On minä ja minussa se, joka tahtoo tappaa

Pakotan itseni näppäimistön ääreen. Kuulumiskertoilu ei innosta, mutta ajatukset upottavat, kihoavat kurkkuun asti niin että viimepäivien sekalainen ajatusmöykky on päästettävä ulos, jotta voisi taas hengittää paremmin. Ohitan sen vaiheen, jossa kerrotaan kuuluuko hyvää vaiko huonoa, hamuaako eloa pilke silmäkulmassa vai vikitteleekö kuolemantoiveen seurassa.

Koska hyviä uutisia on kuitenkin mukava painaa mustaksi valkoiselle, sanottakoon meneillään olevan kuudes päivä peräkkäin oksentamatta. Jee? Huudahdukseni on jokseenkin epävarma ja iloton, mutta onhan tämä hyvä juttu. Onhan? Minä olen yksi ihminen, en raidoitettu terveisiin ja sairaisiin sektoreihin, en kuule korvakäytävissäni sairauden käskyjä kirjaimellisesti. Mutta. On kuitenkin olemassa terveitä ajatuksia ja sairaita ajatuksia. Lähinä ne tuntuvat lomittuvan toisiinsa ja olevan samanaikaisesti hämmentävän yhtä ja täysin erillisiä toisistaan. Ajattelen kaloreita ja makuja, päätösten tekeminen ruoka-aineiden välillä on vaikeaa. Toisinaan kaksikymmentä kaloria tuntuu tärkeältä erolta, joskus ei niinkään.

Kuluneina päivinä olen syönyt paremmin kuin pitkään aikaan, vähän mutta säännöllisesti. Aina ei ole edes ahdistanut ihan hirveästi. Paino hamuaa 43 kilogramman tietämillä, enkä voi mitään sille, että tahdon turvallisemman neljäkakkosen takaisin vaa'an näytölle. Lasisella henkilövaa'alla onkin tullut rampattua taas ihan liikaa, valehtelematta vähintään parikymmentä kertaa vuorokaudessa. Toisinaan kaduttaa jopa juotu vesilasi tai hörpitty mukillinen teetä. Välillä pitää selittää itselleni, ettei niiden juominen minua lihota, päinvastoin se on hyväksi.

Oksentamattomuudesta johtuva pieniruokaisuus on saanut osakseen liikaakin äidin huomiota ja huolta. Kävimme eräs päivä lenkin rytmittämän keskustelun. Tai pikemminkin se sujui sillä lailla, että äiti puhui kilometrin verran ja loput viisi kilometriä minä olin hiljaa ja mietin kovasti, miten pitää äänettömyys ystävällisen oloisena sisälläni hakkaavasti kiukusta huolimatta. Äiti kertoi, ettei nuorisopsykiatrialta olekaan tulossa uutta aikaa - ei ennen kuin lääkäri on arvioinut tilanteeni uudestaan. Nyt äiti ilmeisesti näkee ongelman, ei ymmärrä, mutta tajuaa jotain. Hän kysyi, mitä minä tahtoisin tilanteelle tehtävän. Enkä minä tiedä. Ajatukseni ovat yhtä suurta kökköä, jossa erilaiseten toiveiden summana on pelkkää tiedottomuutta. En edelleenkään halua apua, mutta edelleenkin tarvitsisin sitä. Äiti kysyi, selvitetäänkö tilanne itse vai olisiko syytä ottaa mukaan ulkopuolinen taho. Sain muutaman päivän mietintäaikaa. Eilen äiti yritti palata puheenaiheeseen, mutta ohitin sen mutisemalla tarvitsevani lisää aikaa pohtia. Oikeasti yritän vain siirtää päätöksentekoa tuonnemmas, toivoa että joku tekisi ratkaisun puolestani. Ihan liian vaikeaa tällainen. Yhden totuudenmukaisen lauseen sain puristettua äitini korviin: "En mä tahallani ole kehittänyt tästä mitään ongelmaa itselleni." Äiti näyttää vähän surulliselta: "Et olekaan. Kai tällaiseen vaan sairastutaan." Keskustelussamme ei ole nimiä tai tarkempia määritteitä asioille: on tällaista ja tuollaista, perhettä ja ulkopuolista. Äiti haluaa auttaa, yrittää. Mutta tilanne vain pahenee. Äiti kai uskoo - toivoo - tilanteen ratkeavan sillä, että hän asettaa rajaksi huhtikuun puolenvälin: silloin minun pitäisi painaa 44 kiloa. Ei se vaikeus ole painonnoston fyysisessä puolessa. Lihoan helposti, ihan liian helposti. 

Koko hiihtoloman olen tuhertanut opiskeluasioiden äärellä. Ylioppilaskirjoitukset lähestyvät ja minua kaduttaa, että ryhdyin tähän leikkiin jo normaalia aiemmin. Mutta koska luovuttaminen ei kuulu vaihtoehtoihini, on vain pakko painaa eteenpäin. Ahdistus kasvaa sitä mukaa kun kalenterin merkinnät lisääntyvät ja aikaa vierii eteenpäin. Samaan aikaan panikoin ja uppoan päiviin. Yksittäiset hetket ovat hitaita, mutta päivät kuluvat nopeasti. Niissä on sisältöä, muttei mitään, joka pysyvästi auttaisi nauttimaan elämästä.

