Paikallaan

Joka päivä kaikki on eri tavalla, mutta silti mikään ei muutu. Ajatukset kiertävät kehää kaloritkulutusruoka. Koeviikko on ohi, perfektionismin näkymättömät kädet vartovat todistustenjakoa kurkullani valmiina kuristamaan. Panostukseni koeviikolle oli heiveröistä, opiskelu takkusi ja turrutti mielen - en tehnyt läheskään tarpeeksi, liian monta koulukirjansivua jäi kustakin aineesta lukematta. Mutta sekään ei kelpaa syyksi epäonnistumisille, tulosten on oltava hyviä. Haluan kymppejä, satunnainen yhdeksikkö tai matematiikan kahdeksikko lienevät vielä hyväksyttävissä. En tiedä, mitä teen, jos kaksinumeroisia arvosanoja ei piirry mustaksi valkoiselle.

Olen toista päivää oksentamatta. Hammaslääkäri kertoi tänään minulla olevan kaksi reikää. Yhdyn hänen puheskeluunsa lukion stressaavuudesta ja sen varjolla mussutetuista karamelleistä. Hengitys väreilee sisälläni, mutten helpotuksekseni kuule sanaakaan kuluneesta hammaskiilteestä. Oksentelu ei loista hammasrivistöstäni.

Minulla olisi kirjoitettavaa, muttei varsinaista asiaa. Kaikki junnaa paikoillaan, syöminen on vaikeaa. Äidin silmät kyttäävät ateriointiani ja ruoka-annoksiani, hän painostaa syömään ja minä nielen lusikallisen ahdistusta mielummin kuin teen asiasta sen isompaa numeroa. Itken sisäänpäin, ettei kukaan näe kyyneliä. Öisin en saa unta. Psykologiaikaa ei kuulu, lieneekö saapuvan koskaan.

Päivät ovat huojuvia sanoja, kömpelöitä lauserakenteita ja toisiinsa kuulumattomia virkkeitä. Oloni on vähätavuinen ja kylmä. Hankin hien pintaan loikkimalla jumpassa. Hikipisarat otsalla tuntuvat oudoilta, eivätkä silmäni pysy liikkuvien ääriviivojeni matkassa mukana. Tämä postaus on puoliksi nieltyjä, turhia ajatuksia. Lähden unohtamaan kaiken kovan musiikin kannattelemaan liikuntasaliin. Minähän nautin liikunnasta, eikö? Kuluttaakohan tunti zumbaa pakotettuna syödyn kasviskeiton kalorit... Kasvissosekeittoa lusikoin hitaasti ja vaivalloisesti muun perheen nauttiessa pastaa ja kasiketta. 

Olen ulkopuolinen. Jopa omasta elämästäni.