen aamuun jaksan nousta vain, sillä tiedän illan aina tulevan. Kaikki valveillaoloni tunnit odotan sitä hetkeä, kun pääsen illalla kuumaan suihkun pesemään päivän tapahtumat pois iholtani ja lieventämään jatkuvaa vilunvärinääni höyryävän vesinoron syleilyyn. Odotan sitä, että saan sukeltaa peiton alle ja sulkea silmäni. Toisinaan toivon enemmän, toisinaan vähemmän sitä, ettei minun tarvitsisi enää avata silmiäni ollenkaan.

Ei siis puhuta viime viikkoisesta, ei eilisestäkään. Tässä päivässä on tarpeeksi sietämistä. Minulla oli aamulla terveydenhoitajan punnistus. Paino oli pudonnut syksystä vain reilun puolitoista kiloa, mutta painoindeksi liukunut aika reippaasti alle kuudentoista. BMI 15,6 tuntuu kovin isolta, vaikka joskus oloni on pieni. Silloin minä olen hauras ja menen helposti rikki.

En pidä terveydenhoitajasta ihmisenä. Hän esittää muutaman kysymyksen, ja minä syyllistyn tylyyteen. Hän voivottelee, että paino on pudonnut kuusi kiloa sitten ensimmäisen lukion vuosiluokan terveystarkastuksen. Minä pohdin, että oikeasti painoni on koko tämän vammailun aikana pudonnut yli 14 kilogrammaa. Terveydenhoitaja päättää soittaa äidille, eipä minulla siihen ole paljolti sanavaltaa. Lähden vastaanottohuoneesta ja kävelen invavessaan. Sitten kaikki murtuu. Minä kyyhötän istuma-asennossa kylmällä lattialla ja itken. Itken koulussa ja tunnen, kuinka maskara maalaa kasvoilleni mustia viiruja.

Nyt olen kotona, yritän totuttaa sormeni näppäimistölle ja saada otetta sanoista. Hörpin teetä ja nautin lämmön valunnasta sisälleni. Olen työntänyt pelon syrjään. Minua kauhistuttaa, mitä nyt tapahtuu. En tiedä, mitä terveydenhoitajan ja äidin välisillä puhelinlinjoilla sovitaan. En haluaisi nähdä äitiä. Mutta minun lienee vain pakko kohdata tilanne. Sen kirjoittaminen on helppoa, mutta totuus on jotain aivan muuta. Olen rakentanut itselleni suojakuoren, keksinyt tavan piiloutua kaikelta pahalta. Minä en ajattele syömishäiriötä. Tiedostan tanssivani täysin sen pillin mukaan, tekeväni niin kuin se käskee, mutten jätä tekoja kummittelemaan kallooni. Minä olen kuin karkuunjuokseva hippa.

Illalla tietänen taas enemmän siitä, mitä tapahtuman tulee. Mutta illallakaan kukaan ei tiedä totuutta. Sillä minä en kerro. Katson vain, mitä tapahtuu ja yritän olla olemassa. Toistaiseksi.

Tänään oli yksi koko syömishäiriöhistoriani kamalimmista päivistä. En tiedä, mihin tämä johtaa.

Rikottu

Minä olin oksentamatta 23 päivää.

Eilisestä lounaasta asti olen kuitenkin deletoinut lähes kaiken. Halailen posliinia, enkä tiedä valuuko sinne enemmän itkua vai oksennusta. Otin nelinkertaisen annoksen laksoja, ja hetken aikaa luulin kuolevani. Enkä tiedä tuntuiko se enemmän lohdulliselta kuin pelottavalta.

Miksi? Petin itseni ja teidät. Tunnen pohjatonta vihaa ja epätoivoa, surua ja sanattomuutta.

Paino on alhaisempi kuin koskaan, enkä tiedä mitä teen. Kai minä nyt menen loppuun asti.

Energiatasoni on nollassa, stressitaso satasessa, itseinhoni määrä ei mahdu minkään sortin asteikolle.


Anteeksi.