Minusta tuntuu surulliselta haluta kuolla. En ajattele sitä aktiivisesti, en mieti keinoja päättää päiviäni. Joskus havahdun kuitenkin miettiväni, missä asussa minut laskettaisiin arkkuun. Pohdin, tahtoisiko äitini minut verhottavan wanhojentanssiasuuni, mutten pääse ajatuksen loppuun asti. Haluaisin polttohautauksen.

Huominen paluu koulunpenkille ei tunnu miltään. Ahdistus asuu minussa ja revin positiivisuutta siitä, että saan palata päiväjärjestykseen, johon ei kuulu lounasta. Minulla on uudet farkut, joiden kokolapussa lukee xxs, ja jotka jalassani äiti sanoi minun näyttävän pahalta, nälkiintyneeltä. Pyörittelin silmiäni, tuhahdin pienesti.

Nyt minun on asettauduttava ruotsin esseiden eteen. En ymmärrä edes tehtävänantoa, olen huono ruotsissakin. Huominen palautuspäivä iskostui tajuntaani vasta tänään ja havahtuminen siihen poltti sisälleni epätunnollisen lukiolaisen polttomerkin. En osaa, enkä halua. En jaksa. Mutta pakko. Pakko tehdä se ja niin paljon muutakin. Illalla aion suunnata kuitenkin äitini kanssa elokuviin. Se on kivaa. Olemme viettäneet kuluneen viikon aikana paljon aikaa yhdessä, teimme jopa parin päivän mittaisen visiitin suuremman kaupungin sykkeeseen. Sielläkin kävimme leffateatterissa, kera irtokarkkien. 186 grammaa irtokarkkeja, ei oksentamista, eikä liioin hillitöntä lihomistakaan. En pidä hymiöistä, sulkuviivojen ja pisteiden tekotaiteellisesta olemuksesta, mutta jos pitäisin, painelisin tähän perään naurunaaman. Ehkä voin tänäänkin ottaa vähän irtokarkkeja elokuvan seuraksi? Mutta viikon sisään toinen karkkipussi ei taida olla normaalia?

Tahdon pahoitella kommenttoimattomuuttani teidän blogeissanne. Olen kyllä lukenut päivityksiänne, ajatellut teitä, ollut teistä ylpeä ja samaistunut suruunne. Mutta kun on hetken hiljaa, sanattomuuteen on ihan liian helppo vaipua. Sen vuoksi piti oikein patistaa itseni herättämään blogi uinunnastaan - en tahdo kirjoituskynnyksen kapuavan kauas ja hiljaisuuden haukkaavan minua mukaansa. Yritän päivitellä taas aktiivisemmin. Juonetonta sanavirtaa valuu minusta ulos ja se tuntuu helpottavalta. Ilman oikolukemista, ilman kuvia, ilman äidinkielellisiä oikeaoppisuuksia minä kuiskin sanoja ja hetken minusta tuntuu siltä, että te tuntisitte minusta sen osan, jota kukaan ei tunne.

Kun ei jaksa

...niin ei vaan jaksa. Parempi huominen jää aina aamun taittuessa uuteen pelkäksi haavekuvaksi. Olen hengissä, sen vain tahdoin tulla ilmoittamaan. Minä pakenen aikaa niihin kellonkiertoihin, joita ei kirjata ylös. On helpompi olla, kun ei oikeasti ole. Kun ei välitä ja kun unohtaa heti.

Minä takerrun niihin hetkiin, joina voin hymyillä jollekin, joka on jossain etäällä: tirskahtaa tv-ohjelmalle tai äidin tai ystävän sanoille. Onnellisuusleikkiä, minä hymähtelen itsekseni.

Wanhat tanssittu onnistuneesti. Ihan pienen hetken ajan olin kaunis, mutta kamera kaappasi muistoihin jotain aivan muuta. Todistuksessa 10, 10, 10, 9, 9 ja yksi seitsemän, joka pilaa ihan kaiken.

Minua koluaa ikävä ja kurjuus, sydän raapii tietään ulos rintakehästä ja sihisee kirosanoja muljahtelemalla yläkroppaa vasten. Paino nousee, jos en oksenna. Joten minä oksennan. Ja olen silti lihonut, olen iso.

Tästä ei tule mitään, ei yhtään mitään. Kuolema on lähellä, mutta minä en ole enää täällä noudettavissa.

