Ukkosta, muttei sadetta pään sisällä

Taivas hekumoi salamaväreitä ja syöksee saavikaupalla vettä. On pimeää ja äänet kuhertelevat aavemaisina kattojen yllä. Minä rakastan sadetta. Ukkosestakin pidän, kunhan se pysyttelee sen verran etäällä, että sähköt pysyvät tallella. Matalapaine painaa päänsärkyä ohimoilleni, mutten liioiksi välitä jomotuksesta. Niin, minä tosiaan rakastan sadetta.

Toivon, että sade pyyhkisi pois paitsi pölynorot hapesta, myös viime päivinä velloneen kehoahdistuksen pois mielestäni. Yhtäkkisesti peilikuvani on suurentunut vatsamakkaroilla ja leventyneillä reisillä. Parin sadan gramman olematon, väliaikainen ja normaali painonvaihtelu tuntuu salpaavan hengen. 43 kiloa, edelleen. Miksi se tänään on liikaa?

Kohta hamuan itseni ihmisen muottiin ja luovin tieni sadeverhon lävitse läheiseen ravintolaan. Kyllä, ravintolaan! Vieläpä parhaassa seurassa, omasta ehdotuksestani. Ja aioin syödä ihanan, ihanan pasta-annoksen! Haista paska, syömishäiriö! Aion nauttia ruuasta ja ihmisistä ympärilläni, enkä tahdo, en tosiaankaan tahdo tuntea ahdistusta. Kompensoinnin makua on ehkä hieman matkassa mukana, sillä ravintolaruoka kuittaa päiväni syömiset, mutta anyway. MINÄ MENEN RAVINTOLAAN!

Ukkonen on yltynyt tärykalvoja särkeväksi paukunnaksi ja taivaan salamaleiskunnaksi. Kamalan ihanaa. (Valovälkehdintää lampussani, hyvästi sähköt. Palaillaan, kun myrsy laantuu. Toivottavasti mielenrauhalleni on luvassa tyyntä.)

Kaloririhmaraajainen ruutitynnyri

43 kilogrammaa

Muroja, marjoja ja jogurttia
105 grammaa irtokarkkeja
Jogurttijäätelöä

Tänään olen nauranut ja leikkinyt, ettei ahdistus ole tunne.
Tuntenut epäuskoa, minäkö muka sairas?
Ollut suunnattoman suuri ja keskivartaloltani pehmoinen, mutta silti muka 8 kiloa alipainoinen. En ole enää sairaissa painolukemissa. Olo on normaalipainoinen, peili näyttää kasvanutta olemusta.
Olen epäonnistunut.
Elämässä vai syömishäiriössä?

Nälkä.
Parin kellonkierron päästä luvassa ruokaa;
Paahtoleipä
Jättis-jäätelötuutti

Olen tehty sokerista, kudottu kaloririhmoista läskiksi.
En ole laiha.
Herkuttelen paljon.
Liikaa.
Läski.

Ja silti, nyt ei ahdista.
Ahdistaa.
Ei ahdista. 

Ruokapäiväkirja 28.7.

Postausaktiivisuus syöksee minut näköjään näppäimistön äärelle tiheään tahtiin, toivottavasti sanarikkauteni ei rupea liiaksi ärsyttämään. Ajattelin näpytellä muutaman päivän syömiseni mustaksi valkoiselle, nähdäkseni omat ruokamääräni itsekin konkreettisemmin. Päivien syömissaldo voi vaihdella aika paljonkin, enkä edes yritä väittää syöväni mitenkään terveellisesti... Herkuteltua on tullut ja paljon, eikä se edes ahdista! Tässä kuitenkin eilispäivää syömisten valossa (en kirjaa syömisiäni minnekään ylös, mutta muistini pelaa tämän asian suhteen valitettavankin tarkasti). Mikäli tällaiset postaukset kiinnostaa, voin vaikka pitää ruokapäiväkirjaa tänne blogin puolelle tämän viikon. Kommentoida saa. Omasta mielestäni ruokamääräni ovat varsin normaaleja.