Uupuneen yritys ristiriitojen aallokossa

Hei vaan. Lukijapaneeli on värienkirjavaa ja tuntematonta. Teitä on jo viisikymmentäkolme. Se on aika paljon. Samalla kun tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että katkelmat rikkinäisestä elämästäni kiinnostavat, pelko valahtaa lävitseni ja viivyttää sormia näppäimistöllä. Uskallanko minä olla rehellinen? En tiedä, sillä en taida olla ihan rehellinen itsellenikään.

Tänään tein jotain äimistyttävää. Päätin syödä. Olen melkein kolme viikkoa kituuttanut pääosin reilusti alle 1000 kalorilla, jouluaattonakaan ei paukkunut 1500 raja. Alkuviikon 800 kcal-leikkimispäivien jälkeen totesin, ettei tämä näin voi jatkua. Painoni ei putoa minnekään, joten aineenvaihduntaani tahkonnee jokin säästöliekin tapainen. Tuntien googlettelua, enkä silti tiedä mihin uskoa. Lähteekö säästöliekki tosiaan syömällä? Vai onko se vain tekosyy lisäkaloreille, niin kuin toisaalla kuulutetaan? En tiedä, mutta yritän ottaa selvää.

Jokainen suupala tänään on ollut suunnatonta kamppailua. Jo aamupalalla oloni oli kuvottavan syyllinen: leipäpala, vanukas ja pala välipalakeksiä. 300 suurta kaloria ennen aamuseitsemää, enkä tiedä miten päin olla. Olisin voinut olla syömättä, kukaan ei katsonut. Tai olisin voinut käynnistää päiväni kahvilla ja jollain rasvattomalla, niin kuin muinakin päivinä. Ylipäätään koko päivän eniten minua vainonnut ajatus on tuo vahtimattomuus. Miksi syödä, kun kukaan ei sitä vaadi vieressä? Ja toisaalta, miksen söisi, vaikkei kukaan sitä kyttää? Yleensähän ihmiset pitävät huolta itsestään, ja ravinnonsaanti sattuu olemaan yksi oman hyvinvoinnin vaalinnan sektori.

 

Googletelleena ja kehotukset tiheästä ateriarytmistä ja korkeammista kaloreista painonpudotuksen käynnistämiseksi mielessäni kamppailin müeslipatukan kanssa kun aamiaisesta oli runsaat kolme kellonkiertoa. Oli vaikeaa mutustaa muropatukkaa luokassa. Tunsin oloni possuksi. Mutta söin kuitenkin. Vaikeudet saivat jatkumoa heti ruokatunnilla. Ei, kouluruokailu ei ole minulle vaihtoehto. Liika ihmisiä, hälinää ja pahaa ruokaa, jonka energiasisältö on salaisuus. Siispä suuntasin kaupan loisteputkilamppujen alle. Olin jo koko yön psyykannut itseäni tulevaan: ostaisin Skyr-rahkan ja karjalanpiirakan. Silti käteeni eksyi 25 kalorin mehukeitto. Kamppailin ja asetin sen takaisin. Ei tänään, tänään syödään kunnolla, ajattelin. Rahka meinasi vaihtua rasvattomaan juotavaan jogurttiin ja karjalanpiirakka uhkasi jäädä ostamatta, mutta 30 minuutin kuluttua saapumisestani poistuin ennaltasuunniteltujen tuotteiden kanssa. Kauhoin rahkan naamariini, sivumakuna suuri syyllisyys. Tuntui pahalta syödä niin tiheästi ja niin paljon. Karjalanpiirakan säästin iltapäiväksi ennen lievästi liikunnallista 2,5-tuntista kurssikertaa. Sen jälkeenkin tankkasin - kiveenhakattu kolmen tunnin ateriaväli - kolme viidenkymmenen kalorin välipalakeksiä. Mokomat meinasivat jäädä syömättä, enkä oikein tiedä, miten sain ne alas. Mutta sainpa kuitenkin.

