Surusuun kesäkuu

Ei minusta tunnu kesälomalta. Miksi tuntuisikaan, kun koulupäiväni loppukevään varrella ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Lauantaina en edes vaivautunut hakemaan todistustani, vaan sudin kirosanoja sunnuntain vastaisena yönä kännykännäyttöön, kun arvosanat tulivat nähtäville wilmaan. Sain elämäni ensimmäisen kutosen. Jaksoin välittää asiasta yllättävän vähän, vaikka tuo ruma numero oli kuin väärinpäin tökätty ysi kaikkien yhdeksikköjen ja kymppien joukossa. Toisaalta minun on tyydyttävä olemaan tyytyväinen siitä, että ylipäänsä sain kursseja suoritetuksi päiväosastolla olon lomassa. Paljon se vaati - aikaa, työtä ja jaksamista - mutta minulle on tärkeää, etten jää oppinnoissa jälkeen. Vaikka toisaalta, miksi sekään merkitsee niin paljoa? Kuolemaahan kohti tässä mennään, ellei paraneminen ala maittaa.

 Olen nyt päiväosastolla seitsemättä viikkoa. Se on hurjan pitkä, mutta samalla kovin lyhyt aika. En minä edelleenkään sinne riemusilmin saavu, mutta ei se aina niin vastenmielistäkään ole. Minä pääsen ja joudun puhumaan ja kohtaamaan paljon sellaisia asioita, joita olen juossut vuosikaudet pakoon (konkreettisimpana näistä jutuista lounas). Omahoitajani on jämpti ja hivenen tiukkapipo, mutta kuitenkin ymmärtäväinen ja mukava. Yhteistyö on alkanut sujua, kun hetkittäin saan ajatukseni jäsenneltyä totuudenmukaisempaan muottiin: silloin ymmärrän, ettei minua yritetä kiusata, vaan päinvastoin auttaa. Apua on vaikea ottaa vastaan. Varsinkin, kun oma parantumismotivaatio on vielä jokseenkin hukassa. Oma suhtautumiseni syömishäiriöön, parantumiseen ja elämään yleensä vaihtelee hurjaa vauhtia. Yhdessä hetkessä koen melkein aitoa hymyä ja jaksan uskoa parempaan, seuraavalla kellonkierrolla itken epätoivoa ja teen lupauksia laihduttaalaihduttaalaihduttaa. Joskus haluan parantua, yleensä vain haluaisin haluta parantua. Mutta edistystä tämäkin. Juuri tänään omahoitajani kanssa jutellessani tajusin, kuinka paljon - tahdoinpa sitä myöntää tai en - oma ajatusmaailmani on kuitenkin tullut terveeseen päin. Vaikkei paranemishaluni ole vankka ja olen aikalailla sairaudentunnoton, on niitä sairaita ajatusmalleja ainakin tullut horjutettua ja kunnolla. Sitä paitsi toimintani on aiempaa paljon terveempää. Syön säännöllisesti ja enemmän kuin pitkiin aikoihin. Oksentanut en ole pitkään, pitkään aikaan, en edes mieti sitä kovin useasti enää, se ei ole vaihtoehto. Toki se tällä vahdinnalla olisi myös aika mahdotonta, tai ainakin kiinnijäämisen pelko pitää minut posliinijumalasta kaukana. Oksentamishistoriastani ei tiedä täällä kukaan. Tiedostan kyllä, että olisi ollut viisas veto avautua asiasta hoitohenkilökunnalle, mutten vain ole pystynyt. Hiljaa olen luvannut itselleni, ettei minun tarvitsekaan kertoa, kunhan en tee sitä enää. Varmaan tulevaisuudessa tulen tämänkin asian suhteen vielä tekemään virhevalintoja, mutta tärkeintä on se, ettei tahallinen oksentaminen tule enää ikinä, koskaan, milloinkaan tavaksi.

