F50.1
F32.1
Nyt se on mustaa valkoisella.
Paino on laskenut.
Murenen.
keskiviikko 14. toukokuuta 2014
maanantai 5. toukokuuta 2014
Vitut
On helppo olla hiljaa. Leikkiä, että päivä on koko maailma, jolta voi piiloutua aina iltaisin kun verhoaa näkökykynsä punaisiksi itketyillä luomilla ja sulkee ajatuksensa unensekaisiin kahleisiin. Minä tein niin pitkään. Ja nyt kun hiljaisuus ei enää onnistu, elämä pakotetaan virtaamaan minussa ja minut liimataan kiinni päiviin, menetin kykyni kirjoittaa ja kertoa kaiken sen vaietun teille. Anteeksi taas. En edes kuvittele olevani bloggaajana kelvollinen, mutta tällainen kirjoitustahti kyllä kihertää lukijakunnan karkumatkalle. Olette minulle tärkeitä, te ja sananne surumielisten postausten kommenttikenttiin merkitsee minulle paljon. Olen pahoillani, että olen kuluneet viikot taas käpertynyt itseeni, karttanut näppäimistöä ja kuulumisia mieliviä silmäpareja. Nyt onkin paljon kerrottavaa. Niin suuresti asianlaista ladeltavana, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Ehkä alusta, sillä sitä ei ole. Tai sitten annan itseni näppäimistölle ja kerron sen tarinan, minkä sormeni tahtovat kirjoittaa.
Kahden viikon takaista tiistai-aamupäiväistä palaveria oli edeltänyt muutaman päivän matka. Vieraassa ympäristössä olin minä, ahdistus ja syömisvammailu samassa paketissa, se jos mikä takasikin unohtumattoman tunnelman siivittämään ajankulkua... Äidillekin oli tuohon tiistaihin mennessä valjennut, että eipä ole tyttärellä kaikki johdot kohdallaan syömisen suhteen. Yli kaksi tuntia kahahtelin liukupintaisella kankaalla kierretyssä tuolissa ja kuuntelin, inisin vastaan ja toppuuttelin. Minulle tarjottiin päiväosastopaikkaa. Emmin, sanoin eieieieieiei. Minulle suositeltiin päiväosastoa. Jatkoin toppuuttelua, soin suurisilmäisiä katseita äidin myötätuntoreikään ja kerroin koulukoulukoulu. Minua painostettiin jäämään päiväosastolle välittömästi. Ei. Sitten ruvettiin puhumaan pakkohoitolähetteestä: "Vaikka ikää on kahdeksantoista vuotta, ei se niin vaikeaa ole... näissä painolukemissa... tahdonvastainen hoito on siinä tapauksessa ainut vaihtoehto... BMI:llä viisitoista on osastoa jo harkittava..."
Lyhyestä virsi kaunis: Olen nyt päiväosastolla.
Kaksi ensimmäistä osastoviikkoani olivat tynkiä kiitos kummallisen keväänjuhlan ja muiden menojen, "pakko tehdä tuo ja se ja tämäkin, lähden nyt, en jää tuohon, oho, juuri ennen välipalaa". Tänään alkoi ensimmäinen täysipainoinen viikko osastolla. Fiilingit ovat sekavat. Ristiriitaiset. Kummaksuvat. En minä vastusta hoitoa. Mutta minulla ei mielestäni myöskään ole syömishäiriötä. Jos nyt kuitenkin on, haluan parantua. En tahdo lihota. Haluan laihtua. En halua parantua. Ja niin edelleen. En saa ajatuksistani kiinni, ja vaikka työstän aivoissani koko ajan jonkinsortin ainesta, en pääse uppoutumaan siihen kunnolla sisälle asti, kun ulkoiset ärsykkeet tai sisäinen syömishäiriöääni jo käyvät kimppuun. En kykene uppoutumaan sairaaseen ajatusmaailmaan, kun terveenkaltaista ajatusmallia työnnetään korvista sisään. En pysty sisäistämään järjellä perusteltua faktaa, kun vanhat, syvään juurtuneet ajatusmallit kuristavat toisen äänen valheellisena totuutena.
Joudun kohtaamaan suunnattoman ahdistuksen nykyään viisi kertaa joka ikinen päivä. Ja se on kamalaa, se on vaikeaa ja hirvittävää, vaikea hyväksyä varsinkin siksi, kun en ole vielä lausunut sen pahemmin ääneen kuin mielessänikään juuta tai eitä paranemispäätökselle. Itkua on väännetty, nenäliinoja niistetty, naurettu ja halattu. Lähinä kuitenkin olen ahdistunut ja vihannut itseäni aina vähän enemmän.
Paino sahaa, pompsahtaa ja pelästyttää nousullaan. Minua rahoitellaan sanoilla aineenvaihdunnan sekaisuudesta ja elimistön aliravitsemuksesta, muttan varmaksi tiedä, uskonko. Tavallaan, mutta toisaalta en. Tekee mieli paeta kaikkea syömättömyyteen, kieltää tosiasiat ja kuihtua pois. Painoni ei kuitenkaan edes putoiaisi, vaikka jättäisin väliin aterian. Ainakin niin minulle väitetään. Luvataan, ettei kiloja kerry monia, käsketään vain noudattaa ateriasuunnitelmaa, joka on "aivan liian pieni." Silti olen koko ajan ähkyinen, turvonnut, nestettä sisäänsä naiva valas. Auts.
