Vitut

On helppo olla hiljaa. Leikkiä, että päivä on koko maailma, jolta voi piiloutua aina iltaisin kun verhoaa näkökykynsä punaisiksi itketyillä luomilla ja sulkee ajatuksensa unensekaisiin kahleisiin. Minä tein niin pitkään. Ja nyt kun hiljaisuus ei enää onnistu, elämä pakotetaan virtaamaan minussa ja minut liimataan kiinni päiviin, menetin kykyni kirjoittaa ja kertoa kaiken sen vaietun teille. Anteeksi taas. En edes kuvittele olevani bloggaajana kelvollinen, mutta tällainen kirjoitustahti kyllä kihertää lukijakunnan karkumatkalle. Olette minulle tärkeitä, te ja sananne surumielisten postausten kommenttikenttiin merkitsee minulle paljon. Olen pahoillani, että olen kuluneet viikot taas käpertynyt itseeni, karttanut näppäimistöä ja kuulumisia mieliviä silmäpareja. Nyt onkin paljon kerrottavaa. Niin suuresti asianlaista ladeltavana, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Ehkä alusta, sillä sitä ei ole. Tai sitten annan itseni näppäimistölle ja kerron sen tarinan, minkä sormeni tahtovat kirjoittaa.

Kahden viikon takaista tiistai-aamupäiväistä palaveria oli edeltänyt muutaman päivän matka. Vieraassa ympäristössä olin minä, ahdistus ja syömisvammailu samassa paketissa, se jos mikä takasikin unohtumattoman tunnelman siivittämään ajankulkua... Äidillekin oli tuohon tiistaihin mennessä valjennut, että eipä ole tyttärellä kaikki johdot kohdallaan syömisen suhteen. Yli kaksi tuntia kahahtelin liukupintaisella kankaalla kierretyssä tuolissa ja kuuntelin, inisin vastaan ja toppuuttelin. Minulle tarjottiin päiväosastopaikkaa. Emmin, sanoin eieieieieiei. Minulle suositeltiin päiväosastoa. Jatkoin toppuuttelua, soin suurisilmäisiä katseita äidin myötätuntoreikään ja kerroin koulukoulukoulu. Minua painostettiin jäämään päiväosastolle välittömästi. Ei. Sitten ruvettiin puhumaan pakkohoitolähetteestä: "Vaikka ikää on kahdeksantoista vuotta, ei se niin vaikeaa ole... näissä painolukemissa... tahdonvastainen hoito on siinä tapauksessa ainut vaihtoehto... BMI:llä viisitoista on osastoa jo harkittava..."

Lyhyestä virsi kaunis: Olen nyt päiväosastolla.

Kaksi ensimmäistä osastoviikkoani olivat tynkiä kiitos kummallisen keväänjuhlan ja muiden menojen, "pakko tehdä tuo ja se ja tämäkin, lähden nyt, en jää tuohon, oho, juuri ennen välipalaa". Tänään alkoi ensimmäinen täysipainoinen viikko osastolla. Fiilingit ovat sekavat. Ristiriitaiset. Kummaksuvat. En minä vastusta hoitoa. Mutta minulla ei mielestäni myöskään ole syömishäiriötä. Jos nyt kuitenkin on, haluan parantua. En tahdo lihota. Haluan laihtua. En halua parantua. Ja niin edelleen. En saa ajatuksistani kiinni, ja vaikka työstän aivoissani koko ajan jonkinsortin ainesta, en pääse uppoutumaan siihen kunnolla sisälle asti, kun ulkoiset ärsykkeet tai sisäinen syömishäiriöääni jo käyvät kimppuun. En kykene uppoutumaan sairaaseen ajatusmaailmaan, kun terveenkaltaista ajatusmallia työnnetään korvista sisään. En pysty sisäistämään järjellä perusteltua faktaa, kun vanhat, syvään juurtuneet ajatusmallit kuristavat toisen äänen valheellisena totuutena.

Joudun kohtaamaan suunnattoman ahdistuksen nykyään viisi kertaa joka ikinen päivä. Ja se on kamalaa, se on vaikeaa ja hirvittävää, vaikea hyväksyä varsinkin siksi, kun en ole vielä lausunut sen pahemmin ääneen kuin mielessänikään juuta tai eitä paranemispäätökselle. Itkua on väännetty, nenäliinoja niistetty, naurettu ja halattu. Lähinä kuitenkin olen ahdistunut ja vihannut itseäni aina vähän enemmän.

