Hoito

Käyntiäni nuorisopsykiatrian syömishäiriöpoliklinikalla aikaistettiin. Tapaaminen kulki nimellä perhekeskustelu, mutta lopulta harmaaseinäisessä huoneessa istuin vain minä ja kolme muuta, kullakin heistä omanlaisensa ammattipätevyys. Voin suoraan sanoa, että tämänpäiväinen hoitoneuvottelu lukeutuu elämäni kauheimpiin kokemuksiin. Olin kylmänväreiden raidoittama, hermostunut olemattomuus kolmen silmäparin tuijotuksen alla. Koko kuusikymmentäminuuttisen vilkuilin anovasti vuoroin ovea, vuoroin suurta pelkistettyä kellotaulua, joka kutoi kärsimystäni aivan liian pitkäksi yhtenäiseksi jatkoksi. Upposin sanojen väliseen hiljaisuuteen, myönsin hiljaista "juuta" silloin tällöin, puhuin pienesti ja pelkistäen. Ja silti he kaikki näkivät, kuinka solmussa minä olenkaan. Se oli hurjan pelottavaa, mutta tietyllä tavalla lohduttavaa. He ymmärsivät ilman sanoja, vaikka kokonaisuudessaan minusta tuntui, että he ylireagoivat, suurensivat vakavuuden särmejä ja tilanteeni toivottomuutta. Olin lähtenyt keskusteluun valmistautumattomana, ajatellen, että käyntini on saava jatkumoa korkeintaan viikottaisista keskustelukäynneistä. Toisin kävi. Ensimmäisen kahden minuutin aikana puhuttiin vakavasta aliravitsemuksesta ja päiväosastosta.

Kuuntelin koko keskustelua kuin ulkopuolisena, pienenä sivuäänenä neuvottelussa, jonka keskiössä on joku, jota en tunne. Kuuntelin ymmärtämättä mitään, vastasin kysymyksiin tuntematta sanoja huulillani. Kylmä kaiversi selkärangassa asti. Pelotti. Halusin vain pois, mutta kun keskustelu päätettiin, astuin ulos raskaista pariovista mieli entistä raskaampana: he eivät päästänetkään minua pois, karkuun, omilleni, vaan tahtovat nähdä äidin, kuulla aatteita hänen katsontakannaltaan. "Tiistaina heti. Ja jos niin päätetään, voit jäädä hoitoneuvottelun jälkeen tänne osastolle siitä suoraan." EI! Entä lukio? Vastaus opiskelutuskailuuni oli kliseinen "terveys etusijalle." Lukio kuulemma suhtautuu kyllä myönteisesti. Ehkä koulu itsessään niin, mutta lukion kurssisuoritukset eivät jousta, aika ei anna myöden. Neljä viikkoa päivät vahtivien silmien alla vain murehtisin sitä, etten ole istumassa luokkahuoneessa tehden sitä, mitä minulta odotetaan: ja mitä minä itse odotan itseltäni, sillä tahdon painaa valkolakin päähäni vuodenpäivien kuluttua, en yhtään myöhemmin.

Minä en ole ikinä kertonut syömishäiriöasioista miltei kenellekään ystävälleni. Ehkä sairauden kitkerä jälkimaku on toisinaan tullut esille jossain nielaistussa sivulauseessa, mutta varsinaista kerrontaa asian tiimoilta en ole koskaan suorittanut. Hoitoneuvottelussa "pienistä hankaluuksistani syömisen kanssa" tehtiin todellinen, vakava ongelma, se puettiin tylyiksi sanoiksi ja lausuttiin ääneen kivikasvoin ja huolella verhottuna. Vaikka ei minulla edelleenkään diagnoosia (tietääkseni) ole. Kun minulle toisteltiin ongelmani vaikealaatuisuutta, jonka vuoksi lähete johtikin suoraan päiväyksikön palaveriin, hymähtelin uskomatta korviani, melkein teki mieli nauraa. Pääni sisällä kaikui huuto, kuinka se paikka on laihoille ihmisille, ihan oikeasti vakaville tapauksille, eikä minulle laisinkaan. Ilmeisesti kasvoilleni kumpusi palasia sisäisestä epäymmärryksestäni, koska minulle toitotettiin kuinka "en itse nää tilanteeni vakavuutta." No enpä näe, en. Onko siinä edes paljoa nähtävää?

Koska kaikki tapahti kaikesta hitaudestaan huolimatta nopeasti ja unenomaisesti, en pysynyt asioiden kärryillä ja hämmennys nielaisi olemukseni. Suostuin tulevaan tiistain tapaamiseen, eipä siinä vaihtoehtoja juuri annettu. Osasto ei kyllä huvita, ei pätkän vertaa. Haluttomuuteni sitä kohtaan puinkin sanoiksi asti. Eikä vastahakoisuuteni motiivina köllöttele ainoastaan opinnot, vaan eniten tässä on  kyse tilanteen ahdistavuudesta. Tiedän, että osasto varmasti antaisi "tarvitsemaani" hoitoa, mutta minä en kirveelläkän tahdo sitä. En halua, pysty, kykene lihoamaan. En halua syödä kolmea ateriaa, pahaa ruokaa isoina annoksina jonkun kytätessä vieressä. Varsinkin, jos kaikki muut osastolaiset ovat linnunluisia, oikeasti apua tarvitsevia lasinlaisia laihoja. "Mitä menetettävää sinulla muka olisi?" minulta kysyttiin. En vastannut.