On aika kivuliasta koota yhteenvetoa kauheuksista mustaksi valkoiselle, joten minun on tällä kertaa lopetettava tähän. Olen siis päiväosastolla, asenteenani "haluan haluta parantua." Olen ahdistunut ja lihava, surullinen ja kuolemankaipuinen. Mutta minä en ole ainakaan vielä luovuttanut, sillä jokaisena aamuna vedän auki painavan oven astuakseni paikkaan, jonne en tahdo mennä. Minä yritän haluta paranemisen haluamista. Ehkä tällä viikolla on minulle jotain annettavanaan. Minä lupaan yrittää.
Kiitos vielä kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille. En enää näpytä vastauksia viikkojen takaisiin sanoihinne, mutta tahdon teidän tietävän, kuinka ajatuksenne minulle merkitsevät paljon. Toivottavasti jaksatte toisinaan kurkata minun sanoihini, elämäni nurinkurisuuteen, vaikka huono bloginpitäjä lienenkin. Stressiä on muutenkin paljon, osaston ja koulun yhteensovittaminen on joustavuudesta huolimatta hermoja hypläävä asianhaara. Mutta tavallaan, vaikka nyt on vaikeampaa, on silti helpompaa olla vaikeaa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Minun ei tarvitse enää piilottaa kaikkea, saan toisinaan jopa suuni oikein hyvin auki ja kerron heille, miltä minusta tuntuu. Saan olla sairas, vaikka en itse miellä sitä olevani. Pelkään ihmisten tuomitsevan, ajattelevan koulussakin siten, että "miten tuo läskipaska muka syömishäiriöinen on!?". Kammoksun heidän arvostelevia katseitaan, kun silloin tällöin sihahdan sisään koulun ovista. Muutama ystävä tietää, opettajista suurin osa, koska asioiden virallinen puoli pitää hoitaa. Ajattelen koko ajan, mitäköhän he ajattelevat. Nauravatko? Ihmettelevätkö? Mieltävätkö minut noloksi läskiksi esittäjäksi? En tiedä, enkä tiedä haluaisinko edes saada selville. En ole linnunluinen luuranko, pikemminkin löllönlainen syömisvammailija.
Ähh, minun piti lopettaa jo kirjoittaminen, sulkea sanat mielestäni ja hakata päätä seinään, puristaa stressipallon sisukset ulos ja huutaa tyynyyn, mutta sen sijaan hakkaan sanoista lauseita, virkkeitä, kappaleita, rikkonaisia katkelmia elämästä, kuolemasta, ruoasta, ahdistuksesta, heistä ja teistä ja minusta. Kumpa osaisin lopettaa kaiken, kumpa en ikinä olisi aloittanut jotain, jota en voi varmaksi haluavani edes lopettaa. Kumpa osaisin elää niin kuin 18-vuotias konsanaan, nauttia ja nauraa.
Tällaisissa tilanteissa sitä tajuaa kirosanojen surkuhupaisuuden. Ne ovat pelkkiä sanoja. Niin kuin kaikki muukin. Pelkkiä sanoja. Vitut.
P.S. En ole tahallani oksentanut yli kuukauteen.
P.P.S. Mitä teille kuuluu???
Kahden viikon takaista tiistai-aamupäiväistä palaveria oli edeltänyt muutaman päivän matka. Vieraassa ympäristössä olin minä, ahdistus ja syömisvammailu samassa paketissa, se jos mikä takasikin unohtumattoman tunnelman siivittämään ajankulkua... Äidillekin oli tuohon tiistaihin mennessä valjennut, että eipä ole tyttärellä kaikki johdot kohdallaan syömisen suhteen. Yli kaksi tuntia kahahtelin liukupintaisella kankaalla kierretyssä tuolissa ja kuuntelin, inisin vastaan ja toppuuttelin. Minulle tarjottiin päiväosastopaikkaa. Emmin, sanoin eieieieieiei. Minulle suositeltiin päiväosastoa. Jatkoin toppuuttelua, soin suurisilmäisiä katseita äidin myötätuntoreikään ja kerroin koulukoulukoulu. Minua painostettiin jäämään päiväosastolle välittömästi. Ei. Sitten ruvettiin puhumaan pakkohoitolähetteestä: "Vaikka ikää on kahdeksantoista vuotta, ei se niin vaikeaa ole... näissä painolukemissa... tahdonvastainen hoito on siinä tapauksessa ainut vaihtoehto... BMI:llä viisitoista on osastoa jo harkittava..."
Lyhyestä virsi kaunis: Olen nyt päiväosastolla.
Kaksi ensimmäistä osastoviikkoani olivat tynkiä kiitos kummallisen keväänjuhlan ja muiden menojen, "pakko tehdä tuo ja se ja tämäkin, lähden nyt, en jää tuohon, oho, juuri ennen välipalaa". Tänään alkoi ensimmäinen täysipainoinen viikko osastolla. Fiilingit ovat sekavat. Ristiriitaiset. Kummaksuvat. En minä vastusta hoitoa. Mutta minulla ei mielestäni myöskään ole syömishäiriötä. Jos nyt kuitenkin on, haluan parantua. En tahdo lihota. Haluan laihtua. En halua parantua. Ja niin edelleen. En saa ajatuksistani kiinni, ja vaikka työstän aivoissani koko ajan jonkinsortin ainesta, en pääse uppoutumaan siihen kunnolla sisälle asti, kun ulkoiset ärsykkeet tai sisäinen syömishäiriöääni jo käyvät kimppuun. En kykene uppoutumaan sairaaseen ajatusmaailmaan, kun terveenkaltaista ajatusmallia työnnetään korvista sisään. En pysty sisäistämään järjellä perusteltua faktaa, kun vanhat, syvään juurtuneet ajatusmallit kuristavat toisen äänen valheellisena totuutena.