Aamupala n. klo 9.00
Iso kulhollinen (n. 3 dl) muroja, mustikoita ja jogurttia
Vettä ja kahvia

Lounas n. klo 15.00
Paistettu kananmuna, raejuustoa ja paahtoleipä päällisineen
Vettä ja kevytlimsaa
Kahvi

Välipala n. klo 16.00
Toffeesydän jäätelötuutti
Vettä ja kevytlimsaa

Päivällinen n. klo 19.15
n. 1,5 dl riisiä, kasviksia ja muutama kananpala
puoli lautasellista kasviksia
Vettä
Jälkiruoaksi 2 suklaapalaa

20.40-21.20
Juoksu/kävely-lenkki

Iltapala n. klo 23.00
Kaksi pientä leipäpalaa päällysineen
Jättis-jäätelötuutti
Vettä

Kaikki kuvat ovat weheartit:stä.
Niin kuin näkyy, jäätelöä kului eilen varsin runsaasti! Yleensä riittää yksi tuutti päivässä, mutta eilen teki välipalaksikin mieli jotain makeaa, joten eikun pakastimelle päin. Illan lenkki ei ollut mitenkään etukäteen suunniteltu, yhtäkkiä tuli vain valtava halu juosta. Ja ihan oikeasti, se tuntui tosi hyvälle.

Tänään lähden tapaamaan ihanaa ystävääni. Luvassa leffa ja irtokarkkeja! Palailen vielä iltasella vaikka ruokapäiväkirjan merkeissä, jos sille riittää kysyntää. 

Musta kirjekyyhky (piilotan sanansaattajan tuoman viestin)

Tänään, keskellä normaalia haurashymyistä päivää postiluukusta kolahti kirjekuori minulle. Pelkkä sairaalan leima yläkulmassa saa palan kohoamaan rintalastalleni. Mitä nyt? Avaan kirjekuoren yksinäisyydessä ja leikin, etteivät mustat painokirjaimet kerro minusta. Päiväosastojakson loppulausunto on surullista luettavaa. Diagnoosini on muuttunut. F32.2 vaikea-asteinen vakava masennustila.

En minä enää ole masentunut. Enhän? En ainakaan noin paljoa.

F50.1 on tuttua luettavaa. Niin, epätyypillinen laihuushäiriö, anoreksian kriteereistä jäi aikoinaan uupumaan kuukautisten poisjäänti.

Lausunnossa kerrotaan surullisesta, heikosta ja hauraasta tytöstä. En kulminoi adjektiiveja itseeni. Taittelen kirjeen takaisin kuoreensa, piilotan pöytäni paperikasaan.

Vasta myöhemmin mietin pienen hetken sitä, että kuukautisiani ei ole kuulunut pariin otteeseen. Lopetan ajattelemisen, haluan lopettaa ajattelemisen! Sehän on normaalia se, kuukautisten epäsäännöllisyys. Kouraisu lävistää ennen kellonlyömän tarkkuudella menkkakiertoa noudattaneen kehoni. Toinen väristys hiipii lävitseni siinä vaiheessa, kun tarkistan kerta toisensa perään ylös kirjatun painon. Se on vähemmän kuin luulin, vaikka osaston viimeisessä punnituksessa päälläni oli painavat vaatteet(?), olin syönyt aamupalan juuri ennen ja niin... tankkasin vettä...

Minulla on aika nuorisopsykiatrian käynnille viikon päästä. Se on hoitokontakti, jonka peruutus ei onnistu, sillä hoidon jatkuminen siellä on ehtona sille, etten enää syksyllä joutuisi päiväosastolle. Lisäksi tuolle käynnille tulee äitini mukaan. Ja siellä tarkastetaan paino. Huoh. En vain jaksaisi tätä ongelmaa nyt. Viime punnituksessa huijasin painoa siis aika reilusti ylöspäin, oikeasti lienen suunnilleen samoissa lukemissa nyt kuin olin silloin. Vaa'alla lähes puolentoista kilon pudotus ei kuitenkaan näyttäne hyvältä. Mitä minä oikein teen? En tahtoisi alistua vesitankkauslinjalle, mutta oloni on kuin kahlitulla. Mukamas pudonnut paino takaisi näissä indekseissä paluulipun päiväosastolle, vaikka totuus on se, että minulle menee paljon, paljon, paljon alkukesää paremmin! Muutenkin minua ahdistaa suuresti avohoidon aloittaminen uudella psykologilla, ei minulla ole ollenkaan sellainen olo, että tahtoisin puhua omista asioistani enää yhtään kenellekään. En tiedä mitä teen. Onneksi on viikkoa aikaa miettiä. Tai olla miettimättä.

