On minä ja minussa se, joka tahtoo tappaa

Pakotan itseni näppäimistön ääreen. Kuulumiskertoilu ei innosta, mutta ajatukset upottavat, kihoavat kurkkuun asti niin että viimepäivien sekalainen ajatusmöykky on päästettävä ulos, jotta voisi taas hengittää paremmin. Ohitan sen vaiheen, jossa kerrotaan kuuluuko hyvää vaiko huonoa, hamuaako eloa pilke silmäkulmassa vai vikitteleekö kuolemantoiveen seurassa.

Koska hyviä uutisia on kuitenkin mukava painaa mustaksi valkoiselle, sanottakoon meneillään olevan kuudes päivä peräkkäin oksentamatta. Jee? Huudahdukseni on jokseenkin epävarma ja iloton, mutta onhan tämä hyvä juttu. Onhan? Minä olen yksi ihminen, en raidoitettu terveisiin ja sairaisiin sektoreihin, en kuule korvakäytävissäni sairauden käskyjä kirjaimellisesti. Mutta. On kuitenkin olemassa terveitä ajatuksia ja sairaita ajatuksia. Lähinä ne tuntuvat lomittuvan toisiinsa ja olevan samanaikaisesti hämmentävän yhtä ja täysin erillisiä toisistaan. Ajattelen kaloreita ja makuja, päätösten tekeminen ruoka-aineiden välillä on vaikeaa. Toisinaan kaksikymmentä kaloria tuntuu tärkeältä erolta, joskus ei niinkään.

Kuluneina päivinä olen syönyt paremmin kuin pitkään aikaan, vähän mutta säännöllisesti. Aina ei ole edes ahdistanut ihan hirveästi. Paino hamuaa 43 kilogramman tietämillä, enkä voi mitään sille, että tahdon turvallisemman neljäkakkosen takaisin vaa'an näytölle. Lasisella henkilövaa'alla onkin tullut rampattua taas ihan liikaa, valehtelematta vähintään parikymmentä kertaa vuorokaudessa. Toisinaan kaduttaa jopa juotu vesilasi tai hörpitty mukillinen teetä. Välillä pitää selittää itselleni, ettei niiden juominen minua lihota, päinvastoin se on hyväksi.

Oksentamattomuudesta johtuva pieniruokaisuus on saanut osakseen liikaakin äidin huomiota ja huolta. Kävimme eräs päivä lenkin rytmittämän keskustelun. Tai pikemminkin se sujui sillä lailla, että äiti puhui kilometrin verran ja loput viisi kilometriä minä olin hiljaa ja mietin kovasti, miten pitää äänettömyys ystävällisen oloisena sisälläni hakkaavasti kiukusta huolimatta. Äiti kertoi, ettei nuorisopsykiatrialta olekaan tulossa uutta aikaa - ei ennen kuin lääkäri on arvioinut tilanteeni uudestaan. Nyt äiti ilmeisesti näkee ongelman, ei ymmärrä, mutta tajuaa jotain. Hän kysyi, mitä minä tahtoisin tilanteelle tehtävän. Enkä minä tiedä. Ajatukseni ovat yhtä suurta kökköä, jossa erilaiseten toiveiden summana on pelkkää tiedottomuutta. En edelleenkään halua apua, mutta edelleenkin tarvitsisin sitä. Äiti kysyi, selvitetäänkö tilanne itse vai olisiko syytä ottaa mukaan ulkopuolinen taho. Sain muutaman päivän mietintäaikaa. Eilen äiti yritti palata puheenaiheeseen, mutta ohitin sen mutisemalla tarvitsevani lisää aikaa pohtia. Oikeasti yritän vain siirtää päätöksentekoa tuonnemmas, toivoa että joku tekisi ratkaisun puolestani. Ihan liian vaikeaa tällainen. Yhden totuudenmukaisen lauseen sain puristettua äitini korviin: "En mä tahallani ole kehittänyt tästä mitään ongelmaa itselleni." Äiti näyttää vähän surulliselta: "Et olekaan. Kai tällaiseen vaan sairastutaan." Keskustelussamme ei ole nimiä tai tarkempia määritteitä asioille: on tällaista ja tuollaista, perhettä ja ulkopuolista. Äiti haluaa auttaa, yrittää. Mutta tilanne vain pahenee. Äiti kai uskoo - toivoo - tilanteen ratkeavan sillä, että hän asettaa rajaksi huhtikuun puolenvälin: silloin minun pitäisi painaa 44 kiloa. Ei se vaikeus ole painonnoston fyysisessä puolessa. Lihoan helposti, ihan liian helposti. 