Joudun kohtaamaan suunnattoman ahdistuksen nykyään viisi kertaa joka ikinen päivä. Ja se on kamalaa, se on vaikeaa ja hirvittävää, vaikea hyväksyä varsinkin siksi, kun en ole vielä lausunut sen pahemmin ääneen kuin mielessänikään juuta tai eitä paranemispäätökselle. Itkua on väännetty, nenäliinoja niistetty, naurettu ja halattu. Lähinä kuitenkin olen ahdistunut ja vihannut itseäni aina vähän enemmän.
Paino sahaa, pompsahtaa ja pelästyttää nousullaan. Minua rahoitellaan sanoilla aineenvaihdunnan sekaisuudesta ja elimistön aliravitsemuksesta, muttan varmaksi tiedä, uskonko. Tavallaan, mutta toisaalta en. Tekee mieli paeta kaikkea syömättömyyteen, kieltää tosiasiat ja kuihtua pois. Painoni ei kuitenkaan edes putoiaisi, vaikka jättäisin väliin aterian. Ainakin niin minulle väitetään. Luvataan, ettei kiloja kerry monia, käsketään vain noudattaa ateriasuunnitelmaa, joka on "aivan liian pieni." Silti olen koko ajan ähkyinen, turvonnut, nestettä sisäänsä naiva valas. Auts.
On aika kivuliasta koota yhteenvetoa kauheuksista mustaksi valkoiselle, joten minun on tällä kertaa lopetettava tähän. Olen siis päiväosastolla, asenteenani "haluan haluta parantua." Olen ahdistunut ja lihava, surullinen ja kuolemankaipuinen. Mutta minä en ole ainakaan vielä luovuttanut, sillä jokaisena aamuna vedän auki painavan oven astuakseni paikkaan, jonne en tahdo mennä. Minä yritän haluta paranemisen haluamista. Ehkä tällä viikolla on minulle jotain annettavanaan. Minä lupaan yrittää.
Kiitos vielä kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille. En enää näpytä vastauksia viikkojen takaisiin sanoihinne, mutta tahdon teidän tietävän, kuinka ajatuksenne minulle merkitsevät paljon. Toivottavasti jaksatte toisinaan kurkata minun sanoihini, elämäni nurinkurisuuteen, vaikka huono bloginpitäjä lienenkin. Stressiä on muutenkin paljon, osaston ja koulun yhteensovittaminen on joustavuudesta huolimatta hermoja hypläävä asianhaara. Mutta tavallaan, vaikka nyt on vaikeampaa, on silti helpompaa olla vaikeaa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Minun ei tarvitse enää piilottaa kaikkea, saan toisinaan jopa suuni oikein hyvin auki ja kerron heille, miltä minusta tuntuu. Saan olla sairas, vaikka en itse miellä sitä olevani. Pelkään ihmisten tuomitsevan, ajattelevan koulussakin siten, että "miten tuo läskipaska muka syömishäiriöinen on!?". Kammoksun heidän arvostelevia katseitaan, kun silloin tällöin sihahdan sisään koulun ovista. Muutama ystävä tietää, opettajista suurin osa, koska asioiden virallinen puoli pitää hoitaa. Ajattelen koko ajan, mitäköhän he ajattelevat. Nauravatko? Ihmettelevätkö? Mieltävätkö minut noloksi läskiksi esittäjäksi? En tiedä, enkä tiedä haluaisinko edes saada selville. En ole linnunluinen luuranko, pikemminkin löllönlainen syömisvammailija.
Ähh, minun piti lopettaa jo kirjoittaminen, sulkea sanat mielestäni ja hakata päätä seinään, puristaa stressipallon sisukset ulos ja huutaa tyynyyn, mutta sen sijaan hakkaan sanoista lauseita, virkkeitä, kappaleita, rikkonaisia katkelmia elämästä, kuolemasta, ruoasta, ahdistuksesta, heistä ja teistä ja minusta. Kumpa osaisin lopettaa kaiken, kumpa en ikinä olisi aloittanut jotain, jota en voi varmaksi haluavani edes lopettaa. Kumpa osaisin elää niin kuin 18-vuotias konsanaan, nauttia ja nauraa.
Tällaisissa tilanteissa sitä tajuaa kirosanojen surkuhupaisuuden. Ne ovat pelkkiä sanoja. Niin kuin kaikki muukin. Pelkkiä sanoja. Vitut.
P.S. En ole tahallani oksentanut yli kuukauteen.
