Kuulumisia

Minun piti asetella otsikko runomuotoon ja sisällyttää siihen kauniita adjektiiveja. Seuraavassa hetkessä olin jo muotoilemassa epätoivoa kiekuvaa sanakiharrusta. Mitäkö minulle kuuluu? Olisi mukavaa vastata yhdellä hymyilevällä sanalla, mutta se lienisi kuitenkin epätotuudenmukainen vastaus. Koska kuulumiskerrontani on yhtä siksakkia ja sekavuutta, lienee parasta turvautua kronologiaan. Sillä vaikka kaikki muu olisi monitahoista ja vaikeasti setvittävää, aika kulkee eteenpäin. Minun kesäni on tainnut ottaa oikein siivet alleen, sillä päivät hukkuvat almanakkaan ennen kuin ehdin edes vilkaista kalenteria.

Osaksi kalenterin tyhjyys johtuu siitä, että peruin viime viikolle määrätyt ravitsemusterapeutin ja lääkärin tapaamiset. Tyhmää ja sairasta? Oikeastaan ei. Kyse ei ollut täysi-ikäisyyskapinasta tai halusta kuihtua (kokonaan) pois, vaan päätöstäni tuki hoitokontaktikäyntejä edeltäneet vahvat kolme viikkoa. Niin kuin aiemmin mainitsin, lähdin elämään. Katselin kesäaurinkoa toisenlaisesta perspektiivistä, nukuin ylläni vieras katto ja kävelin vieraita katuja. Söin vaaleaa leipää, jäätelöä, uppopaistettuja asioita, pizzaa ja kaikkea sellaista, josta normaalien, terveiden ihmisten voisi kuvitella pitävän. Ja oi kyllä, minä todella tykkäsin! Vaakakäynnit vähentyivät murto-osaan totutusta, sillä puntarille pääsy edellytti paitsi vaakaa myös yksinäistä hetkeä. Epävarmuus painosta ei kuitenkaan piirtänyt annoskokojani. En yritäkään väittää, että ruokamääräni, -aikani tai -aineeni olisivat olleet ateriamallin mukaisia. Minä söin silloin kun oli nälkä, silloin kuin muutkin ja sitä mitä teki mieli. Ja siellä, erillään kaavoittuneesta ympäristöstä, se oli yllättävän yksinkertaista. Asiaa auttoi huimasti sekin, että minulle tulee nykyään nälkä. Se tulee ruoka-aikaan ja menee pois kun syön. Ahdistus iski voimakkaana vain muutamana päivänä, eikä se silloinkaan ulottanut salpaavaa vaikutustaan muutamaa hetkeä pidemmäksi. Peilistä katsoi ihan mukiinmenevä, toisinaan jopa hoikka tyttö. Käytin kesävaatteita, ja oikeastaan nautin siitä tunteesta, kun kehtasin mennä ihmisten ilmoille vain pienet kangaskappaleet ylläni. Vietin aikaa bikineissä, lyhyissä sortseissa (todistusaineena kuva) ja napapaidoissa. Jos ahdisti, piilotin vartaloni maailmalta isompiin vaatteisiin. Yksinkertaista sekin.

Joskus nämä jalat ovat ihan ok:t, mutta ihan liian usein ahdistun reisieni leveydestä. ):

Kun vihdoin palasin kotiin, tuntui melkein inhottavalle rynnätä heti hamuamaan vaaka pois kätköstään ja astua sen kylmälle, elämää hylkivälle pinnalle. En aio valehdella: nähdessäni numeron tunsin pohjatonta helpotusta, iloakin. En ollut, enkä ole, lihonnut. Paino pyörii 43 kilogramman tuntumassa. Se tuntuu sopivalta. Joskus, mutta yllättävän harvoin, se on aivan liikaa, ja niinä hetkinä kaipaan vaakaan edes 42 alkavaa lukua, mieluiten sitäkin pienempää numeroa. Tavallaan olen kuitenkin sinut painoni kanssa. Lihomisenpelkoni on suuri, enkä tahdo tai uskalla nostaa painoani. En ymmärrä, miksi pitäisi, vaikka tiedän, ettei hoitotaho nostaisi hurraavaa hattuaan (myönnän tämän olleen yksi motiivinmurunen hoitokontaktien perumisessa). En enää kuitenkaan entiseen malliin sekoa 100 gramman, tai edes puolen kilon, painonnoususta, vaikken soisikaan painon nousevan tietyn rajan yli.