Paikallaan

Joka päivä kaikki on eri tavalla, mutta silti mikään ei muutu. Ajatukset kiertävät kehää kaloritkulutusruoka. Koeviikko on ohi, perfektionismin näkymättömät kädet vartovat todistustenjakoa kurkullani valmiina kuristamaan. Panostukseni koeviikolle oli heiveröistä, opiskelu takkusi ja turrutti mielen - en tehnyt läheskään tarpeeksi, liian monta koulukirjansivua jäi kustakin aineesta lukematta. Mutta sekään ei kelpaa syyksi epäonnistumisille, tulosten on oltava hyviä. Haluan kymppejä, satunnainen yhdeksikkö tai matematiikan kahdeksikko lienevät vielä hyväksyttävissä. En tiedä, mitä teen, jos kaksinumeroisia arvosanoja ei piirry mustaksi valkoiselle.

Olen toista päivää oksentamatta. Hammaslääkäri kertoi tänään minulla olevan kaksi reikää. Yhdyn hänen puheskeluunsa lukion stressaavuudesta ja sen varjolla mussutetuista karamelleistä. Hengitys väreilee sisälläni, mutten helpotuksekseni kuule sanaakaan kuluneesta hammaskiilteestä. Oksentelu ei loista hammasrivistöstäni.

Minulla olisi kirjoitettavaa, muttei varsinaista asiaa. Kaikki junnaa paikoillaan, syöminen on vaikeaa. Äidin silmät kyttäävät ateriointiani ja ruoka-annoksiani, hän painostaa syömään ja minä nielen lusikallisen ahdistusta mielummin kuin teen asiasta sen isompaa numeroa. Itken sisäänpäin, ettei kukaan näe kyyneliä. Öisin en saa unta. Psykologiaikaa ei kuulu, lieneekö saapuvan koskaan.

Päivät ovat huojuvia sanoja, kömpelöitä lauserakenteita ja toisiinsa kuulumattomia virkkeitä. Oloni on vähätavuinen ja kylmä. Hankin hien pintaan loikkimalla jumpassa. Hikipisarat otsalla tuntuvat oudoilta, eivätkä silmäni pysy liikkuvien ääriviivojeni matkassa mukana. Tämä postaus on puoliksi nieltyjä, turhia ajatuksia. Lähden unohtamaan kaiken kovan musiikin kannattelemaan liikuntasaliin. Minähän nautin liikunnasta, eikö? Kuluttaakohan tunti zumbaa pakotettuna syödyn kasviskeiton kalorit... Kasvissosekeittoa lusikoin hitaasti ja vaivalloisesti muun perheen nauttiessa pastaa ja kasiketta. 

Olen ulkopuolinen. Jopa omasta elämästäni.

Haluanko, haluanhan?

Minä haluan haluta parantua. Peilistä kuultavat kylkiluukanteleet saatika solisluutikarit eivät tuo onnea. Syömishäiriö ei tuo onnea. Miksen minä sitä ole aiemmin suostunut ymmärtämään? Miksen minä vieläkään ymmärrä? Sen vuoksi sanonkin haluavani haluta parantua. 

Katson netistä luisevia kuvia ja katson terveitä kuvia. Haluaisin haluta näyttää elinvoimaiselta, iloa sisältävältä ihmiseltä. Mutta ollakseni täysin rehellinen, en halua. Minun pitää voida tuntea luita ja kylmyyttä, jotten huku ahdistukseen. Siitäkin huolimatta, etten enää usko tämän tuovan minulle minkäänlaista onnellisuutta.

Kaikki on taas niin sekavaa, etten osaa selittää. En edes itse miellä omaavaani kummoista halua parantua. Mutta oikeasti, jossain syvällä sisimmässäni minä tahdon, tahdon, tahdon parantua. Ja haluamisen haluamisestahan se kaikki lähtee? Haluanhan minä???

Tässä on iloa. Ei läskiä, ei yhtään, mutta onnea senkin edestä.

EDIT: omat kuvat pois, hyihyi.
 

Erona minun ja ylimmän kuvan tytön välillä on mustavalkoisuus: minun elämäni pääväri on musta, mutta tuolle nauravalle naiselle värittömyys on vain hetkellinen tehokeino.

Lauantain hymykuu, vaikka taivas on tähdetön

Pakkasilman kiehkuroita hupussa, viimaa poskipäillä ja sinertävää kylmyyttä sormissa. Loskaisen lumen lakaisemaa kaupunkimaisemaa, vetten varassa kulkevaa hyytävää tuulta. Kulttuuria ja ostoskasseja, kahviakin. Muttei ruokaa.

Aamiainen, yhdeksän tuntia sosiaalista olemassaoloa, iltaruoaksi parsakaalia. Tee kihelmöi kurkussa, tuntuu hyvältä. Materialismionnellisuutta, varoivaista, pinnallista hyväntuulisuutta. Hetkessä elämistä, unohtamista ja naurunryppyihin hukkumista.

Mutta vaikka kuinka yritän, minä muistan. En vieläkään tiedä, pidänkö nälän tunteesta vai en. Mutta vain vatsani kurniessa oloni on turvallisempi. Kunnes tietokoneen näyttöruudun sijaan keskitynkin keskivartaloni poimuihin.

Läski.