P.P.S. Mitä teille kuuluu???
torstai 17. huhtikuuta 2014
Hoito
Käyntiäni nuorisopsykiatrian syömishäiriöpoliklinikalla aikaistettiin. Tapaaminen kulki nimellä perhekeskustelu, mutta lopulta harmaaseinäisessä huoneessa istuin vain minä ja kolme muuta, kullakin heistä omanlaisensa ammattipätevyys. Voin suoraan sanoa, että tämänpäiväinen hoitoneuvottelu lukeutuu elämäni kauheimpiin kokemuksiin. Olin kylmänväreiden raidoittama, hermostunut olemattomuus kolmen silmäparin tuijotuksen alla. Koko kuusikymmentäminuuttisen vilkuilin anovasti vuoroin ovea, vuoroin suurta pelkistettyä kellotaulua, joka kutoi kärsimystäni aivan liian pitkäksi yhtenäiseksi jatkoksi. Upposin sanojen väliseen hiljaisuuteen, myönsin hiljaista "juuta" silloin tällöin, puhuin pienesti ja pelkistäen. Ja silti he kaikki näkivät, kuinka solmussa minä olenkaan. Se oli hurjan pelottavaa, mutta tietyllä tavalla lohduttavaa. He ymmärsivät ilman sanoja, vaikka kokonaisuudessaan minusta tuntui, että he ylireagoivat, suurensivat vakavuuden särmejä ja tilanteeni toivottomuutta. Olin lähtenyt keskusteluun valmistautumattomana, ajatellen, että käyntini on saava jatkumoa korkeintaan viikottaisista keskustelukäynneistä. Toisin kävi. Ensimmäisen kahden minuutin aikana puhuttiin vakavasta aliravitsemuksesta ja päiväosastosta.
Kuuntelin koko keskustelua kuin ulkopuolisena, pienenä sivuäänenä neuvottelussa, jonka keskiössä on joku, jota en tunne. Kuuntelin ymmärtämättä mitään, vastasin kysymyksiin tuntematta sanoja huulillani. Kylmä kaiversi selkärangassa asti. Pelotti. Halusin vain pois, mutta kun keskustelu päätettiin, astuin ulos raskaista pariovista mieli entistä raskaampana: he eivät päästänetkään minua pois, karkuun, omilleni, vaan tahtovat nähdä äidin, kuulla aatteita hänen katsontakannaltaan. "Tiistaina heti. Ja jos niin päätetään, voit jäädä hoitoneuvottelun jälkeen tänne osastolle siitä suoraan." EI! Entä lukio? Vastaus opiskelutuskailuuni oli kliseinen "terveys etusijalle." Lukio kuulemma suhtautuu kyllä myönteisesti. Ehkä koulu itsessään niin, mutta lukion kurssisuoritukset eivät jousta, aika ei anna myöden. Neljä viikkoa päivät vahtivien silmien alla vain murehtisin sitä, etten ole istumassa luokkahuoneessa tehden sitä, mitä minulta odotetaan: ja mitä minä itse odotan itseltäni, sillä tahdon painaa valkolakin päähäni vuodenpäivien kuluttua, en yhtään myöhemmin.
Minä en ole ikinä kertonut syömishäiriöasioista miltei kenellekään ystävälleni. Ehkä sairauden kitkerä jälkimaku on toisinaan tullut esille jossain nielaistussa sivulauseessa, mutta varsinaista kerrontaa asian tiimoilta en ole koskaan suorittanut. Hoitoneuvottelussa "pienistä hankaluuksistani syömisen kanssa" tehtiin todellinen, vakava ongelma, se puettiin tylyiksi sanoiksi ja lausuttiin ääneen kivikasvoin ja huolella verhottuna. Vaikka ei minulla edelleenkään diagnoosia (tietääkseni) ole. Kun minulle toisteltiin ongelmani vaikealaatuisuutta, jonka vuoksi lähete johtikin suoraan päiväyksikön palaveriin, hymähtelin uskomatta korviani, melkein teki mieli nauraa. Pääni sisällä kaikui huuto, kuinka se paikka on laihoille ihmisille, ihan oikeasti vakaville tapauksille, eikä minulle laisinkaan. Ilmeisesti kasvoilleni kumpusi palasia sisäisestä epäymmärryksestäni, koska minulle toitotettiin kuinka "en itse nää tilanteeni vakavuutta." No enpä näe, en. Onko siinä edes paljoa nähtävää?
Koska kaikki tapahti kaikesta hitaudestaan huolimatta nopeasti ja unenomaisesti, en pysynyt asioiden kärryillä ja hämmennys nielaisi olemukseni. Suostuin tulevaan tiistain tapaamiseen, eipä siinä vaihtoehtoja juuri annettu. Osasto ei kyllä huvita, ei pätkän vertaa. Haluttomuuteni sitä kohtaan puinkin sanoiksi asti. Eikä vastahakoisuuteni motiivina köllöttele ainoastaan opinnot, vaan eniten tässä on kyse tilanteen ahdistavuudesta. Tiedän, että osasto varmasti antaisi "tarvitsemaani" hoitoa, mutta minä en kirveelläkän tahdo sitä. En halua, pysty, kykene lihoamaan. En halua syödä kolmea ateriaa, pahaa ruokaa isoina annoksina jonkun kytätessä vieressä. Varsinkin, jos kaikki muut osastolaiset ovat linnunluisia, oikeasti apua tarvitsevia lasinlaisia laihoja. "Mitä menetettävää sinulla muka olisi?" minulta kysyttiin. En vastannut.