Tänään olen taas tavattoman isokokoinen rasvapallo. Tänään haluan vaan laihtua.

Ja jotteivat pisteet menisi syömishäiriölle, ilmoitettakoon, että heti tämän tekstin julkaistuani suuntaan syömään.

P.S. En ymmärrä, miten olen unohtanut hehkuttaa tätä: Olen ollut oksentamatta reilusti yli kolme kuukautta! (Pitää selvittää, josko saisin tarkan ajan tietooni vanhoista blogiteksteistä.)

Vastauksia osa 1: Minä

Myönnetään, aikaa venkslahti aivan valtavasti ennen kuin sain - tai edes muistin - kysymyspostauksen jääneen lojumaan. Kysymyksiä olikin tullut ihan huima määrä, ja vastaaminen verottaa aikansa. Kysymyksiä ja vastauksia on vaikea luokitella järkevänlaisesti, selvä jako syntyi vain Minä-osioon. Tässäpä siis hieman minusta. Seuraavaksi luvassa sekalaisia kysymyksiä ja vastausvihellystä ilman hienosäätöistä jaottelua. Syömishäiriöön liittyvistä kysymyksistä teen oman postauksensa.

Luonteenlaatu, ulkonäkö ja tyyliseikat

 
Minkälainen olet luonteeltasi?
Oikeasti, pohjimmiltani olen aika hupsu. Sairauden takana on tyttö, joka nauraa paljon, heittää huonoa läppää ja liikakäyttää sarkasmia. Olen aika juro ja vähän vetäytyväkin, mutta silti nautin kohtuullisissa määrin ihmisten seurasta. Loukkaannun ja suutun aika helposti, mutta toisaalta osaan myös antaa anteeksi. Olen temperamenttinen ja voimakastahtoinen, enkä siedä pomottelua (mutten sitä harrasta myöskään itse). Pidän siitä, kun voin ilahduttaa toisia ihmisiä. Viihdyn kotiseinien sisällä lökövaatteissa, kaivaten kuitenkin kalenteriini täytettä. Innostun extempore-ideoista ja uusista asioista.

Mitkä on sun parhaat luonteenpiirteet? 3 hyvää asiaa itsessäsi?
Luovuus ja toisista välittäminen. (+ kyky lukea toisia ihmisiä)

Milloin olet onnellisimmillasi?
Silloin, jos kaikki on ihan hyvin.

Millainen olet, kun olet onnellinen? (Ja miten se näkyy käytöksessäsi?)
Iloinen, hymyileväinen ja hyväntuulinen.

Millainen olet, kun olet surullinen? (Ja miten se näkyy käytöksessäsi?)
Sulkeutunut ja kiukkuinen, pienipuheinen ja tiuskiva.

Mitä asioita inhoat?
Syömishäiriötä, ahdistusta, itsekkäitä ihmisiä ja maailman pahuutta.

Oletko aina ollut se kiltti naapurin tyttö?
Tällä taidetaan tarkoittaa luonteenpiirrettä? Hmm, vaikea vastata. Niin kuin sanottu, olen hyvin temperamenttinen ja voimakastahtoinen ihminen, joten tietynlaisesta kiltteydestä huolimatta en ikinä ole oikein sopinut naapurin tyttö-muottiin.

Mitkä on mielestäsi parasta sun ulkonäössä?
Vaikea kysymys, johon on hyvin hankala vastata, sillä heikoimpina hetkinä en näe osaakaan itsestäni edes siedettävänä. Ehkä pidän ruumiinrakenteestani, joka on luonnostaankin aika siro. Hiuksiini minulla on viha-rakkaussuhde.

Onko sinulla pitkät hiukset?
 Puolipitkät.

Miten laitat hiuksesi normaalisti?
Näytän niille hiusharjaa. Jos panostan, saatan käyttää jopa lakkaa. Kiharapörrö taipuu miten on taipuakseen, ei siinä kemikaalit paljoa auta.

Miten pukeudut?/ Minkälaisia vaatteita käytät?
Pukeudun miten milloinkin. Pidän muodista, mutta vaatevalinnoissa kuljen omia polkujani. Tykkään räväyttää, onnistuen joko hyvin tai hyvin huonosti. (; Kaipaan vaatteisiini väriä, asennetta ja persoonallisuutta, mutta kyllä niitä perusrättejäkin löytyy.