Kotiin tullessa alkoi mennä jo vähän mönkään. Syöty ruoka tuntui kertyneen kahdeksi lisäkiloksi vyötäisille, joten söin päivälliseksi pari desilitraa kasvissosekeittoa. Olin alunperin suunnitellut ottavani keiton kaveriksi leivän levitteellä, mutta se tuntui ihan liialta. Vähän kompensoin kuitenkin kotiinpäin syömällä palan marmeladia sekä sokerittomia karkkeja (liikaa). 

Tuntuu, etten ole koko päivänä muuta kuin syönyt, ja silti olisi vielä iltapala edessä. Öisten pohdintojeni mukaan söisin vielä 3 dl muroja ja 125 grammaa rasvatonta jogurttia. Se tuntuu kyllä tosi paljolta, joten saa nähdä. Jos uskallan lusikoida murot vielä sisuksiini, koko päivän kalorisaldoksi tulisi noin 1700. Pyöristelin ihan reippaasti ylöspäin kaikkia kalorimääriä, en halua ikäviä yllätyksiä. En ole ikuisuuteen syönyt, saatika pitänyt sisälläni, näin paljoa ruokaa. Huhhuh. Olo on turpea ja pehmoinen. Pelkään, että vaaka huomenna kiljuu suurempia lukuja - se kyllä pistäisi pisteen tällaiselle syömiselle.

Tämä postaus on kaukana kauniista sanoista ja mielenkiintoisesta sisällöstä, pahoittelen sitä. Se, että kirjoitan koko postauksen päivän ruokailuistani, kertonee jotain siitä, kuinka iso asia tämä minulle on... En tiedä, onko tämä parantumisyritys - ehkä, muttei kokonaisvaltaisesti. Laihtumishimoni on suurempi kuin koskaan, mutta aineenvaihduntani on hidastunut. Ehkä en lihoakaan kiloa, vaikka söin näin? Tai sitten lihoan ja siinä tapauksessa pelkään tekeväni jotain todella typerää. En tiedä. En tiedä mitään mistään ja silti päivä on täynnä päätöksiä. Koko syöty ruokamäärä kaduttaa ja ahdistaa. Olisi ollut ihan siedettävää syödä normaalin ihmisen tavoin, mutta tämä energiasatsi menee sen yli niin heittämällä, etten kykene perustelemaan itselleni, miksi muka ansaitsin kaiken tämän. En ansainnut. En halua syödä iltapalaa, mutta jos en syö, annan viimeisenkin terveen sormen sairaudelle.

P.S. Ostin oman henkilövaa'an... Se on vielä paketissa, piilossa kaikilta. Miksi helvetissä minä ostin VAA'AN!?

Kalori kertaa kalori, enkä silti palvo posliinijumalaa

Tunnen jo nyt, yhden koulupäivän jälkeen, sulavani kiinni arkeen ja sen lohduttomuuteen. Olin liikkeessä koko sen ajan, kun kellonviisarit kiersivät ympäri kaikki kaksitoista numeroa. Tsemppasin aamun liikkeelle terveellisesti, ja söin pelkkien mustikoiden sijaan myös pussipuron. Kalorilaskuri hyrrää, 160 kaloria. Koulussakin kykenin ruokalaan, vaikkei lautaselleni pastapitoista ateriaa päätynytkään. Nakersin kuitenkin näkkileivän levitteellä (en ole käyttänyt levitettä ikuisuuteen, ehkä pari kertaa viimeisen vuoden aikana, joten tämä oli iso asia, vaikka keijua olikin vain teelusikan kärjellinen) ja muutaman siivun punajuurta. Iltapäivän odottelun tuhersin kahvilan nurkkapöydässä läksyjen äärellä, käsissäni kuppi kuumaa teetä ja aski läkeroleja. Minun piti syödä jogurtti vai vastaava, mutta ahdisti liikaa. Eikä minulla edes ollut nälkä. Kotiuduttuani 13-tuntiselta päivältäni aterioin lautasellisen kasvissosekeittoa. Tulin kolmesta (tosin suuresta) kauhallisesta keittoa niin täyteen, että viimeinen desi päätyi lavuaariin äidin lähtiessä huoneesta. Vähän nolottaa, mutta sitä enemmän tuskastuttaa syöty ruoka. Pelkään äidin kyllästävän ruokiani öljyllä ja rasvalla tietämättäni. Arvuuttelen, voiko korkeintaan kolmessa desissä sosekeittoa olla yli 400 kaloria. Vaikka olisikin, päivän energiansaanti jäi reilusti alle 800. En tiedä onko se hyvä vai huono. Paino ei ole laskenut pienistä ruokamääristä huolimatta, joten en yksinkertaisesti uskalla syödä enempää.