Äidille oli suotu vakavamielinen puhelu. "Lapsesi on vaikeasti aliravittu", äiti toisteli puhelinlangoille päästettyjä kauheuksia. Olin kammonnut äidin kohtaamista, mutta se meni ihan hyvin, kai. Hänkin piti päiväosastojaksoa liioiteltuna. En tosin tiedä, miten hoitohenkilökunta tiistaina puoltaa omaa yksimielistä kantaansa minun sisäänottamisestani. Täysi-ikäisyyteni estänee pakkohoidon, joten viimekädessä päätös on kuitenkin minun. En haluaisi valita. En halua olla sairas, mutten tahdo parantua. Minulla ei ole motivaatiota. Kuolema kutsuu.
Keskustelukäynnin jälkeen kampesin itseni tuulen läpi kouluun. Todellisuus puski tikarinterävänä unenomaisen usvan läpi tajuntaani. Kaksi lähintä ystävääni olivat kummatkin poissa koulusta, joten linnoittauduin inva-vessan kylmänkarhealle lattialle puhelin korvaani vasten. Tarkoitukseni oli päättää puhelu ystäväni kanssa lyhyeen saatuani tietää, ettei hän ole koulussa, mutta sitten tapahtui jotain. Tuntui siltä, kuin naamio kasvoiltani olisi kirjaimellisesti revitty irti. Minä murruin ja itkin, suoraan kaverini korvaan nyyhkytin pitkiä itkusävelmiä. Ja kerroin hänelle. Itkin osastonuhkaa, syömisongelmieni olemassaoloa, äitini kohtaamisen pelkoa. Ystäväni kuunteli ja lohdutti minua niin kauan, että puhelin kädessäni hohkasi lämpimänä ja itkusta huurustuneena. Hän kertoi minulle tietäneensä jo kauan, epäilleensä ja aavistaneensa asioiden laidan. Ei hän vain ollut uskaltanut sanoa mitään. Minä itse olin pitänyt hymyileviä kulissejani jokseenkin onnistuneina.
Oli tavallaan hirveää puhua vaietuista asioista ääneen, myöntää asioiden todellinen laita ja vielä kuulla omille varovaisille tokaisuilleen huolestunut vahvistus. Silti se oli uskomattoman helpottavaa. Sillä nyt minä tiedän, että ystäväni välittää ihan oikeasti. Kuuntelee, auttaa ja on tukena. Sanaton kiitollisuus kaveria kohtaan oli tukehduttaa minut. Itkettyäni oppitunnin yli puhelimeen, oli jo helpompi ryhdistäytyä, koota itsensä taas hetkellisesti kasaan odottamaan kotiinpääsyä. Tavallaan hyvä, että joku muu oli kertonut keskustelun kulusta äidille. Olisi ollut liian vaivaannuttavaa esitellä hänelle kaiken sen raskaan puheen masentava sisältö.
Puhuttuani äidin kanssa, asiasta ja ongelmasta vaettiin. Tietoisesti, haluamatta sutata pääsiäistä surulla. Lähdemme huomenaamulla matkaan, eikä sitä tahdo pilata tällaisella. "Tiistaina sitten", sovittiin äidin kanssa, eikä kumpikaan meistä tarkalleen tiedä, mitä tuo päivä on pitävä sisällään.
Odotan matkaa suurkaupungin kiiltokuvat silmilläni, mutta peläten. Lihomista, ruokaa, tiedättehän te. En kuitenkaan tahdo lihomisenpelon pelata muuten unelmanomaista matkaa. Minä syön. Syön vähän ja valikoiden, mahdollisimman vähän, mutta minä syön. Ei ihminen neljässä päivässä posahda. Eihäneihäneihän?
Ihan kuin tämä teksti ei jo valmiiksi olisi eriväristen lankojen sekoittamista ja poukkoilevaa ajatusvuotoa, lisättäköön tähän vielä uutisia oksennusrintamalta. Pönttöä ei ole tullut halattua puoleentoista viikkoon, ja tätäkin pidemmän puhtaan putken rikkovat senkin vain satunnaiset sekoamiskohtaukset. Jotain edistystä siis. (Ruokamääristä on edistys-otsikon alla turha pukahtaakaan.)
Koska olen pyöritellyt anteeksipyyntöä bloggaamattomuudesta kielelläni jo koko tämän romaaninkirjoitusurakan ajan, esitän nyt sitten pahoitteluni. Kynnys kirjoittaa kasvaa, kun on hetken hiljaa, mutta nyt, suotuani valkealle ruudulle pari ahdistuksentäyteistä sanaa, vei virkkeiden maailma jälleen mukanaan. Niin helpottavaa kertoa jollekulle, kertoa teille, mitä tapahtui ja miten se ahdistaa. Ehkä, ehkä vain, mietin sitä päiväosastoa vielä. Ne sekunnin sadasosat, joina jaksan uskoa ja toivoa parempaa, ottaisin avun vastaan mielelläni. Mutta suurin osa tunneista päivistä viikoista oloni on toivoton, apua halajamaton.
Tiistaina. Niin, tiistaina sitten.