Äidille oli suotu vakavamielinen puhelu. "Lapsesi on vaikeasti aliravittu", äiti toisteli puhelinlangoille päästettyjä kauheuksia. Olin kammonnut äidin kohtaamista, mutta se meni ihan hyvin, kai. Hänkin piti päiväosastojaksoa liioiteltuna. En tosin tiedä, miten hoitohenkilökunta tiistaina puoltaa omaa yksimielistä kantaansa minun sisäänottamisestani. Täysi-ikäisyyteni estänee pakkohoidon, joten viimekädessä päätös on kuitenkin minun. En haluaisi valita. En halua olla sairas, mutten tahdo parantua. Minulla ei ole motivaatiota. Kuolema kutsuu.

Keskustelukäynnin jälkeen kampesin itseni tuulen läpi kouluun. Todellisuus puski tikarinterävänä unenomaisen usvan läpi tajuntaani. Kaksi lähintä ystävääni olivat kummatkin poissa koulusta, joten linnoittauduin inva-vessan kylmänkarhealle lattialle puhelin korvaani vasten. Tarkoitukseni oli päättää puhelu ystäväni kanssa lyhyeen saatuani tietää, ettei hän ole koulussa, mutta sitten tapahtui jotain. Tuntui siltä, kuin naamio kasvoiltani olisi kirjaimellisesti revitty irti. Minä murruin ja itkin, suoraan kaverini korvaan nyyhkytin pitkiä itkusävelmiä. Ja kerroin hänelle. Itkin osastonuhkaa, syömisongelmieni olemassaoloa, äitini kohtaamisen pelkoa. Ystäväni kuunteli ja lohdutti minua niin kauan, että puhelin kädessäni hohkasi lämpimänä ja itkusta huurustuneena. Hän kertoi minulle tietäneensä jo kauan, epäilleensä ja aavistaneensa asioiden laidan. Ei hän vain ollut uskaltanut sanoa mitään. Minä itse olin pitänyt hymyileviä kulissejani jokseenkin onnistuneina.

Oli tavallaan hirveää puhua vaietuista asioista ääneen, myöntää asioiden todellinen laita ja vielä kuulla omille varovaisille tokaisuilleen huolestunut vahvistus. Silti se oli uskomattoman helpottavaa. Sillä nyt minä tiedän, että ystäväni välittää ihan oikeasti. Kuuntelee, auttaa ja on tukena. Sanaton kiitollisuus kaveria kohtaan oli tukehduttaa minut. Itkettyäni oppitunnin yli puhelimeen, oli jo helpompi ryhdistäytyä, koota itsensä taas hetkellisesti kasaan odottamaan kotiinpääsyä. Tavallaan hyvä, että joku muu oli kertonut keskustelun kulusta äidille. Olisi ollut liian vaivaannuttavaa esitellä hänelle kaiken sen raskaan puheen masentava sisältö.

Puhuttuani äidin kanssa, asiasta ja ongelmasta vaettiin. Tietoisesti, haluamatta sutata pääsiäistä surulla. Lähdemme huomenaamulla matkaan, eikä sitä tahdo pilata tällaisella. "Tiistaina sitten", sovittiin äidin kanssa, eikä kumpikaan meistä tarkalleen tiedä, mitä tuo päivä on pitävä sisällään.

Odotan matkaa suurkaupungin kiiltokuvat silmilläni, mutta peläten. Lihomista, ruokaa, tiedättehän te. En kuitenkaan tahdo lihomisenpelon pelata muuten unelmanomaista matkaa. Minä syön. Syön vähän ja valikoiden, mahdollisimman vähän, mutta minä syön. Ei ihminen neljässä päivässä posahda. Eihäneihäneihän?

Ihan kuin tämä teksti ei jo valmiiksi olisi eriväristen lankojen sekoittamista ja poukkoilevaa ajatusvuotoa, lisättäköön tähän vielä uutisia oksennusrintamalta. Pönttöä ei ole tullut halattua puoleentoista viikkoon, ja tätäkin pidemmän puhtaan putken rikkovat senkin vain satunnaiset sekoamiskohtaukset. Jotain edistystä siis. (Ruokamääristä on edistys-otsikon alla turha pukahtaakaan.)

Koska olen pyöritellyt anteeksipyyntöä bloggaamattomuudesta kielelläni jo koko tämän romaaninkirjoitusurakan ajan, esitän nyt sitten pahoitteluni. Kynnys kirjoittaa kasvaa, kun on hetken hiljaa, mutta nyt, suotuani valkealle ruudulle pari ahdistuksentäyteistä sanaa, vei virkkeiden maailma jälleen mukanaan. Niin helpottavaa kertoa jollekulle, kertoa teille, mitä tapahtui ja miten se ahdistaa. Ehkä, ehkä vain, mietin sitä päiväosastoa vielä. Ne sekunnin sadasosat, joina jaksan uskoa ja toivoa parempaa, ottaisin avun vastaan mielelläni. Mutta suurin osa tunneista päivistä viikoista oloni on toivoton, apua halajamaton.

Tiistaina. Niin, tiistaina sitten.