Paino sahaa, pompsahtaa ja pelästyttää nousullaan. Minua rahoitellaan sanoilla aineenvaihdunnan sekaisuudesta ja elimistön aliravitsemuksesta, muttan varmaksi tiedä, uskonko. Tavallaan, mutta toisaalta en. Tekee mieli paeta kaikkea syömättömyyteen, kieltää tosiasiat ja kuihtua pois. Painoni ei kuitenkaan edes putoiaisi, vaikka jättäisin väliin aterian. Ainakin niin minulle väitetään. Luvataan, ettei kiloja kerry monia, käsketään vain noudattaa ateriasuunnitelmaa, joka on "aivan liian pieni." Silti olen koko ajan ähkyinen, turvonnut, nestettä sisäänsä naiva valas. Auts.

On aika kivuliasta koota yhteenvetoa kauheuksista mustaksi valkoiselle, joten minun on tällä kertaa lopetettava tähän. Olen siis päiväosastolla, asenteenani "haluan haluta parantua." Olen ahdistunut ja lihava, surullinen ja kuolemankaipuinen. Mutta minä en ole ainakaan vielä luovuttanut, sillä jokaisena aamuna vedän auki painavan oven astuakseni paikkaan, jonne en tahdo mennä. Minä yritän haluta paranemisen haluamista. Ehkä tällä viikolla on minulle jotain annettavanaan. Minä lupaan yrittää.

Kiitos vielä kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille. En enää näpytä vastauksia viikkojen takaisiin sanoihinne, mutta tahdon teidän tietävän, kuinka ajatuksenne minulle merkitsevät paljon. Toivottavasti jaksatte toisinaan kurkata minun sanoihini, elämäni nurinkurisuuteen, vaikka huono bloginpitäjä lienenkin. Stressiä on muutenkin paljon, osaston ja koulun yhteensovittaminen on joustavuudesta huolimatta hermoja hypläävä asianhaara. Mutta tavallaan, vaikka nyt on vaikeampaa, on silti helpompaa olla vaikeaa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Minun ei tarvitse enää piilottaa kaikkea, saan toisinaan jopa suuni oikein hyvin auki ja kerron heille, miltä minusta tuntuu. Saan olla sairas, vaikka en itse miellä sitä olevani. Pelkään ihmisten tuomitsevan, ajattelevan koulussakin siten, että "miten tuo läskipaska muka syömishäiriöinen on!?". Kammoksun heidän arvostelevia katseitaan, kun silloin tällöin sihahdan sisään koulun ovista. Muutama ystävä tietää, opettajista suurin osa, koska asioiden virallinen puoli pitää hoitaa. Ajattelen koko ajan, mitäköhän he ajattelevat. Nauravatko? Ihmettelevätkö? Mieltävätkö minut noloksi läskiksi esittäjäksi? En tiedä, enkä tiedä haluaisinko edes saada selville. En ole linnunluinen luuranko, pikemminkin löllönlainen syömisvammailija.

Ähh, minun piti lopettaa jo kirjoittaminen, sulkea sanat mielestäni ja hakata päätä seinään, puristaa stressipallon sisukset ulos ja huutaa tyynyyn, mutta sen sijaan hakkaan sanoista lauseita, virkkeitä, kappaleita, rikkonaisia katkelmia elämästä, kuolemasta, ruoasta, ahdistuksesta, heistä ja teistä ja minusta. Kumpa osaisin lopettaa kaiken, kumpa en ikinä olisi aloittanut jotain, jota en voi varmaksi haluavani edes lopettaa. Kumpa osaisin elää niin kuin 18-vuotias konsanaan, nauttia ja nauraa.

Tällaisissa tilanteissa sitä tajuaa kirosanojen surkuhupaisuuden. Ne ovat pelkkiä sanoja. Niin kuin kaikki muukin. Pelkkiä sanoja. Vitut. 

P.S. En ole tahallani oksentanut yli kuukauteen.
P.P.S. Mitä teille kuuluu???