Kuuntelin koko keskustelua kuin ulkopuolisena, pienenä sivuäänenä neuvottelussa, jonka keskiössä on joku, jota en tunne. Kuuntelin ymmärtämättä mitään, vastasin kysymyksiin tuntematta sanoja huulillani. Kylmä kaiversi selkärangassa asti. Pelotti. Halusin vain pois, mutta kun keskustelu päätettiin, astuin ulos raskaista pariovista mieli entistä raskaampana: he eivät päästänetkään minua pois, karkuun, omilleni, vaan tahtovat nähdä äidin, kuulla aatteita hänen katsontakannaltaan. "Tiistaina heti. Ja jos niin päätetään, voit jäädä hoitoneuvottelun jälkeen tänne osastolle siitä suoraan." EI! Entä lukio? Vastaus opiskelutuskailuuni oli kliseinen "terveys etusijalle." Lukio kuulemma suhtautuu kyllä myönteisesti. Ehkä koulu itsessään niin, mutta lukion kurssisuoritukset eivät jousta, aika ei anna myöden. Neljä viikkoa päivät vahtivien silmien alla vain murehtisin sitä, etten ole istumassa luokkahuoneessa tehden sitä, mitä minulta odotetaan: ja mitä minä itse odotan itseltäni, sillä tahdon painaa valkolakin päähäni vuodenpäivien kuluttua, en yhtään myöhemmin.
Minä en ole ikinä kertonut syömishäiriöasioista miltei kenellekään ystävälleni. Ehkä sairauden kitkerä jälkimaku on toisinaan tullut esille jossain nielaistussa sivulauseessa, mutta varsinaista kerrontaa asian tiimoilta en ole koskaan suorittanut. Hoitoneuvottelussa "pienistä hankaluuksistani syömisen kanssa" tehtiin todellinen, vakava ongelma, se puettiin tylyiksi sanoiksi ja lausuttiin ääneen kivikasvoin ja huolella verhottuna. Vaikka ei minulla edelleenkään diagnoosia (tietääkseni) ole. Kun minulle toisteltiin ongelmani vaikealaatuisuutta, jonka vuoksi lähete johtikin suoraan päiväyksikön palaveriin, hymähtelin uskomatta korviani, melkein teki mieli nauraa. Pääni sisällä kaikui huuto, kuinka se paikka on laihoille ihmisille, ihan oikeasti vakaville tapauksille, eikä minulle laisinkaan. Ilmeisesti kasvoilleni kumpusi palasia sisäisestä epäymmärryksestäni, koska minulle toitotettiin kuinka "en itse nää tilanteeni vakavuutta." No enpä näe, en. Onko siinä edes paljoa nähtävää?
Koska kaikki tapahti kaikesta hitaudestaan huolimatta nopeasti ja unenomaisesti, en pysynyt asioiden kärryillä ja hämmennys nielaisi olemukseni. Suostuin tulevaan tiistain tapaamiseen, eipä siinä vaihtoehtoja juuri annettu. Osasto ei kyllä huvita, ei pätkän vertaa. Haluttomuuteni sitä kohtaan puinkin sanoiksi asti. Eikä vastahakoisuuteni motiivina köllöttele ainoastaan opinnot, vaan eniten tässä on kyse tilanteen ahdistavuudesta. Tiedän, että osasto varmasti antaisi "tarvitsemaani" hoitoa, mutta minä en kirveelläkän tahdo sitä. En halua, pysty, kykene lihoamaan. En halua syödä kolmea ateriaa, pahaa ruokaa isoina annoksina jonkun kytätessä vieressä. Varsinkin, jos kaikki muut osastolaiset ovat linnunluisia, oikeasti apua tarvitsevia lasinlaisia laihoja. "Mitä menetettävää sinulla muka olisi?" minulta kysyttiin. En vastannut.
Äidille oli suotu vakavamielinen puhelu. "Lapsesi on vaikeasti aliravittu", äiti toisteli puhelinlangoille päästettyjä kauheuksia. Olin kammonnut äidin kohtaamista, mutta se meni ihan hyvin, kai. Hänkin piti päiväosastojaksoa liioiteltuna. En tosin tiedä, miten hoitohenkilökunta tiistaina puoltaa omaa yksimielistä kantaansa minun sisäänottamisestani. Täysi-ikäisyyteni estänee pakkohoidon, joten viimekädessä päätös on kuitenkin minun. En haluaisi valita. En halua olla sairas, mutten tahdo parantua. Minulla ei ole motivaatiota. Kuolema kutsuu.
Keskustelukäynnin jälkeen kampesin itseni tuulen läpi kouluun. Todellisuus puski tikarinterävänä unenomaisen usvan läpi tajuntaani. Kaksi lähintä ystävääni olivat kummatkin poissa koulusta, joten linnoittauduin inva-vessan kylmänkarhealle lattialle puhelin korvaani vasten. Tarkoitukseni oli päättää puhelu ystäväni kanssa lyhyeen saatuani tietää, ettei hän ole koulussa, mutta sitten tapahtui jotain. Tuntui siltä, kuin naamio kasvoiltani olisi kirjaimellisesti revitty irti. Minä murruin ja itkin, suoraan kaverini korvaan nyyhkytin pitkiä itkusävelmiä. Ja kerroin hänelle. Itkin osastonuhkaa, syömisongelmieni olemassaoloa, äitini kohtaamisen pelkoa. Ystäväni kuunteli ja lohdutti minua niin kauan, että puhelin kädessäni hohkasi lämpimänä ja itkusta huurustuneena. Hän kertoi minulle tietäneensä jo kauan, epäilleensä ja aavistaneensa asioiden laidan. Ei hän vain ollut uskaltanut sanoa mitään. Minä itse olin pitänyt hymyileviä kulissejani jokseenkin onnistuneina.
