Musta kirjekyyhky (piilotan sanansaattajan tuoman viestin)

Tänään, keskellä normaalia haurashymyistä päivää postiluukusta kolahti kirjekuori minulle. Pelkkä sairaalan leima yläkulmassa saa palan kohoamaan rintalastalleni. Mitä nyt? Avaan kirjekuoren yksinäisyydessä ja leikin, etteivät mustat painokirjaimet kerro minusta. Päiväosastojakson loppulausunto on surullista luettavaa. Diagnoosini on muuttunut. F32.2 vaikea-asteinen vakava masennustila.

En minä enää ole masentunut. Enhän? En ainakaan noin paljoa.

F50.1 on tuttua luettavaa. Niin, epätyypillinen laihuushäiriö, anoreksian kriteereistä jäi aikoinaan uupumaan kuukautisten poisjäänti.

Lausunnossa kerrotaan surullisesta, heikosta ja hauraasta tytöstä. En kulminoi adjektiiveja itseeni. Taittelen kirjeen takaisin kuoreensa, piilotan pöytäni paperikasaan.

Vasta myöhemmin mietin pienen hetken sitä, että kuukautisiani ei ole kuulunut pariin otteeseen. Lopetan ajattelemisen, haluan lopettaa ajattelemisen! Sehän on normaalia se, kuukautisten epäsäännöllisyys. Kouraisu lävistää ennen kellonlyömän tarkkuudella menkkakiertoa noudattaneen kehoni. Toinen väristys hiipii lävitseni siinä vaiheessa, kun tarkistan kerta toisensa perään ylös kirjatun painon. Se on vähemmän kuin luulin, vaikka osaston viimeisessä punnituksessa päälläni oli painavat vaatteet(?), olin syönyt aamupalan juuri ennen ja niin... tankkasin vettä...

Minulla on aika nuorisopsykiatrian käynnille viikon päästä. Se on hoitokontakti, jonka peruutus ei onnistu, sillä hoidon jatkuminen siellä on ehtona sille, etten enää syksyllä joutuisi päiväosastolle. Lisäksi tuolle käynnille tulee äitini mukaan. Ja siellä tarkastetaan paino. Huoh. En vain jaksaisi tätä ongelmaa nyt. Viime punnituksessa huijasin painoa siis aika reilusti ylöspäin, oikeasti lienen suunnilleen samoissa lukemissa nyt kuin olin silloin. Vaa'alla lähes puolentoista kilon pudotus ei kuitenkaan näyttäne hyvältä. Mitä minä oikein teen? En tahtoisi alistua vesitankkauslinjalle, mutta oloni on kuin kahlitulla. Mukamas pudonnut paino takaisi näissä indekseissä paluulipun päiväosastolle, vaikka totuus on se, että minulle menee paljon, paljon, paljon alkukesää paremmin! Muutenkin minua ahdistaa suuresti avohoidon aloittaminen uudella psykologilla, ei minulla ole ollenkaan sellainen olo, että tahtoisin puhua omista asioistani enää yhtään kenellekään. En tiedä mitä teen. Onneksi on viikkoa aikaa miettiä. Tai olla miettimättä.

Tänään olen taas tavattoman isokokoinen rasvapallo. Tänään haluan vaan laihtua.

Ja jotteivat pisteet menisi syömishäiriölle, ilmoitettakoon, että heti tämän tekstin julkaistuani suuntaan syömään.

P.S. En ymmärrä, miten olen unohtanut hehkuttaa tätä: Olen ollut oksentamatta reilusti yli kolme kuukautta! (Pitää selvittää, josko saisin tarkan ajan tietooni vanhoista blogiteksteistä.)