Ajoittaisesta hyvästä tsempistäni huolimatta en ole luovinut tietäni vielä mitenkään varmemmille vesillä syömishäiriön tai masennuksen suhteen. Oikeastaan, minä olen masentuneempi kuin koskaan aiemmin. En kykene viljelemään ainuttakaan tervettä ajatusta, jos kohtaan tilanteen, jossa minun pitäisi itse huolehtia syömisestäni. On oikeastaan perin noloa, etten voi ravinnonsaantini suhteen laskea oman toimintani varaan yhtään mitään. Ihan rehellisesti voin kyllä väittää, ettei kaikki se tällaisissa tilanteissa ilmenevä toiminta ole ennaltasuunniteltua: niin vain käy. En saa laitetuksi hanttiin vaihtoehdolle olla syömättä. Tämä tuli todistetuksi viimeksi viime viikonloppulomilla. Paino oli romahtanut. Kilogrammoja kannan mukanani 40 ja risat. Paino ei ole osastojakson aikana noussut ollenkaan. Vähän se sahasi edes takaisin, kunnes on nyt jälleen vaipunut lähtölukemiin. (Ja silti olen lihava.) Muutama päivä kotona tekee hallaa kaikelle viikon aikana saavutetulle, ja joka maanantai joudun käymään entistä suurempaa vääntöä itseäni, ruokaa ja ihan kaikkea vastaan.

Maanantain viikottaisessa punnituksessa teimme tällä kertaa niin, etten itse katsonut painoani. Tunsin syyllisen pistoksen sisälläni, koska kyllä minä olen kilotilanteestani oikeasti itsekin selvillä. Kotona kaapinperälle piilotettu vaaka on ollut ihan liian ahkerassa käytössä. Vaa'alle, pois, vaa'alle, pois - metodi toistuu useita(kymmeniä) kertoja päivässä... Ihan hirveää olla näin riippuvainen vaa'asta. Ei painoni minulle osasto-olosuhteissakaan ole mikään salaisuus, pikemminkin sitä asiaa ei siellä pyritä salailemaan. Lääkärin idea oli koettaa vaihteeksi kuitenkin näin, kun painotilanteeni ei kerran ole muuttunut. Tein tänään omahoitajalle annettavaksi listan oman painonsa tietämisen ja ei-tietämisen plussista ja miinuksista. Raapustin totuudenmukaisia ajatuksia paperille, ja tuloksena oli selkeästi se, että minun on oikeastikin parempi olla painostani tietoinen. (Vaikka haluaisinkin salaisesta vaakariippuvuudestani eroon - oikeasti, kuka muka punnitsee itsensä tunnin välein ja aina ruoan jälkeen: ihan turhaa ahdistusta!) Toki painotietoisuudella on haittapuoliakin. Harmi, etten ottanut kyhäelmästäni kuvaa, sillä osa pointeista on jo lipsunut mielestäni. Käymme paperia varmaan huomenna läpi, koitan muistaa räpsäistä siitä otoksen teidänkin nähtäväksenne. Sillä mielestäni tekemälläni listalla oli oikeasti the pointti.

On vaikea kuvailla kokonaisvaltaisia fiiliksiään, kun mielialat heittävät kuperkeikkaa ja ajatusmallit ajelehtivat tunnemeressä. Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Mutta on vaikea sanoa, kyteekö rauhallisen mielen takana sairas ilo omalla vaa'alla mitatusta, jälleen laskeneesta painosta vai selätetyistä ruokailuista. Äh, ketä minä yritän edes huijata. Säälittävää. Niinhän se menee, että aamupainon ollessa alhaisempi, on päiväkin parempi. Olevinaan. 

Minulla olisi niin paljon turistavaa, mutta romaaniksi pitkittyvää kuulumiskertoilua ei kukaan jaksa lukea. Toisaalta haluaisin jäsennellä omia ajatuksiani paremmin paperille, tavallaan en. Toisaalta tahtoisin miettiä ja vääntää ja kääntää mielessäni kaikkia asioita, tavallaan en. Toisaalta haluaisin yrittää pitää kiinni tästä tällä hetkellä vallitsevasti motivaatiomurusesta, mutta tavallaan se on jo osaksi ohitse. Edelleenkin, kaikki tuntuu niin suunnattoman ristiriitaiselta. Tänään näin. Huominen on aina arvoitus.