Oli tavallaan hirveää puhua vaietuista asioista ääneen, myöntää asioiden todellinen laita ja vielä kuulla omille varovaisille tokaisuilleen huolestunut vahvistus. Silti se oli uskomattoman helpottavaa. Sillä nyt minä tiedän, että ystäväni välittää ihan oikeasti. Kuuntelee, auttaa ja on tukena. Sanaton kiitollisuus kaveria kohtaan oli tukehduttaa minut. Itkettyäni oppitunnin yli puhelimeen, oli jo helpompi ryhdistäytyä, koota itsensä taas hetkellisesti kasaan odottamaan kotiinpääsyä. Tavallaan hyvä, että joku muu oli kertonut keskustelun kulusta äidille. Olisi ollut liian vaivaannuttavaa esitellä hänelle kaiken sen raskaan puheen masentava sisältö.
Puhuttuani äidin kanssa, asiasta ja ongelmasta vaettiin. Tietoisesti, haluamatta sutata pääsiäistä surulla. Lähdemme huomenaamulla matkaan, eikä sitä tahdo pilata tällaisella. "Tiistaina sitten", sovittiin äidin kanssa, eikä kumpikaan meistä tarkalleen tiedä, mitä tuo päivä on pitävä sisällään.
Odotan matkaa suurkaupungin kiiltokuvat silmilläni, mutta peläten. Lihomista, ruokaa, tiedättehän te. En kuitenkaan tahdo lihomisenpelon pelata muuten unelmanomaista matkaa. Minä syön. Syön vähän ja valikoiden, mahdollisimman vähän, mutta minä syön. Ei ihminen neljässä päivässä posahda. Eihäneihäneihän?
Ihan kuin tämä teksti ei jo valmiiksi olisi eriväristen lankojen sekoittamista ja poukkoilevaa ajatusvuotoa, lisättäköön tähän vielä uutisia oksennusrintamalta. Pönttöä ei ole tullut halattua puoleentoista viikkoon, ja tätäkin pidemmän puhtaan putken rikkovat senkin vain satunnaiset sekoamiskohtaukset. Jotain edistystä siis. (Ruokamääristä on edistys-otsikon alla turha pukahtaakaan.)
Koska olen pyöritellyt anteeksipyyntöä bloggaamattomuudesta kielelläni jo koko tämän romaaninkirjoitusurakan ajan, esitän nyt sitten pahoitteluni. Kynnys kirjoittaa kasvaa, kun on hetken hiljaa, mutta nyt, suotuani valkealle ruudulle pari ahdistuksentäyteistä sanaa, vei virkkeiden maailma jälleen mukanaan. Niin helpottavaa kertoa jollekulle, kertoa teille, mitä tapahtui ja miten se ahdistaa. Ehkä, ehkä vain, mietin sitä päiväosastoa vielä. Ne sekunnin sadasosat, joina jaksan uskoa ja toivoa parempaa, ottaisin avun vastaan mielelläni. Mutta suurin osa tunneista päivistä viikoista oloni on toivoton, apua halajamaton.
Tiistaina. Niin, tiistaina sitten.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Hurjan hiljaa aikana hurjan kurjuuden
Anteeksi, etten ole päivittänyt. Kun mitään ei tapahdu, mutta samanaikaisesti tapahtuu liikaa, kun on pelkkää huonoa, ei sitä tahdo kirjoittaa, muistaa, kertoa kenellekään.
Paino nousee. Ahdistus kasvaa. Elämä murenee.
Minulla on kolmen viikon kuluttua aika nuorisopsykiatrian syömishäiriön päiväyksikön hoito-arvioon. Ja ainut ajatus, joka rummuttaa takaraivoa, on se, että minun on laihduttava. Neljäkymmentäneljä kilogrammaisena olen huono syömishäiriöinen, en laiha laihiskaan. Vaa'an luvut kasvavat, vaikka ruokamäärät pienenevät. Se pelottaa ihan hurjasti. Jos minut pakotetaan syömään enemmän, paisunko hetkessä kymmeniä kiloja? Kaikki puhuvat painonnoston vaikeudesta ja takapakeista. Minä säännöstelen kaloreita ja kerrytän silti vyötärörengasta.
Olin melkein kolme viikkoa oksentamatta. Sen jälkeenkin olen halaillut pönttöä vain muutamia kertoja. En haluaisi oksentaa, mutta lihomisenpelko pakottaa minut kumartumaan posliinin ylle.
Haluaisin jutella teille enemmän. Ehkä otan muutaman päivän sisällä itseäni niskasta kiinni ja vuodatan ahdistusmöykyn näppäimistölle. Siihen asti, heihei. Voikaa paremmin. Ja kiitos edellisen postauksen kommenteista. Kiitos.
Paino nousee. Ahdistus kasvaa. Elämä murenee.
Minulla on kolmen viikon kuluttua aika nuorisopsykiatrian syömishäiriön päiväyksikön hoito-arvioon. Ja ainut ajatus, joka rummuttaa takaraivoa, on se, että minun on laihduttava. Neljäkymmentäneljä kilogrammaisena olen huono syömishäiriöinen, en laiha laihiskaan. Vaa'an luvut kasvavat, vaikka ruokamäärät pienenevät. Se pelottaa ihan hurjasti. Jos minut pakotetaan syömään enemmän, paisunko hetkessä kymmeniä kiloja? Kaikki puhuvat painonnoston vaikeudesta ja takapakeista. Minä säännöstelen kaloreita ja kerrytän silti vyötärörengasta.