Miten luonnehtisit tyyliäsi? 
Persoonallinen.

Lempivaatteesi?
Ei minulla ole yhtä tiettyä lempivaatetta. Toisaalta pidän hyvin suunnitelluista asukokonaisuuksista, toisaalta taas pehmeistä ja ylisuurista kotivaatteista.

Menneisyys ja tulevaisuus

Mikä asia tekee sinut juuri tällä hetkellä onnelliseksi?
Perhe. Ja se että juuri nyt minulla on Toivoa ja Uskoa parempaan.

Mikä asia teki sinut onnelliseksi 10 vuotta sitten kesällä? (saa heittää veikkauksia, jos ei muista. ;) 
Veikkaamisen puolelle menee! 10 vuotta sitten minut teki varmaankin onnelliseksi silloinen paras ystäväni ja hänen kanssaan vietetty loma (olimme kuin paita ja peppu).

Lempiruokasi lapsena?
Spaghetti ja jauhelihakastike!

Lempi lastenohjelmasi pienenä?
Muumit.

Unelmoitko naimisiin menosta?
En ole vielä niin pitkällä suunnitelmissani. Ehkä.

Millainen olisi hääkakkusi?
En todellakaan ole miettinyt tätä, mutta sanotaan nyt, että se olisi upea (ja hyvänmakuinen).

Mitä työtä tahtoisit tehdä tulevaisuudessa?
Se pysyköön blogin puolella salaisuutena. Jotain kirjoittamiseen liittyvää kuitenkin.

Kuulumisia

Minun piti asetella otsikko runomuotoon ja sisällyttää siihen kauniita adjektiiveja. Seuraavassa hetkessä olin jo muotoilemassa epätoivoa kiekuvaa sanakiharrusta. Mitäkö minulle kuuluu? Olisi mukavaa vastata yhdellä hymyilevällä sanalla, mutta se lienisi kuitenkin epätotuudenmukainen vastaus. Koska kuulumiskerrontani on yhtä siksakkia ja sekavuutta, lienee parasta turvautua kronologiaan. Sillä vaikka kaikki muu olisi monitahoista ja vaikeasti setvittävää, aika kulkee eteenpäin. Minun kesäni on tainnut ottaa oikein siivet alleen, sillä päivät hukkuvat almanakkaan ennen kuin ehdin edes vilkaista kalenteria.

Osaksi kalenterin tyhjyys johtuu siitä, että peruin viime viikolle määrätyt ravitsemusterapeutin ja lääkärin tapaamiset. Tyhmää ja sairasta? Oikeastaan ei. Kyse ei ollut täysi-ikäisyyskapinasta tai halusta kuihtua (kokonaan) pois, vaan päätöstäni tuki hoitokontaktikäyntejä edeltäneet vahvat kolme viikkoa. Niin kuin aiemmin mainitsin, lähdin elämään. Katselin kesäaurinkoa toisenlaisesta perspektiivistä, nukuin ylläni vieras katto ja kävelin vieraita katuja. Söin vaaleaa leipää, jäätelöä, uppopaistettuja asioita, pizzaa ja kaikkea sellaista, josta normaalien, terveiden ihmisten voisi kuvitella pitävän. Ja oi kyllä, minä todella tykkäsin! Vaakakäynnit vähentyivät murto-osaan totutusta, sillä puntarille pääsy edellytti paitsi vaakaa myös yksinäistä hetkeä. Epävarmuus painosta ei kuitenkaan piirtänyt annoskokojani. En yritäkään väittää, että ruokamääräni, -aikani tai -aineeni olisivat olleet ateriamallin mukaisia. Minä söin silloin kun oli nälkä, silloin kuin muutkin ja sitä mitä teki mieli. Ja siellä, erillään kaavoittuneesta ympäristöstä, se oli yllättävän yksinkertaista. Asiaa auttoi huimasti sekin, että minulle tulee nykyään nälkä. Se tulee ruoka-aikaan ja menee pois kun syön. Ahdistus iski voimakkaana vain muutamana päivänä, eikä se silloinkaan ulottanut salpaavaa vaikutustaan muutamaa hetkeä pidemmäksi. Peilistä katsoi ihan mukiinmenevä, toisinaan jopa hoikka tyttö. Käytin kesävaatteita, ja oikeastaan nautin siitä tunteesta, kun kehtasin mennä ihmisten ilmoille vain pienet kangaskappaleet ylläni. Vietin aikaa bikineissä, lyhyissä sortseissa (todistusaineena kuva) ja napapaidoissa. Jos ahdisti, piilotin vartaloni maailmalta isompiin vaatteisiin. Yksinkertaista sekin.

