Onneton

Hei.

Minä olen palannut.

Olen (olin) onnellisempi kuin koskaan ennen. Olen (olin) ihan sinut uusien ääriviivojeni kanssa. Olen (olin) ihan terve.

Pitkään katselin peiliin asettaen silmilleni hyväksyvän verhon. Pitkään astuin vaa'alle hykerrellen itseni uskomukseen siitä, että lasilla näkyvät vieraat numerot eivät olleet liikaa.

Niinkuin me kaikki tiedämme, valheessa ei voi vaeltaa ikuisuutta. Normaalipaino ja terveys on minulle sellainen kulissielämä, johon en vain tunnu sopeutuvan. Kysyin itseltäni, mitä minä haluan tehdä. Vastauksessa on kyyneliä; minä haluan laihtua.

Jätin muutaman aterian välistä. Oksensin muutaman kerran.

57 kiloa ei ole se paino, jossa minä olen kaunis. Tahdon takaisin lasia olevat luuni ja sorjan olomuotoni.

Laihdutan ensin kaksi kiloa, sitten kaksi lisää, sitten vielä kolme... Minun täytyy päästä viidenkymmenen kilogramman turvalliselle puolelle.

Tuntuu surulliselta olla täällä. Onko siellä vielä ketään? Lähdin pois jo niin kauan sitten enkä ihan oikeasti kuvitellut haahuilevani tänne takaisin. Miltäkö minusta tuntuu? En tiedä. Ahdistaa, mutta ei niin paljon kuin ennen. Ihan vain muutama kilo, lupaan itselleni. Ei enää syömishäiriön pauloihin palaamista, vakuuttelen. Miten, sitä en vielä tiedä. Kerron teille lisää siitä kehyksestä, jota elämäkseni kutsun, mikäli vain mielitte. Voin olla täällä taas, voin kertoa teille kaiken ja raapustaa sisimmät tuntoni runoelmiksi, jos täällä vielä on joku. Koska olen täällä taas. En entisenä enkä nykyisenä itsenäni, vaan kasvaneena ja uutena ihmisenä. Joka on silti yhä ja taas rikki.

Mitä teille kuuluu?


M