Vanhempani katsovat minua jotenkin erilailla kuin ennen. Onko se sääliä? Luulin, että vammailuni pintakerroksen tultua näkyviin saisin niskaani vihaa ja huutoa, mutta ei. Ehkä se on vasta tulossa? En tiedä. Näin äidin käsilaukusta pilkottavan nuorisopsykiatrian puhelinnumeron. Minulle hän ei ole sanonut muuta, kuin että tarvitsen ulkopuolista apua... Ja että hän aikoo todella sitä minulle hankkia. Kävi siis näin. Taidan saada apua väkisin, vaikken sitä itse pyytänyt. Ja nyt kun tilanne on todellinen, täytän pääni valheilla: Ei minulla ole mitään syömishäiriötä. Vakuuttelen sitä itselleni niin tuputtavasti koko matkan kotiin, etten edes ajattele kuinka sairasta on olla yhdeksän tuntia syömättä. Olen kai tottunut siihen. Ja minun on pakko supistaa päivän ruokailuista nyt, kun aterioitani enenevissä määrin tarkkaillaan kotona. Huoh.

Päällimmäisenä tunteenani on totaalinen turhautuminen itseäni kohtaan. Miksen minä voisi haluta parantua? Ja kyllä minä haluan, mutta samaan aikaan sairas puoli tiukentaa otettaan enemmän kuin koskaan ja olen umpikujassa.

En tiedä, mitä teen.

Jotain hyvääkin: Huomenna tulee täyteen KOLME VIIKKOA OKSENTAMATTA! Kääntöpuolena vaan tuppaa olemaan syömättömyys... Enkä silti laihdu.

Jotain hauskaakin. Vaikkei tämä ole hauskaa millään tapaa.

Riitasointuja

 Tämän päivän saldoa:

"Tätä menoa sä painat kohta 36 kiloa!"
Kiitos äiti. Laskit juuri tavoitepainoani neljällä kilogrammalla.

"Otatko suklaata? Keksiä? Piparia? Mustikkahilloa? Juustoa? Jogurttia?"
En.

"Mä haluan, että sä syöt nyt jotain makeaa!"
Otan käteeni neljä karkkia ja piilotan ne huoneeni laatikkoon.

"Otatko siihen päälle Oivariinia vai tuorejuustoa?"
Odotan, että äiti kääntää selkänsä. En kumpaakaan.

"Tämän lenkin päätteeksi voisi juoda glögiä. Sinä voisit juoda glögiä. Juo glögiä. Joisitko glögiä?"
Juon teetä.

"Ottaisitko vähän riisiä? Saanko leikata sulle ihan vähän tätä kanaa?"
En ja et.

"Laitoin sun parsakaaleihin tilkan öljyä."
ÖLJYÄ!!! Pidän sen itkupotkuraivarin sisälläni, lusikoin parsakaalit suuhuni ja poistun pöydästä ahdistusmöykky sisälläni, mutta hiljaa. En sano äidille mitään. Pakenen huoneeseeni. Ovenraosta kuulen äidin sanat:
"Olisi pitänyt pitää se psykologi aika. Pitää kai varata se uudestaan."



EIEIEIEI.

En tiedä mitä tehdä, en tiedä mitä teen. Syön, mutta lihon, paino ei laske. MIKSEI SE LASKE!?!? Meinaan oksentaa, mutta pidän pääni. Ei, en saa oksentaa. Jo seitsemästoista oksentamaton päivä. Vaikka tänään olen syönyt ihan LIIKAA, kiitos ÖLJYN. Yhteensä varmaan yli 1400 kaloria. En ole pitkään aikaan syönyt näin paljoa. Ja minä lihoan. Ja lihoan. Ja lihoan. Ja perheriita valuu keittiöstä kohti minun huonettani.