Koko hiihtoloman olen tuhertanut opiskeluasioiden äärellä. Ylioppilaskirjoitukset lähestyvät ja minua kaduttaa, että ryhdyin tähän leikkiin jo normaalia aiemmin. Mutta koska luovuttaminen ei kuulu vaihtoehtoihini, on vain pakko painaa eteenpäin. Ahdistus kasvaa sitä mukaa kun kalenterin merkinnät lisääntyvät ja aikaa vierii eteenpäin. Samaan aikaan panikoin ja uppoan päiviin. Yksittäiset hetket ovat hitaita, mutta päivät kuluvat nopeasti. Niissä on sisältöä, muttei mitään, joka pysyvästi auttaisi nauttimaan elämästä.

Minusta tuntuu surulliselta haluta kuolla. En ajattele sitä aktiivisesti, en mieti keinoja päättää päiviäni. Joskus havahdun kuitenkin miettiväni, missä asussa minut laskettaisiin arkkuun. Pohdin, tahtoisiko äitini minut verhottavan wanhojentanssiasuuni, mutten pääse ajatuksen loppuun asti. Haluaisin polttohautauksen.

Huominen paluu koulunpenkille ei tunnu miltään. Ahdistus asuu minussa ja revin positiivisuutta siitä, että saan palata päiväjärjestykseen, johon ei kuulu lounasta. Minulla on uudet farkut, joiden kokolapussa lukee xxs, ja jotka jalassani äiti sanoi minun näyttävän pahalta, nälkiintyneeltä. Pyörittelin silmiäni, tuhahdin pienesti.

Nyt minun on asettauduttava ruotsin esseiden eteen. En ymmärrä edes tehtävänantoa, olen huono ruotsissakin. Huominen palautuspäivä iskostui tajuntaani vasta tänään ja havahtuminen siihen poltti sisälleni epätunnollisen lukiolaisen polttomerkin. En osaa, enkä halua. En jaksa. Mutta pakko. Pakko tehdä se ja niin paljon muutakin. Illalla aion suunnata kuitenkin äitini kanssa elokuviin. Se on kivaa. Olemme viettäneet kuluneen viikon aikana paljon aikaa yhdessä, teimme jopa parin päivän mittaisen visiitin suuremman kaupungin sykkeeseen. Sielläkin kävimme leffateatterissa, kera irtokarkkien. 186 grammaa irtokarkkeja, ei oksentamista, eikä liioin hillitöntä lihomistakaan. En pidä hymiöistä, sulkuviivojen ja pisteiden tekotaiteellisesta olemuksesta, mutta jos pitäisin, painelisin tähän perään naurunaaman. Ehkä voin tänäänkin ottaa vähän irtokarkkeja elokuvan seuraksi? Mutta viikon sisään toinen karkkipussi ei taida olla normaalia?

Tahdon pahoitella kommenttoimattomuuttani teidän blogeissanne. Olen kyllä lukenut päivityksiänne, ajatellut teitä, ollut teistä ylpeä ja samaistunut suruunne. Mutta kun on hetken hiljaa, sanattomuuteen on ihan liian helppo vaipua. Sen vuoksi piti oikein patistaa itseni herättämään blogi uinunnastaan - en tahdo kirjoituskynnyksen kapuavan kauas ja hiljaisuuden haukkaavan minua mukaansa. Yritän päivitellä taas aktiivisemmin. Juonetonta sanavirtaa valuu minusta ulos ja se tuntuu helpottavalta. Ilman oikolukemista, ilman kuvia, ilman äidinkielellisiä oikeaoppisuuksia minä kuiskin sanoja ja hetken minusta tuntuu siltä, että te tuntisitte minusta sen osan, jota kukaan ei tunne.