Lumoja ja tuhoja

En valinnut syömishäiriöön sairastumista, joten ei nyt mennä siihen todetessani: Yritin olla anorektikko. Taidan yrittää taas, mutta syömättömyyden nuoralla huojumiseni johtaa aina sanktioihin. Silloin on bulimia, jonka syliin painaa pää.

Oksentamisen osaamisen taito on kavala kumppani. Pyrkimyksenä on pysyä ruodussa, mutta bulimia paijaa päätä ja lupaa, että virheet voidaan korjata. Tänään ahmin ja oksensin. Sama tapahtui viime perjantaina. Ja viime maanantaina. Sitä ennen kuukausi sitten. Sitä ennen kolme kuukautta sitten. Sitä ennen vuosi sitten. Pikkuhiljaa. Ja sitten realiteetit herättävät minut keskeltään vasta, kun itseinhon ja ääriviivojen kokoonkuronnan sykli on valmiina.

Nälkä ei tunnu niin hyvältä kuin ennen. Saan mielihyvää siitä, että en syö, mutta on kai myönnettävä, että ensirakastumista ei voi kokea uudelleen - ei myöskään syömishäiriön kanssa. Kehoni tahtoo pitää normaalipainostaan kiinni koko tarmollaan. Valehtelen itselleni, yritän kääntää itse itseni minua vastaan. Tahtomisesta ei ole kyse, tai ehkä onkin. Uskon, että tilanne on täysin minun hallinnassani, vaikka se on pelkkä lavasteisiin naamioitu toive.

Ei tilanne ole minun hallinnassani. Tänään painoni oli 600 grammaa enemmän kuin eilen, vaikka paastosin. Suutuin, olin niin vihainen ja tuskissani, että alakulo ja pakokauhu täyttivät pääni. Luennot olivat pelkkää soljuvaa hymniä ohimolta ohimolle, kaiken sen aikaa vain laskinlaskinlaskin; kaloreita, grammoja, hukattuja senttimetrejä ja kaikkea sitä liikarunsautta, joka on tullut osaksi minua. Mitä muuta enää tarvitaan pienimuotoiseen bulimianäytökseen? Niimpä.

Olen laihtunut pahimmista ajoista 4 kiloa. Pahimmilla ajoilla viittaan tälle kertaa luurangon sijaan normaalipainon lukuihin. Olin vain liian iso. Olen yhä. Ajattelen, että tällä kertaa en vajoa niin ronskisti normaalipainon alle: muutama kilo enää, siihen turvallisen matalan bmi:n kuoppaan. Vielä miinus kuusi kiloa ja sitten minä olen onnellinen.

Näin minä väitän itselleni, vaikkei virsi kuulosta alkuunkaan aidolta, ei siltä että se kävisi todeksi. Miksi en vain voi elää ja antaa elämän tulla, olla, mennä, tapahtua, kieppua omaan tahtiinsa ja kiriä kiinni? En tiedä. Minulla on opiskelupaikka, oman alan töitä ja yllätysyllätys - pidempiaikainen poikaystävä. Kolme asiaa, jotka sairauden syövereissä kuulostivat utopistisilta.

Opiskelen oikeaa alaa, mutta koulu on stressata minut henkihieveriin deadlineillaan ja tehtäväpaljoudellaan. Asiaa ei helpota se, että vapaapäivät ovat minulle kohtuullisen vieras käsite; olen töissätöissätöissä, viikonloppuna ja arkena, aina. Poikaystävä ei puolestaan tiedä tästä osasta menneisyyttäni yhtään mitään. Monta, aivan uskomattoman monta, kertaa olen tahtonut kertoa hänelle tämän kaiken. No en ehkä kaikkea, mutta edes kiiltokuvan siitä, mitä elämäni vuosikausia oli (ja mitä se on valitettavasti ehkä tulevan jälleen). Mutta miten aloittaa keskustelu, jossa kerrot rakkaallesi, että ole yrittänyt itsemurhaa, sairastanut syömishäiriötä, ollut osastohoidossa ja vaikeasti masentunut? Enpä ole sopivia sanoja keksinyt.

Kaikkeen tähän stressiin reagoin syömishäiriöoireilulla. On tämä kuitenkin jotain muutakin kuin pelkkää oiretta - tämä on syytä ja tämä on seurausta. Minussa asuu aito pakkomielle olla laihempi. Tämä pakkomielle on niin suuri ja estämätön, että sen vuoksi hylkäsin onneni ja lähdin etsimään vaihtoehtoista, turmiollista iloa vaa'an luvuista.