Olin melkein kolme viikkoa oksentamatta. Sen jälkeenkin olen halaillut pönttöä vain muutamia kertoja. En haluaisi oksentaa, mutta lihomisenpelko pakottaa minut kumartumaan posliinin ylle.
Haluaisin jutella teille enemmän. Ehkä otan muutaman päivän sisällä itseäni niskasta kiinni ja vuodatan ahdistusmöykyn näppäimistölle. Siihen asti, heihei. Voikaa paremmin. Ja kiitos edellisen postauksen kommenteista. Kiitos.
lauantai 15. maaliskuuta 2014
Kuolisinpa
Hei. Kolme hiljaista kirjainta kihartuu tietokoneen näytölle ties kuinka monennetta kertaa. Sitten tulee hiljaisuus, sanattomuus, kykenemättömyys puhua. Olen pahoillani joillekuille aiheuttamastani huolesta. Ei tarkoitukseni ollut kadota. Pikemminkin kadotin kuluneet kolme viikkoa. Hui. Aika vain... meni.
Ylioppilaskoe on takana. Helpotuksen sijaan sisälläni jurnuttaa loputon levottomuus arvosanasta. Pakko onnistua. Koulumenestykseen kohdennettu perfektionismi ei kuitenkaan ole mitään painoon liittyvien asioiden rinnalla. Minä olen syönyt vähän, hyvin vähän. Ja silti olen lihonut. En ymmärrä. Vaa'alla ravaaminen on itkunsekaista sekoamista. Kuinka minä voin painaa 44 kilogrammaa!? En ymmärrä enkä halua ymmärtää. Syön 800 tai 1000 kaloria, liikun ja lihoan. Syön 1500 kaloria ja lihoan. Mitä oikein tapahtuu!? Ahdistus on sanoinkuvaamatonta.
Minulla on lääkäriaika viikon päästä maanantaina. Äiti kyttää syömisiä ja huolehtii, pahoittaa mielensä ja on raivostuttava, toisinaan sietämätön. Minä olen äkäinen, ahdistunut, lihava kiukkupussi. Mikään ei onnistu. Ei koulu (olen linsannut enemmän kuin koskaan), ei työt, ei ystävyyssuhteet, ei perhe-elämä, ei itseni kassassapito... Kestäisin tämän kaiken, jos vaa'an luvut olisivat toisinta parin viikon takaisesta. Ihan oikeasti, mistä tämä voi johtua!? Miten minä voin lihota pienillä ruokamäärillä, kun liikuntakin on lisääntynyt!
Oksentaminenkin on vähentynyt hurjasti. Olin kymmenen päivää kumartumatta pöntön ylle putkeen, nyt on meneillään viides oksentamaton päivä. Ja silti lihoan.
Ja sekoan.
Ja tahdon ihan oikeasti kuolla.
Olen pahoillani. Ensin istun hiljaa, piilotan ja piiloudun olemassaololtani, ja nyt kaikki, mitä kykenen teille kertomaan, on se, että olen lihonut. Ja sekaisin.
Ylioppilaskoe on takana. Helpotuksen sijaan sisälläni jurnuttaa loputon levottomuus arvosanasta. Pakko onnistua. Koulumenestykseen kohdennettu perfektionismi ei kuitenkaan ole mitään painoon liittyvien asioiden rinnalla. Minä olen syönyt vähän, hyvin vähän. Ja silti olen lihonut. En ymmärrä. Vaa'alla ravaaminen on itkunsekaista sekoamista. Kuinka minä voin painaa 44 kilogrammaa!? En ymmärrä enkä halua ymmärtää. Syön 800 tai 1000 kaloria, liikun ja lihoan. Syön 1500 kaloria ja lihoan. Mitä oikein tapahtuu!? Ahdistus on sanoinkuvaamatonta.
Minulla on lääkäriaika viikon päästä maanantaina. Äiti kyttää syömisiä ja huolehtii, pahoittaa mielensä ja on raivostuttava, toisinaan sietämätön. Minä olen äkäinen, ahdistunut, lihava kiukkupussi. Mikään ei onnistu. Ei koulu (olen linsannut enemmän kuin koskaan), ei työt, ei ystävyyssuhteet, ei perhe-elämä, ei itseni kassassapito... Kestäisin tämän kaiken, jos vaa'an luvut olisivat toisinta parin viikon takaisesta. Ihan oikeasti, mistä tämä voi johtua!? Miten minä voin lihota pienillä ruokamäärillä, kun liikuntakin on lisääntynyt!
Oksentaminenkin on vähentynyt hurjasti. Olin kymmenen päivää kumartumatta pöntön ylle putkeen, nyt on meneillään viides oksentamaton päivä. Ja silti lihoan.
Ja sekoan.
Ja tahdon ihan oikeasti kuolla.
Olen pahoillani. Ensin istun hiljaa, piilotan ja piiloudun olemassaololtani, ja nyt kaikki, mitä kykenen teille kertomaan, on se, että olen lihonut. Ja sekaisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)