Minun ei koskaan pitänyt paljastua.

Laskusuunnan pianokonsertto

Kalorimäärät pienenevät. Ruokailukerrat vähenevät. Paino laskee. Ahdistus kasvaa. 42,3 kilogrammaa.

 

Viime päivät ovat olleet vaikeita. Meinasin kirjoittaa niiden olleen huonoja, pyyhin sanan pois ja huomaamattani olin kuvannut niitä hyviksi. Minun, terveen minäni ja parantumistoiveiden katsantakannalta nämä päivät ovat olleet huonoja. Anorektisen mielen mukaan päivät ovat olleet hyviä ja onnistuneita.

Vastaanotin uuden vuoden mieli yhtä mustana kuin puiden harteilla lepäävä rauhallinen taivas. Se rauha oli puoliltaöin kuitenkin tiessään, kun valonpisarat kovien paukahduksien saattelemina savustivat harmaan savunoron taivaankannelle. Minä en pidä ilotulitusraketeista alkuunkaan. Vihaan niiden tärykalvoja repivää ääntä. Pienen hetken valokimara verottaa lompakkoa naurettavan paljon. Miettikää, kuinka monta Afrikan lasta silläkin summalla pelastettaisiin.

Uuden vuoden juhlapöytä notkui sipsien, nachojen, tacojen, tortilloiden ja dippien painosta. Minä en syönyt ainuttkaan sipsiä, yhtäkään tortillaa tai tacoa enkä mitään muutakaan rasvalla valettua. Juhlaväen santsatessa minä söin pieneltä lautaselta pienellä haarukalla pieniksi pilkottuja, keitettyjä parsakaalin ja porkkanan paloja. Minun piti syödä tortillaa, ihan oikeasti olin ajatellut niin. Mutta en pystynytkään. En ole varma, harmittaako minua epäonnistunut ateria. Ehkä? Sisimmässäni kyllä, mutta päänsisäinen kalorilaskurini kiitti minua terveellisestä valinnasta. Ruokani olikin terveellistä, mutta valintani kaukana terveestä.

Olen viikon verran elänytkin parsakaalilla ja porkkanalla, jogurteilla, muroilla, läkeroleilla ja satunnaisilla jäätelötuuteilla. Joo-o, mitäpä tähän oikein sanomaan...

Sain myös verikoetulokset tänään. Kilpirauhasarvoni ovat normaalit. Olen oikeastikin yllättynyt. Voiko tämä kaikki ahdistus tosiaan olla henkistä? Minun on oikeasti vaikea hengittää, kurkussa on pala. Sen on pakko olla fyysistä. Ei kai henkinen ahdistus tunnu tältä? Tunnen hukkuvani. Syyni syömättömyyteen vietiin, joten en tiedä, millä verukkeella jatkan ruoan välttelyä. Olo on kuitenkin niin paljon helmpompi, kun ei tarvitse perheaterioilla mussuttaa pastaa tai muuta kalorikyllästettyä sortimenttia. Vetoan siihen, että nieleminen on vaikeaa ja puputan pehmeää pupunruokaani.

Minulla ei ole mitään järkevää sanottavaa. Pelkkää ahdistusta ja vajoamista syvemmälle syömishäiriön syliin. Eilen lämmin suihkuvesi pesi minut hetkeksi puhtaaksi ahdistuksesta. Kuuman veden valuessa tunsin selkärankani ja kylkiluuni pelottavasti pesusienen läpi. Sydän lyö löysästi rinnassa, muljahtelee ja vaikeroi. En pysty nukkumaan. Tänä yönä olin valveilla vielä kello kolme. 

Tänään on toinen tammikuuta vuonna 2014. Olen nyt ollut oksentamatta 14 päivää, tämä on viidestoista. Tänään ahdistusta on yhtä paljon kuin eilenkin. Tänään tekosyyt eivät ole päteviä, mutta käytän niitä silti. Tänään syön vähän ja hitaasti. Tänäänkin paino laskee.