Joskus nämä jalat ovat ihan ok:t, mutta ihan liian usein ahdistun reisieni leveydestä. ):

Kun vihdoin palasin kotiin, tuntui melkein inhottavalle rynnätä heti hamuamaan vaaka pois kätköstään ja astua sen kylmälle, elämää hylkivälle pinnalle. En aio valehdella: nähdessäni numeron tunsin pohjatonta helpotusta, iloakin. En ollut, enkä ole, lihonnut. Paino pyörii 43 kilogramman tuntumassa. Se tuntuu sopivalta. Joskus, mutta yllättävän harvoin, se on aivan liikaa, ja niinä hetkinä kaipaan vaakaan edes 42 alkavaa lukua, mieluiten sitäkin pienempää numeroa. Tavallaan olen kuitenkin sinut painoni kanssa. Lihomisenpelkoni on suuri, enkä tahdo tai uskalla nostaa painoani. En ymmärrä, miksi pitäisi, vaikka tiedän, ettei hoitotaho nostaisi hurraavaa hattuaan (myönnän tämän olleen yksi motiivinmurunen hoitokontaktien perumisessa). En enää kuitenkaan entiseen malliin sekoa 100 gramman, tai edes puolen kilon, painonnoususta, vaikken soisikaan painon nousevan tietyn rajan yli.

Tiedän äskeisen katkelman kuulostavan sairaalta. Sitä se varmaan onkin. Mutta. Minä syön. Minä ihan oikeasti syön! Ateriasuunnitelmaan en ole yli kuukauteen vilkaissutkaan, vaan olen mennyt nälkä- ja fiilispohjalta, äidin kuitenkin tarkkaillessa ruokamääriäni. Sairauden ääni on läsnä koko ajan, välillä voimakkaana, välillä hiljaisena. Olen viime aikoina syönyt monia sellaisia ruokia, joita en esimerkiksi keväällä olisi kuvitellutkaan syöväni. Voin syödä ravintolassa, voin syödä herkkuja, pärjään jopa hotellin aamupalabuffetissa tai illallisella ventovieraiden kanssa! Kalorilaskuri hyrrää päässäni ja rekisteröi muistiin syödyt kalorit... Ei ole helppoa päästä eroon kalorienlaskennasta, sille toimintona se tuntuu peräti automatisoituneen. Siitäkään huolimatta kalorit eivät ahdista minua läheskään yhtä paljon kuin pahimpina aikoina. Muistan sen ajan, kun 800 kaloria oli onnistunut päivä, 1200 koputteli jo sallimuksen ylärajoja. En tuntenut loppujenlopuksi edes pahemmin nälkää, mutta kituuttaminen pienillä ruokamäärillä oli hirveää. Nyt jokaisena päivänä kalorisaldokseni kerääntyy noin (en siis laske enää ihan pilkuntarkkaan, edistystä!) 1500-1990 kaloria. Aika sairas tuo yläraja, mutta paritonnista en vaan millään uskaltaisi ylittää... On sekin tainnut tulla pariin otteeseen kokeiltua, eikä mitään kauheaa edes tapahtunut, mutta niin... Useimmiten kalorinsaantini on 1700-1900 välillä, joka tuntuu olevan tarpeeksi. Syön suht säännöllisesti, ja jos minulle tulee nälkä, pystyn ottamaan "ylimääräistä" välipalaa. Tunnistamisenpelossa en uskalla toteuttaa Ruoka kuvina-postausta, mutta kiinnostaisiko teitä jonkunlainen ruokapäiväkirja? Palaute ruokamääristäni ei olisi pahitteeksi. Hävettäisi kyllä näyttää sitä herkkujen määrää, joka sisältyy aterioihini... Oikea ruoka maistuu vähän huonosti, joten iltapalan kuittaan nykyään aina jäätelöllä. Enkä millään pienellä 150 kalorin säälittävällä tuutilla, vaan JÄTTIKSELLÄ! Se on ihanaa ja hyvää ja päivän paras hetki on, kun saan huoahtaa ja istahtaa mukavasti alas hyvän ohjelman ääreen herkuttelemaan. Nam. (:

Ajatusmallini taitavat olla sisällissodassa keskenään. Kaikkeen voisi suhtautua sairaalla tavalla, mutta terve ääni on vahvistunut. Minulla on lupa, oikeus ja velvollisuus syödä ja herkutella. Olen jopa kokkaillut pariin otteeseen, kalorit laskien mutta toisaalta tarjoillen muille ja itselleni aivan samanlaiset annokset! Vaa'alla ramppaaminen (se yltyi taas tuhoisiin mittasuhteisiin kotiinpaluun jälkeen, nyt kun jatkuvalle numeroiden kyttäämiselle on mahdollisuus) ja kalorien laskeminen lienevät tällä hetkellä merkittävimmät elämääni rajoittavat tekijät. Joskus ne ahdistavat ja haittaavat suunnattomasti, toisinaan taas en välitä kauhean paljoa. Vaa'alla käyntiä olen kyllä pahimpiin aikoihin nähden onnistunut vähentämään, ja suuri tavoitteeni olisi päästä edes siihen, että punnitsisin itseni vain aamuisin. Ei ole mitään järkeä hankkia turhaa ahdistusta päivän mittaan nousevasta painolukemasta, sillä kyllähän se järki sanoo, että ruoan paino itsessäänkin saa painon väliaikaisesti kohoamaan. Myös kalorinlaskennan suhteen olen päässyt ehkä hieman vapaammille vesille. Kyllä, lasken, minimoin, suunnittelen ja rajoitan, mutta maailma ei kaadu, vaikka söisinkin vähän jotain ylimääräistä, ruokalaji vaihtuisi toiseen tai jotain vastaavaa. Pystyn myös valitsemaan runsasenergisemmän vaihtoehdon, jos se sattuu olemaan paremman makuinen tai minun sitä tekee mieli! Jogurttini on rasvatonta, mutta ei kevyintä mahdollista. Maistan ja testaan - jopa kokkaan - mielelläni uusia makuja. Otan tarjotun suklaakonvehdin, valitsen paksumman leipäsiivun ja lastaan murokulhon ääriään myöten täyteen. En mittaa annoksiani, kaloritkin arvioin silmämääräisesti. On vaikea verrata ruokamääriäni ateriasuunnitelmaan, sillä kesä ja tämä vapauden tunne siirtyy ruokapöytään asti. Jos rehellisiä ollaan, usein annokseni ovat minulle määriteltyjä pienempiä. Joskus ne kuitenkin ovat myös isompia!

Oikeasti selkäni luut näkyvät paljon tätä kuvaakin selvemmin. Tavallaan pidän siitä, mutta se ei ole kaunista. :/

Oloni ja mielialani on ollut viimeisten viikkojen aikana satunnaisia ahdistushetkiä lukuunottamatta hyvä. Nauran ja heitän huonoa läppää, viljelen sarkasmia ja saan pöhköjä ideoita, teen juttuja extempore-fiiliksellä ja jaksan olla ihmisten seurassa, peräti kaipaan yhdessäoloa varsinkin perheen kanssa. Joskus sosiaalisuus kääntyy esittämisen puolelle, mutta toisaalta se pystyn tietyssä seurassa olemaan myös oma itseni. Viime aikoina minä olen ollut minä.

Suuren osan ajasta olen ihan hyvällä mielellä. Ajattelen terveemmin, enkä kaipaa paastopäiviä. Painoahdistuksen hetkellä olen ottamaisillani anoreksia avosylin vastaan, mutta toisaalta en ikinä tahdo palata siihen ilottomaan entiseen. Hyvä putkeni liittyy läheisesti siihen, ettei paino ole noussut. On hyvin outoa ajatella, että painan saman verran nyt kuin painoin silloinkin, kun kituutin olemattomilla ruokamäärillä. Joskus peilikuvani vyöryy silti ylimääräistä rasvaa ja ihopoimuja, ja varsinkin reiteni ovat kulminoituneet varsinaiseksi murheenkryyniksi. Siitä huolimatta pystyn toisinaan näkemään sen ihan ok:n tytön. Joskus näytän peräti hoikalta, usein ajattelen ulkomuotoni olevan normaalipainoisen näköinen. Se ahdistaa. Alipainoa on 8 kiloa, mutta sellaisena en todellakaan kyllä itseäni näe...