Tiedän äskeisen katkelman kuulostavan sairaalta. Sitä se varmaan onkin. Mutta. Minä syön. Minä ihan oikeasti syön! Ateriasuunnitelmaan en ole yli kuukauteen vilkaissutkaan, vaan olen mennyt nälkä- ja fiilispohjalta, äidin kuitenkin tarkkaillessa ruokamääriäni. Sairauden ääni on läsnä koko ajan, välillä voimakkaana, välillä hiljaisena. Olen viime aikoina syönyt monia sellaisia ruokia, joita en esimerkiksi keväällä olisi kuvitellutkaan syöväni. Voin syödä ravintolassa, voin syödä herkkuja, pärjään jopa hotellin aamupalabuffetissa tai illallisella ventovieraiden kanssa! Kalorilaskuri hyrrää päässäni ja rekisteröi muistiin syödyt kalorit... Ei ole helppoa päästä eroon kalorienlaskennasta, sille toimintona se tuntuu peräti automatisoituneen. Siitäkään huolimatta kalorit eivät ahdista minua läheskään yhtä paljon kuin pahimpina aikoina. Muistan sen ajan, kun 800 kaloria oli onnistunut päivä, 1200 koputteli jo sallimuksen ylärajoja. En tuntenut loppujenlopuksi edes pahemmin nälkää, mutta kituuttaminen pienillä ruokamäärillä oli hirveää. Nyt jokaisena päivänä kalorisaldokseni kerääntyy noin (en siis laske enää ihan pilkuntarkkaan, edistystä!) 1500-1990 kaloria. Aika sairas tuo yläraja, mutta paritonnista en vaan millään uskaltaisi ylittää... On sekin tainnut tulla pariin otteeseen kokeiltua, eikä mitään kauheaa edes tapahtunut, mutta niin... Useimmiten kalorinsaantini on 1700-1900 välillä, joka tuntuu olevan tarpeeksi. Syön suht säännöllisesti, ja jos minulle tulee nälkä, pystyn ottamaan "ylimääräistä" välipalaa. Tunnistamisenpelossa en uskalla toteuttaa Ruoka kuvina-postausta, mutta kiinnostaisiko teitä jonkunlainen ruokapäiväkirja? Palaute ruokamääristäni ei olisi pahitteeksi. Hävettäisi kyllä näyttää sitä herkkujen määrää, joka sisältyy aterioihini... Oikea ruoka maistuu vähän huonosti, joten iltapalan kuittaan nykyään aina jäätelöllä. Enkä millään pienellä 150 kalorin säälittävällä tuutilla, vaan JÄTTIKSELLÄ! Se on ihanaa ja hyvää ja päivän paras hetki on, kun saan huoahtaa ja istahtaa mukavasti alas hyvän ohjelman ääreen herkuttelemaan. Nam. (:

Ajatusmallini taitavat olla sisällissodassa keskenään. Kaikkeen voisi suhtautua sairaalla tavalla, mutta terve ääni on vahvistunut. Minulla on lupa, oikeus ja velvollisuus syödä ja herkutella. Olen jopa kokkaillut pariin otteeseen, kalorit laskien mutta toisaalta tarjoillen muille ja itselleni aivan samanlaiset annokset! Vaa'alla ramppaaminen (se yltyi taas tuhoisiin mittasuhteisiin kotiinpaluun jälkeen, nyt kun jatkuvalle numeroiden kyttäämiselle on mahdollisuus) ja kalorien laskeminen lienevät tällä hetkellä merkittävimmät elämääni rajoittavat tekijät. Joskus ne ahdistavat ja haittaavat suunnattomasti, toisinaan taas en välitä kauhean paljoa. Vaa'alla käyntiä olen kyllä pahimpiin aikoihin nähden onnistunut vähentämään, ja suuri tavoitteeni olisi päästä edes siihen, että punnitsisin itseni vain aamuisin. Ei ole mitään järkeä hankkia turhaa ahdistusta päivän mittaan nousevasta painolukemasta, sillä kyllähän se järki sanoo, että ruoan paino itsessäänkin saa painon väliaikaisesti kohoamaan. Myös kalorinlaskennan suhteen olen päässyt ehkä hieman vapaammille vesille. Kyllä, lasken, minimoin, suunnittelen ja rajoitan, mutta maailma ei kaadu, vaikka söisinkin vähän jotain ylimääräistä, ruokalaji vaihtuisi toiseen tai jotain vastaavaa. Pystyn myös valitsemaan runsasenergisemmän vaihtoehdon, jos se sattuu olemaan paremman makuinen tai minun sitä tekee mieli! Jogurttini on rasvatonta, mutta ei kevyintä mahdollista. Maistan ja testaan - jopa kokkaan - mielelläni uusia makuja. Otan tarjotun suklaakonvehdin, valitsen paksumman leipäsiivun ja lastaan murokulhon ääriään myöten täyteen. En mittaa annoksiani, kaloritkin arvioin silmämääräisesti. On vaikea verrata ruokamääriäni ateriasuunnitelmaan, sillä kesä ja tämä vapauden tunne siirtyy ruokapöytään asti. Jos rehellisiä ollaan, usein annokseni ovat minulle määriteltyjä pienempiä. Joskus ne kuitenkin ovat myös isompia!

Oikeasti selkäni luut näkyvät paljon tätä kuvaakin selvemmin. Tavallaan pidän siitä, mutta se ei ole kaunista. :/

Oloni ja mielialani on ollut viimeisten viikkojen aikana satunnaisia ahdistushetkiä lukuunottamatta hyvä. Nauran ja heitän huonoa läppää, viljelen sarkasmia ja saan pöhköjä ideoita, teen juttuja extempore-fiiliksellä ja jaksan olla ihmisten seurassa, peräti kaipaan yhdessäoloa varsinkin perheen kanssa. Joskus sosiaalisuus kääntyy esittämisen puolelle, mutta toisaalta se pystyn tietyssä seurassa olemaan myös oma itseni. Viime aikoina minä olen ollut minä.

Suuren osan ajasta olen ihan hyvällä mielellä. Ajattelen terveemmin, enkä kaipaa paastopäiviä. Painoahdistuksen hetkellä olen ottamaisillani anoreksia avosylin vastaan, mutta toisaalta en ikinä tahdo palata siihen ilottomaan entiseen. Hyvä putkeni liittyy läheisesti siihen, ettei paino ole noussut. On hyvin outoa ajatella, että painan saman verran nyt kuin painoin silloinkin, kun kituutin olemattomilla ruokamäärillä. Joskus peilikuvani vyöryy silti ylimääräistä rasvaa ja ihopoimuja, ja varsinkin reiteni ovat kulminoituneet varsinaiseksi murheenkryyniksi. Siitä huolimatta pystyn toisinaan näkemään sen ihan ok:n tytön. Joskus näytän peräti hoikalta, usein ajattelen ulkomuotoni olevan normaalipainoisen näköinen. Se ahdistaa. Alipainoa on 8 kiloa, mutta sellaisena en todellakaan kyllä itseäni näe...

Olen keskittynyt elämään hetkessä. Suunnittelen päivän ateriat kerrallaan ja jännitän huomisen aamupainoa. Joskus noiden asioiden miettiminen on sivuseikka, huonoina päivinä se on koko päiväni sisältö. En halua että paino nousee. Uskallan syödä näinkin paljon vain, koska en ole lihonnut. Silti pelkään jatkuvasti, että minuun tarttuu monta lisäkiloa. Laihdutus on vaihtoehto, josta irti päästäminen tuntuu mahdottomalta. Kaikkein terveimpinä hetkinä kykenen miltein vakuuttamaan itseni siitä, että olisin ihan hyvän kokoinen, vaikka painoa olisi 44 kilogrammaa. Joskus tuntuu siedettävältä ajatukselta painaa vaikka 45 tai 46 kiloa.

Vuorotellen tahdon oikeasti, ihan kokonaan parantua ja toisaalta taas toiveeni on laihtua ja kuihtua. Käytännössä ei toinen vaihtoehto kyllä tällä syömisellä toteudu, mutta ehkä se on ihan hyvä niin. On todella mukavaa, kun ruokailutilanteista pystyy toisinaan ihan oikeasti nauttimaan. Täysi olo ahdistaa, mutta tuntuu kuitenkin normaalilta. Joskus on isompi nälkä, joskus ei ruoka oikein maittaisi. Kokonaisuudessaan minulle siis kuuluu normaalimpaa. Tulevaisuus pelottaa, mutta nyt on nyt ja huominen huomenna. On paljon sairaita ajatuksia, mutta on myös niitä hetkiä, jolloin minulla on terve olo.

Huh, tämä postaus vain paisuu paisumistaan. Koko ajan löytyy enemmän sanottavaa ja ajateltavaa. En jaksa edes lukea omaa sekavaa sananjuoksuani läpi, joten paras lopettaa lätinä tähän. Kiitos teille, jotka luitte. Yritän kovasti nyt tsempata taas bloggaamisen kanssa, mutta en halua ottaa blogista paineita. Kirjoitan, kun siltä tuntuu. Haluan kuitenkin jakaa tarinaani kanssanne.

P.S. Lukulistaltani ovat karsiutuneet pois sairaimmat aiemmin lukemani blogit. Luen jo aika monta paranemismyönteistä ja/tai paranemisprosessissaan eri vaiheissa olevien bloggaajien blogeja, mutta lisää tsemppaavaa luettavaa kaipaa aina. Mielelläni otan siis linkkauksia vastaan!

P.P.S. Postauksen kuvat ovat omiani. Anteeksi rajauksesta johtuva pikselimössö, mutten halua laittaa blogiin kuvia, joista minut voisi tunnistaa.