Olen keskittynyt elämään hetkessä. Suunnittelen päivän ateriat kerrallaan ja jännitän huomisen aamupainoa. Joskus noiden asioiden miettiminen on sivuseikka, huonoina päivinä se on koko päiväni sisältö. En halua että paino nousee. Uskallan syödä näinkin paljon vain, koska en ole lihonnut. Silti pelkään jatkuvasti, että minuun tarttuu monta lisäkiloa. Laihdutus on vaihtoehto, josta irti päästäminen tuntuu mahdottomalta. Kaikkein terveimpinä hetkinä kykenen miltein vakuuttamaan itseni siitä, että olisin ihan hyvän kokoinen, vaikka painoa olisi 44 kilogrammaa. Joskus tuntuu siedettävältä ajatukselta painaa vaikka 45 tai 46 kiloa.

Vuorotellen tahdon oikeasti, ihan kokonaan parantua ja toisaalta taas toiveeni on laihtua ja kuihtua. Käytännössä ei toinen vaihtoehto kyllä tällä syömisellä toteudu, mutta ehkä se on ihan hyvä niin. On todella mukavaa, kun ruokailutilanteista pystyy toisinaan ihan oikeasti nauttimaan. Täysi olo ahdistaa, mutta tuntuu kuitenkin normaalilta. Joskus on isompi nälkä, joskus ei ruoka oikein maittaisi. Kokonaisuudessaan minulle siis kuuluu normaalimpaa. Tulevaisuus pelottaa, mutta nyt on nyt ja huominen huomenna. On paljon sairaita ajatuksia, mutta on myös niitä hetkiä, jolloin minulla on terve olo.

Huh, tämä postaus vain paisuu paisumistaan. Koko ajan löytyy enemmän sanottavaa ja ajateltavaa. En jaksa edes lukea omaa sekavaa sananjuoksuani läpi, joten paras lopettaa lätinä tähän. Kiitos teille, jotka luitte. Yritän kovasti nyt tsempata taas bloggaamisen kanssa, mutta en halua ottaa blogista paineita. Kirjoitan, kun siltä tuntuu. Haluan kuitenkin jakaa tarinaani kanssanne.

P.S. Lukulistaltani ovat karsiutuneet pois sairaimmat aiemmin lukemani blogit. Luen jo aika monta paranemismyönteistä ja/tai paranemisprosessissaan eri vaiheissa olevien bloggaajien blogeja, mutta lisää tsemppaavaa luettavaa kaipaa aina. Mielelläni otan siis linkkauksia vastaan!

P.P.S. Postauksen kuvat ovat omiani. Anteeksi rajauksesta johtuva pikselimössö, mutten halua laittaa blogiin kuvia, joista minut voisi tunnistaa.

Tästä tulee paranemisblogi

Minä en tahdo surullista loppua, vaan selviytymistarinan. Sellaisen tulevaisuuden, jonka valossa historiastani tulee pelkkä polku, joka aikoinaan täytyi kulkea.

Kaikki on edelleen ristiriitaista ja vaikeaa, mutta kokonaisuudessaan minulla menee paremmin kuin pitkään aikaan. Tiedän, että toimintani on hamuilua mukaparantumisen ja aidosti terveen toiminnan välimaastossa, mutta juuri tällä hetkellä en jaksa välittää. Pääsin (okei, lähdin...) päiväosastolta yli kuukaudenpäivät sitten ja lähdin elämään. Tuntui oikealta ottaa vähän etäisyyttä blogiin, sillä kaikesta kirjoittamisen tuomasta avusta huolimatta on tänne painettu mustejälki pääosin surusuusävytteistä. Siksi päätin, että tästä tulee parantumismyönteinen blogi. Se ei ole lupaus suuntaan tai toiseen, mutta se kertoo siitä, että olen kiinni elämänreunassa. Voi, minulla on niin paljon kerrottavaa! Tulen kuulumisturinoimaan vielä tänä iltana, en vain tiedä mistä aloittaa...